Kari Rydman

Uudempia kolumneja ja pakinoita

Perinteitä ja paikallisuutta

RITVALAN HELKAJUHLA, vielä kerran

"Mitä sinä nyt vielä siitä? Johan siitä on meuhkattu viimeiset 700 vuotta!"

Tuo on kyllä totta. Mitä siitä nyt puhumaan mikä on ollut jossain paikassa todellisuutta jo ikivanhoista ajoista ja mitä vieläkin ikäänkuin itsestäänselvästi ja perittyyn tapaan harrastetaan?

Silti. Kertokaa minulle joku luotettava meedio joka pystyisi välittämään puhelun isoisäni isoisälle Sääksmäen kruununnimismiehelle Petter August Rydmanille 1830-40-lukujen vaihteesta, tai isoisäni isänäidin isoisän äidinisälle Sääksmäen kirkkoherralle ja rovastille Jakob Haartmanille isonvihan jälkeisiltä vuosilta 1721-29. Kysyisin näet heiltä mitä heillä olisi Helkajuhlasta sanottavaa.

Tosin arvaan jo vastaukset. Nimismies kertoisi että Sääksmäessä ja Ritvalassa oli yleinen meno sen verran hurjaa, että kun jäät vahvistuivat tammikuussa 1841, tänne siirrettiin komppania venäläistä sotaväkeä talvitietä pitkin Kalvolasta. Kalvolassa huokaistiin helpotuksesta, ja nimismies pääsi jahtaamaan sikäläisiä metsärosvoja vapaana Sääksmäen vaivoista.

Kirkkoherra taas kunnon puhdasoppisena tuhahtaisi, että kaikenlaista paavinuskoista eksytystä vähä rahvas kyllä harrastaa, mutta on hyvä jos tuhotuilta tiloilta riittää edes kymmenyksien kymmenyksiä kirkkoherralle jolla sentään on Teristen säterikartano vaimonperintönä niskoillaan.

No, 1720-luvun hävitetyn maan rutiköyhä kartano oli kyllä jotain niin kamalaa ettei sitä 200 vuotta myöhempi torpparitila edes olisi iljennyt kuvitella.

Mutta kyllä toisaalta 1900-luvun lopun kunnallispoliitikkokin voi tuhahtaa moiselle kyläpuuhailulle: tuotahan ei näköjään edes voi tuotteistaa! Vielä 80-luvun alussa ehdotettiin ihan tosissaan että Helkajuhla tuotaisiin kaupungin torille, jossa olisi enemmän väkeä ja reporttereita. Mutta kun se ei millään voi onnistua, ei kaupunginhallituksen eikä valtuuston määräykselläkään. Helkajuhla on Ritvalan ja Sääksmäen pakollinen ja väistämätön omaisuus... ei, OMINAISUUS jonka paikallinen väki tuntee luissaan ja munaskuissaan pakkona ja velvollisuutena - vaikkakin kovin nautinnollisena pakotuksena.

Nimenomaan tässä Ritvala ja Sääksmäki eroavat nykyisestä Valkeakosken kaupungista. Tämä ero on syvällinen; mutta ymmärryskykyinen lukija ymmärtää myös etten sano tätä ylvästelläkseni jollakin tai syventääkseni olemassaolevaa juopaa.

Nyt tiedetään, että nämä paikallisen rahvaan kummalliset "taikauskoiset" perinteet ja ajatusjärjestelmät ovat olleet todella sitkeitä, ja kertovat paikkakunnan ja ihmiskulttuurien anivarhaisesta muinaisuudesta. Niihin kuuluvat nämä hedelmällisyysmyytitkin, joiden perua Helkajuhla osittain on.

Taatusti jo vanhimmalla kivikaudella tajuttiin naaraitten osuus eliöiden lisääntymisessä, ja koko tämä välttämätön lisääntymistoiminta opittiin sittemmin yhdistämään sekä viljan, saaliin että ihmisten elämään. Kun ihmispopulaation neitsyet pantiin rituaalisesti valmistautumaan hedelmöitymiseen, he edustivat kuvaannollisesti myös maan ja metsän viljaa. Näin syntyi symbolinen uskonto käytännön kokemuksista, ja näin syntyi myös Ritvalassa säilynyt fertiliteettiperinne.

Kun 1800-luvun lopulla naapurikylien nuorukaiset ilkeyksissään huutelivat "rikkureita" ulos rivistä, he olivat oikeammassa kuin luulivatkaan. SIITÄ olikin alun pitäen kysymys.

Tänään emme enää erottele helkakulkueen naisia ja tyttöjä alkuperäisen kriteerin mukaan. Perinteen ja monin tavoin pyhän myytin toistaminen ja ylläpitäminen on osallistujien seksuaalista omahistoriaa tärkeämpi asia. Se on abstrahoitunut vertauskuvaksi joka oivaltaville ihmisille on yhtä pakottava kuin menneisyyden konkreettinen huoli toimeentulosta luonnon ja jumalten ehdoilla.

Tärkeä saattaa ehkä nykyisille ihmisille myös olla se huomio, että nykyaikaisessa kaupungissa kaikesta sekoittumisesta huolimatta voi todella vielä olla maalaiskyliä jotka pystyvät jatkamaan omaehtoisia ikimuistoisia perinteitään.