Kari Rydman:

Tri Charles Burneyn matka Italiaan ja Ranskaan 1770

I OSA JOSSA BURNEY ON VAILLA MIEKKAA, MATKUSTAVAISEN VÄLTTÄMÄTÖNTÄ PASSIA MANTEREELLA. HÄN TOTEAA DOVERIN RANTAKALLIOT VAISUMMIKSI KUIN SHAKESPEAREN NÄYTELMÄSSÄ, YLITTÄÄ KANAALIN JA SAAPUU LOPULTA PARIISIIN. RUMIA NAISIA, HUONOA MUSIIKKIMAKUA. (5.6.-15.6.70)

© Kari Rydman 1998

Kuvitelkaa itsenne Herran vuoteen 1770. Unohtakaa useimmat meidän aikamme totunnaisuuksista, nykyaikaiset käsityksemme valtioista, kansoista, mukavuudesta, tasa-arvoisuudesta tai sanokaamme lääketieteestä. Älkää luulkokaan, että kaikki meidän käytännön kokemuksemme tai tottumuksemme olisivat sellaisinaan päteneet kaksi sataa vuotta ennen meitä. Sanat ja käsitteet näyttävät kyllä toimivan samoin kuin nyt mutta niitten sisältö on saattanut muuttua paljonkin aikojen mittaan.

Kahdensadan vuoden takainen maailma oli monessa asiassa meidän maailmamme kaltainen, monessa asiassa se taas erosi siitä; mutta se oli kaikin puolin elävä ja mielenkiintoinen maailma. Sen parhaimmisto hallitsi esimerkiksi sivistyksen monessa mielessä paremminkin kuin me - ja joka tapauksessa meidän maailmamme on tuon maailman jälkeläinen.

[Mus.: alle BURNEYn sonaatteja yhteen menoon]

Vuonna 1770 paatti 44-vuotias lontoolainen Oxfordin yliopiston musiikkitieteen tohtori Charles Burney lahteä ulkomaille, Ranskaan ja varsinkin Italiaan, kerätäkseen aineistoa jotta voisi joskus tulevaisuudessa kirjoittaa ensimmäisen nykyaikaisen musiikin historian englanninkielellä. Burney oli poikkeuksellisen sivistynyt, lahjakas ja oivalluskykyinen mies, josta sittemmin tuli 1700-luvun lopun eniten siteerattu musiikkikirjoittaja. Hänen pikkutarkoista ja terävästi huomaavista muistiinpanoistaan käy ilmi sammumaton mielenkiinto sekä tieteen, kulttuurin, elinkeinojen että luonnonympäristön yksityiskohtiin, ja ne ovat olleet 1700-luvun lopun kulttuurihistorian tutkijoille ehtymätön ja herkullinen tiedonlähde.

Burneyn ystäväpiiriin kuuluivat lähes kaikki ajan englantilaiset kulttuurihenkilöt David Humesta ja Samuel Johnsonista alkaen, ja hänen matkatavaroittensa joukossa oli melkoinen tukku vaikutusvaltaisten henkilöitten kirjeitä ja suosituksia mantereen kollegoille, lähettiläille, ministereille, oppineille ja kirkonmiehille. Nämä kirjeet olivat tärkeä osa matkan valmistelua, ja ne avasivat tohtorille yhä uusia ovia - joitten takana asui uusia suosittelijoita. Sivistys oli tuolloin arvokas asia, ja kirjeet olivat se keino jolla henkisen ylimystön jäsenet löysivät toisensa. Kansainvälisellä rahaliikenteellä oli myös omat kanavansa, jotka Burneyn täytyi etukäteen varmistaa, silla rahaa tämä matka tulisi nielemään. Kuinka perusteellisesti ja huolella hänen matkansa todella oli suunniteltu, sen huomaamme hetki hetkeltä selvemmin.

