Kari Rydman

Uudempia kolumneja ja pakinoita

Perinteitä ja paikallisuutta


Siunatut paikallissijatRitvalan Helkajuhla, vielä kerran

Takaisin etusivulle


SIUNATUT PAIKALLISSIJAT

Huittinen ja Kaustinen - siinäpä kaksi samanlaista paikannimeä! Vaan eivätpä ole. Jotain on HuittiSISSA, mutta KaustiSELLA. On HuittiSTEN hullu mies, mutta KaustiSEN musiikkiviikot. Toinen paikka on luontevasti monikollinen, toinen yksiköllinen; toinen paikka tuntee sisäisen paikallissijamuodon, toinen ulkoisen.

Yhdenmukaistavaa DIN-järjestelmää ei vielä onneksi ole levitetty maamme paikallisnimiin. Yhdenmukaistus leviää toista kautta. Liikkuva ja erilaisia murteita puhuva kansa omaksuu paikannimienkin osalta jonkinlaisen yleisen taivutustavan. Toispaikkakuntalaiset alkavat siis määrätä miten paikannimiä taivutetaan.

Miksi paikannimet taipuvat eri tavalla, sitä ei ole helppo selittää. Mutta tutkijoilla on valtava määrä muistiinpanoja eri ajoilta ja eri paikoilta, ja heidän tietonsa saattavat olla yllätyksellisiä.

Näillä tienoin maata on perinteellisesti ollut tapana käyttää SISÄISTÄ PAIKALLISSIJAA, varsinkin kun paikannimi on luontoperäinen. Niinpä sanotaan TyrvääSSÄ, VesilahdeSSA, MäntyharjuSSA - ja muinoin myös SääksmäeSSÄ. Hyvin ymmärrettävää on että "VesilahdeSSA" tarkoittaa tuonnimistä kylää, "VesilahdeLLA" taas tuonnimistä lahtea (jonka päällä esim. vene kulkee). Samoin on ymmärrettävissä vanha muoto "SääksmäeSSÄ", joka ilmiselvästi tarkoittaa tämännimistä paikkakuntaa harjuineen. "SääksmäeLLÄ" taas voisi tarkoittaa tämännimisen harjun päällä olemista.

SääksmäeSSÄ (-LLÄ) on paikallissijoista väitelty intohimoisestikin. Hyvin ymmärrettävää on, että Rapolan suunnalla on pitäydytty sisäisessä paikallissijassa (-SSÄ) vanhojen kirjallisten ja muistiinkirjoitettujen esimerkkien tapaan, sillä tuo paikka ja mäki ovat juuri Rapolan ja Huittulan harjujen tienoilla, ja näinmuodoin on ollut hyvä syy erottaa toisistaan "harjun päällä oleminen" ja itse paikkakunta. Ritvalan suunnalta on kuulunut vastalauseita, vaikka tämä maamme pitkittäisharjuista yksi tärkeimmistä vain näennäisesti katkeaa siellä. Ymmärrettävämpää olisi, jos Saarioispuolen väki tuntisi sisäisen paikallissijan vieraaksi, sillä maasto siellä on perin erilaista.

On hyvin mahdollista, että yleiskieli ulkoisine paikallissijoineen tulee vähitellen voittamaan ja vyöryttämään "vanhaksi" mielletyn sisäisen muodon. Ennen kuin näin tapahtuu, on kuitenkin kovin hauskaa verrytellä kielikorvaa ja kuulostella taivutusten paikallisia eroavuuksia. Näin vastustetaan yleistä tasapäistymistä - ja saadaan aikaan edes hauskoja väittelynaiheita joita voidaan hyödyntää isoilla kirjaimilla puhuen ja käsiä hurjasti viuhtoen.

Tässä mielessä paikallissijojen ulkoisuus ja sisäisyys ainakin on siunattua...

Alkuun

RITVALAN HELKAJUHLA, vielä kerran


Tulin maininneeksi tämän kirjoituksen toimeksiannosta ystävälleni Hannu Antilalle. Hän sanoi jotenkin tähän tapaan:

"Mitä sinä nyt vielä siitä? Johan siitä on meuhkattu viimeiset 700 vuotta!"

Tuo on kyllä totta. Mitä siitä nyt puhumaan mikä on ollut jossain paikassa todellisuutta jo ikivanhoista ajoista ja mitä vieläkin ikäänkuin itsestäänselvästi ja perittyyn tapaan harrastetaan?

Silti. Kertokaa minulle joku luotettava meedio joka pystyisi välittämään puhelun isoisäni isoisälle Sääksmäen kruununnimismiehelle Petter August Rydmanille 1830-40-lukujen vaihteesta, tai isoisäni isänäidin isoisän äidinisälle Sääksmäen kirkkoherralle ja rovastille Jakob Haartmanille isonvihan jälkeisiltä vuosilta 1721-29. Kysyisin näet heiltä mitä heillä olisi Helkajuhlasta sanottavaa.