Kaikkien kirjeitten nuottien, muistikirjojen ynnä muitten paperien lisäksi Burneyn mukana oli kuuluisa PLAN, suunnitelma musiikinhistorian rakenteeksi ja sisällöksi, johon liittyi valtava lista hänen omistamistaan kirjoista. Tämä suunnitelma kirjalistoineen on julkaistu joitakin vuosia sitten faksimilena siitä kopiosta jonka Padre Martini Bolognassa teki italiankielellä. Nykyisen musiikinhistoriallisen tietämyksemme kannalta suunnitelmalla on vain oppihistoriallinen arvo; sitä vastoin kirjaluettelo on musertavan painava, ja kertoo kaunopuheisesti ajasta jolloin kirja sinänsä oli vielä arvossaan.

Tehtyään kaikki nämä huolelliset valmistelut leskeksi jäänyt tohtori Burney jätti tyttärensä ja kotinsa Poland Streetilla Lontoossa, pakkautti matka-arkkunsa vaunuihin, ja lahti puoli vuotta kestäneelle matkalleen Ranskaan ja Italiaan, matkalle joka tuolloin oli kaikkea muuta kuin vaaraton ja helppo.

Vaikeakulkuisilla ja autioilla seuduilla vilisi rosvoja niin Englannissa kuin Italiassakin. Roomaa ympäröivän campagnan rosvot olivat kuuluisia vielä 1800-luvun puolivälissä; vain taiteilijat saivat olla heiltä rauhassa, silla heillä ei ollut mitään ryöstettävää, ja he tekivät rosvoista ja heidän kauniista tyttäristään mairittelevia, romanttisia ja haluttuja kuvia. Kaduilla varsinkin eteläisemmässä Italiassa vilisi taskuvarkaita, joiden uhriksi Burneykin joutui Napolissa. Eikä majatalokaan ollut aina turvallinen: suuri taidehistorioitsija Winckelmann ryöstömurhattiin Triestessä kaksi vuotta ennen Burneyn matkaa.

Taudit vaanivat matkalaista kaikkialla. Hygienian taso oli useimmiten paljon huonompi kuin nykyään - myös niin kutsuttu 'intiimihygienia' johon me niin paljon kiinnitämme huomiota - ja kanssakäyminen Euroopan eri osien välillä oli niin vähaistä, etteivät taudit (enempää kuin uutisetkaan) levinneet paikasta toiseen nykyisellä vauhdilla. Toisaalta olivat aikuiseksi asti eläneet ihmiset kyllä ilmeisesti kehittäneet itselleen monipuolisemmankin immuniteetin kuin me.

Eurooppa, varsinkin Italia, oli jakautunut moniin pieniin osiin. Maailma oli käymistilassa. Sodanuhka leijui koko ajan ilmassa; jos se puhkeaisi, matkustaja saisi olla iloinen jos selviäisi pelkästään kotimatkan viivästymisellä. Vangitseminen ja omaisuuden takavarikointi saattoi jo ennen sotatilaakin olla uhkana, silla monet pikkuhallitsijat suojasivat alueensa henkistä puhtautta esimerkiksi takavarikoimalla vaarallista ranskankielistä kirjallisuutta, Voltairea ja muuta sellaista 'vallankumoushenkistä'. - Näin syntyi muuten monin paikoin Italiaa aivan erinomaisia kirjastoja, silla hallitsijat eivät välttämättä olleet typeriä vaan veivät omiin kokoelmiinsa parhaat päältä.

Matkustaminen sinänsä oli erityisen vaivalloista ja edellytti hyvää ruumiillista kuntoa ja vaivojen sietokykyä. Matkanteko oli hidasta. Tiet olivat usein huonoja ja mutkaisia, matkustusvälineet epämukavia, majatalot surkeita ja likaisia. Matkustajalla tuli mielellään olla mukanaan jonkinlaiset kestävät telttakankaat yöpymistä varten, jo pelkästään saastan ja syöpäläisten takia. Kunnollisia peseytymismahdollisuuksia oli harvassa, ja luonnonvoimia vastaan suojautuminen oli vaikeata. Alppien ylittäminen ei käynyt vaunuilla: osan matkaa oli ratsastettava muuleilla tai suorastaan käveltävä, jyrkkiä ja vaarallisia polkuja pitkin. Laaksoissa oli sietämättömän kuumaa ja hiostavaa, vuorilla oli pidettävä nuotioita kylmyyden voittamiseksi.

Rosvojen, tautien, politiikan ja luonnonvoimien lisäksi oli syytä pelätä vielä onnettomuuksia: kolmen viikon kuluttua Burneyn liikkeelle lähdöstä kaatuvat eräät Napolista Roomaan matkalla olevat postivaunut, joitten matkustajista isä Mozart loukkaantuu pahoin. Ja 59 vuotta myöhemmin saa Hebrideiltä ja Skotlannista Lontooseen palaava Felix Mendelssohn vammoja samankaltaisessa onnettomuudessa, mainitakseni toisen kuuluisan muusikkomatkustajan noilta ajoilta.

Saavuin Doveriin tiistaina kesäkuun viidentenä, jonne minua seurasi eräs minulle erittäin rakas henkilö. Tarkoitukseni oli heti astua Ranskaan purjehtivaan laivaan, mutta minun oli pakko viipyä tuossa huomattavassa ja tärkeässä kaupungissa ylimääräinen päivä. Olin näet typeryyksissäni hukannut miekkani, joka näinä päivinä on herrasmiehen välttämätön matkapassi mantereelle. Sain tämän vuoksi tilaisuuden tutustua linnaan, roomalaisiin raunioihin ja satamaan, ja kuljeskella itse kaupungissa. Se tekee vaikutuksen kenen silmään tahansa jyrkkyydellään ja mahtavuudellaan; mutta Shakespearen kuvaus rantakallioista on sittenkin niin suurenmoinen, että ne itse tuntuvat perin mitättömiltä kuvaukseen verrattuina.

Vastavihitty uusi rouva Burney siis seurasi miestään matkan ensimmäisessä vaiheessa; kaikki matkustamisen vaarat huomioon ottaen voimme hyvin kuvitella jäähyväisten sävyn ja luonteen: saattoivathan ne olla viimeiset...

[Musiikki loppuu seuraavan kappaleen aikana vähitellen]

Torstaina kesäkuun seitsemäntenä purjehdin kohti Calais'ta hyvässä myötätuulessa, ilman muita vastoinkäymisiä kuin se mikä minua kaikilla Ranskan-matkoillani kohtaa: sietämätön pahoinvointi estää aina minua nauttimasta siitä hetkestä kun molemmat rannat ovat yhtä kaukana laivasta. Hyvällä säällä ja hyvällä teleskoopilla voisi silloin ehkä tehdä jonkinlaisen arvion siitä, pitääkö se teoria paikkansa jonka mukaan meidän saaremme on joskus ollut osa mannerta, ja erkaantunut siitä maanjäristyksen tai muitten luonnonvoimien ansiosta.
"Minusta tällä teorialla on perustelunsa: molempien maitten kalliot, maaperä, kasvit ja yleinen luonne ovat hyvin samanlaiset. Toisaalta: vaikka tämä on kolmas matkani Kanaalin yli, en voi edelleenkään olla hämmästymättä miten jyrkästi ihmisten ulkonäkö, tavat ja kieli eroavat toisistaan vastakkaisilla rannoilla vain muutaman peninkulman päässä toisistaan. Ihmiset Doverissa ovat yhtä vaaleita kuin kuningaskunnan muissakin osissa, kun taas Calais'n ranskalaiset ovat yhtä tummia ja mustatukkaisia kuin ihmiset Provencessa tai muualla tämän laajan maan eteläosissa. Englannissa ihmiset pukeutuvat yksinkertaisesti ja ovat tavoiltaan pidättyviä, Ranskassa taas hienostellaan ja ollaan puheliaita ja kohteliaita; Englannissa rahvas on siistiä, Ranskassa likaista.