Tosin arvaan jo vastaukset. Nimismies kertoisi että Sääksmäessä ja Ritvalassa oli yleinen meno sen verran hurjaa, että kun jäät vahvistuivat tammikuussa 1841, tänne siirrettiin komppania venäläistä sotaväkeä talvitietä pitkin Kalvolasta. Kalvolassa huokaistiin helpotuksesta, ja nimismies pääsi jahtaamaan sikäläisiä metsärosvoja vapaana Sääksmäen vaivoista.

Kirkkoherra taas kunnon puhdasoppisena tuhahtaisi, että kaikenlaista paavinuskoista eksytystä vähä rahvas kyllä harrastaa, mutta on hyvä jos tuhotuilta tiloilta riittää edes kymmenyksien kymmenyksiä kirkkoherralle jolla sentään on Teristen säterikartano vaimonperintönä niskoillaan.

No, 1720-luvun hävitetyn maan rutiköyhä kartano oli kyllä jotain niin kamalaa ettei sitä 200 vuotta myöhempi torpparitila edes olisi iljennyt kuvitella.

Mutta kyllä toisaalta 1900-luvun lopun kunnallispoliitikkokin voi tuhahtaa moiselle kyläpuuhailulle: tuotahan ei näköjään edes voi tuotteistaa! Vielä 80-luvun alussa ehdotettiin ihan tosissaan että Helkajuhla tuotaisiin kaupungin torille, jossa olisi enemmän väkeä ja reporttereita. Mutta kun se ei millään voi onnistua, ei kaupunginhallituksen eikä valtuuston määräykselläkään. Helkajuhla on Ritvalan ja Sääksmäen pakollinen ja väistämätön omaisuus... ei, OMINAISUUS jonka paikallinen väki tuntee luissaan ja munaskuissaan pakkona ja velvollisuutena - vaikkakin kovin nautinnollisena pakotuksena.

Nimenomaan tässä Ritvala ja Sääksmäki eroavat nykyisestä Valkeakosken kaupungista. Tämä ero on syvällinen; mutta ymmärryskykyinen lukija ymmärtää myös etten sano tätä ylvästelläkseni jollakin tai syventääkseni olemassaolevaa juopaa.

Nyt tiedetään, että nämä paikallisen rahvaan kummalliset "taikauskoiset" perinteet ja ajatusjärjestelmät ovat olleet todella sitkeitä, ja kertovat paikkakunnan ja ihmiskulttuurien anivarhaisesta muinaisuudesta. Niihin kuuluvat nämä hedelmällisyysmyytitkin, joiden perua Helkajuhla osittain on.

Taatusti jo vanhimmalla kivikaudella tajuttiin naaraitten osuus eliöiden lisääntymisessä, ja koko tämä välttämätön lisääntymistoiminta opittiin sittemmin yhdistämään sekä viljan, saaliin että ihmisten elämään. Kun ihmispopulaation neitsyet pantiin rituaalisesti valmistautumaan hedelmöitymiseen, he edustivat kuvaannollisesti myös maan ja metsän viljaa. Näin syntyi symbolinen uskonto käytännön kokemuksista, ja näin syntyi myös Ritvalassa säilynyt fertiliteettiperinne.

Kun 1800-luvun lopulla naapurikylien nuorukaiset ilkeyksissään huutelivat "rikkureita" ulos rivistä, he olivat oikeammassa kuin luulivatkaan. SIITÄ olikin alun pitäen kysymys.

Tänään emme enää erottele helkakulkueen naisia ja tyttöjä alkuperäisen kriteerin mukaan. Perinteen ja monin tavoin pyhän myytin toistaminen ja ylläpitäminen on osallistujien seksuaalista omahistoriaa tärkeämpi asia. Se on abstrahoitunut vertauskuvaksi joka oivaltaville ihmisille on yhtä pakottava kuin menneisyyden konkreettinen huoli toimeentulosta luonnon ja jumalten ehdoilla.

Tärkeä saattaa ehkä nykyisille ihmisille myös olla se huomio, että nykyaikaisessa kaupungissa kaikesta sekoittumisesta huolimatta voi todella vielä olla maalaiskyliä jotka pystyvät jatkamaan omaehtoisia ikimuistoisia perinteitään.

Tämän kaiken tietävät nykyään ne pienet, keskikokoiset ja isommat naiset, jotka osallistuvat helkakulkueeseen. Tämän tietävät myös kulkuetta seuraavat urokset, jotka eivät enää huutele mitään herjoja, vaan - täynnä rakkautta kaikenikäisiä naisiaan kohtaan - tekevät kaikkensa Helkajuhlan onnistumiseksi. Heillä, molemmilla sukupuolilla, on monituhatvuotinen myyttiperinne hartioillaan. Ja sopisi toivoa, että pyhässä Helkajuhlassa vierailevilla ulkopuolisillakin olisi edes pieni ymmärrys ja oivallus tästä.
Alkuun