Calaisin tulli oli Burneyn mielestä mainio esimerkki ranskalaisesta ylpeydestä ja alhaisuudesta: virkailija oli pukeutunut ja käyttäytyi kuin sivistynyt herrasmies. Mutta kun tohtorin passi oli allekirjoitettu ja tämä kysyi toimituksen hintaa, mies vastasi:

"Ah Monsieur! ce n'est que la politesse" - se olisi pelkkä kohteliaisuus, Sir. Ja kun annoin hänelle 24 soun lantin, Englannin rahassa yhden shillingin, hänen silmänsä loistivat, ja hän näytti yhtä tyytyväiseltä kuin samannäköinen mies meidän maassamme päästyään hoviin tai hallitukseen.

Calais'ta Burney lähti postivaunuilla kohti Lilleä. Majatalot ja ruoka oli pääosin kurjaa: St.Omerin ulkopuolella (kaupunginportit oli suljettu yöksi) yli-ikäistä makrillia, salaattia johon oli pantu eltaantunutta öljyä, sekä mädistä munista tehtyä omelettia. Airessa laihaa kahvia ja maitoa, huonoa leipää ja voita; mutta Bethunessa erinomaista paahdettua kananpoikaa, parsaa ja mainiota viiniä.

Burney tarkkailee kaupunkeja ja ihmisiä. Naiset ovat pääasiassa rumia: he kulkevat Airen markkinoilla mauttomasti pukeutuneina, pää ja hiukset paljaina, iho auringon ruskettamana. Kadut on päällystetty levein kivilaatoin jotka viettävät keskelle päin niin että sadevesi virtaa nopeasti pois, tohtori kiittäen huomaa; ja aina kun Burney näkee säännollisen asemakaavan, hän mainitsee siitä arvostavasti. Huomaamme että valistuneen tarkkailijan maku 1770-luvulla eroaa suuresti meidän - sanoisinko - romanttisemmin sävyttyneestä maustamme; tähän törmäämme vielä useasti, mutta opimme myös uskoakseni arvostamaan Burneyn tapaa ajatella: rationaalinen 1700-luku on kuitenkin monessa mielessä nykyisen ajan alku.

Lilleen Burney saapui perjantai-iltana 8.6. Asemakaava sai häneltä kiitosta: keskustorilta johtavat säteittäiset kadut joka suuntaan. Niiden päätteenä oleva maalaisnäkymä oli kaunis, ja kaduilla oli suuri merkitys raikkaan ilman tuomisessa kaupungin keskelle, Burney arveli. Lyhyen pysähdyksen aikana tohtori tutustui Lillen kirkkomusiikkiin:

Kaupungin kirkoissa laulettiin arkisin yksiäänisesti. Gregoriaaniset sävelmät laulettiin pergamentille piirretyistä koraalinuoteista, joissa on mustia suorakaiteenmuotoisia nuotteja vain neliviivaisella viivastolla. Pelkästään sellaisia oli Lillen kirkoissa käytössä, ja niistä myös kuoropojat sävelmänsä opiskelivat. Juhlapäivinä sävelmiin lisättiin muita ääniä, ja kuoron kummallakin puolella oli serpentinsoittaja, joka antoi äänet ja soitti bassoääntä. Urkuja Lillessä niinkuin muuallakin Ranskassa käytettiin Burneyn mielestä liian vähän, vaikka esimerkiksi tuomiokirkon urut olivat suuret ja hyväkuntoiset.

Mutta Burney oli Lillessä yksin:

Minulla ei kaupungissa ollut yhtään ystävää tai tuttavaa jonka kanssa olisin voinut keskustella ja vaihtaa huomioita, ja kova päänsärky esti laveamman kirjoittamisen. Mitään en pelännyt niin kuin sitä, että huoneeseen astuisi muukalainen, ja olisin pakotettu puhumaan hänen kanssaan vajavaisesti itseäni ilmaisten. Puoliksi tämä oli John Bullin äreää ylpeyttä, puoliksi sitä ettei tiennyt mitä sanoa, harjoituksen puutteessa. Toivon että tämä ihmisarkuus katoaa muutamassa päivässä, sillä ranskalaiset eivät, päinvastoin kuin englantilaiset, naureskele muukalaisen murteelliselle mongerrukselle, vaan osoittavat avuliaisuuttaan hyvin vakavina ja ystävällisinä.
Etten unohtaisi: Lillestä lähdettäessä olin ainoa matkustaja; mutta parin mailin jälkeen vaunuihin nousi nuori strassbourgitar. Tämä ryhtyi pian puheliaaksi, ja alkoi kertoa tarinaansa ja seikkailujansa. Mutta sitten nousi matkaan toinen nainen - ja ensimmäinen vaikeni ja säilytti salaisuutensa matkan loppuun asti. Naiset pelkäävät aina ja kaikkialla enemmän toisiaan kuin miehiä. Tajusin, että nämä kaksi käyttivät joka tilaisuuden tutkiskellakseen toisiaan. Olin ihmeissäni, silla ranskalaiset ovat yleensä kovin välittömiä ja hyvin kasvatettuja. Mutta jos uusi nainen astuu seuraan, joka tätä ennen on ollut tuttavallinen ja puhelias, syntyy äkkiä hiljaisuus joka tuntuu kuluvan mietiskelyssä ja uuden kohteen tarkkailussa.
Douayssa otimme matkaan kolmannen naishenkilön. Tämä oli jo ylittänyt 30 ikävuoden rajan, ja oli niin sievä kuin hänen pyöreytensä antoi myöten. Nouseminen vaunuihin, jossa toimenpiteessä minäkin sentään yritin olla avuksi, tuntui hänestä varsin vaikealta tempulta, ja hän huudahti iloisesti nauraen: "Ah. que je suis Flamande!" Flaamilaisnaiset ovat aina olleet tunnettuja "raskaasta taakastaan, jonka alla he voihkivat ja hikoilevat", kuten joku on kirjoittanut.

Pariisiin Burney saapui maanantai-iltana ja asettui matkatoverinsa kapteeni Seagraven kanssa Hotel d'Espagneen Fauxbourg St Germainissa. Tiistaina ensimmäinen tärkeä työ oli kutsua paikalle räätäli ja parturi; sitten tapaamaan Mr. Lumisdenia, oppinutta jakobiinia joka eli maanpakolaisena Roomassa ja Pariisissa, ja pystyi antamaan hyviä neuvoja matkasuunnitelman täydentämiseksi. Näkipä Burney vielä Place de la Concorden, jolla vajaat kaksi viikkoa sitten oli veri virrannut, kun tulevan kuningas Ludvig XVI:n ja Itävallan prinsessa Marie Antoinetten vihkiäisjuhlan yleisö ilotulitusrakettien räjähdettyä talloi paniikissa kuoliaaksi tai vammoille toista tuhatta henkeä.

Keskiviikko 13.6. Olin tyytymätön räätäliini, enkä voinut mennä ulos ennenkuin lähellä puolta päivää. Luin ja kirjoitin kirjeitä, ja lähdin sitten katsomaan kardinaali Mazarinin perustamaa College des quatre nations-kirjastoa. Löysin luetteloista monia tarvitsemiani kirjoja, mutta tänään ei niistä saanut tehdä kopioita, vain torstaisin ja maanantaisin. Tapasin aamulla myös pankkiirini Sir John Lambertin, jota oli informoitu matkastani. Samassa korttelissa asuu Madame SaintMart, joka huolehti aikoinaan tyttäristäni. Kun menin häntä tapaamaan, hän huudahteli ilosta, eikä voinut puhua 'lapsistaan' vuodattamatta kyyneliä. Mikä hyvä ja helläsydäminen olento! - Sitten kävin tapaamassa ystävääni ja maanmiestäni kelloseppä Arthuria, joka on hyvin älykäs ja filosofinen mies. Siellä tapasin joukon englantilaisia, skotteja ja irlantilaisia, kaikki - kuten huomasin - erittäin merkittäviä henkilöitä. Söin päivällistä kapteeni Forbesin kanssa, jonka seurassa oli muuan irlantilainen herrasmies ja tämän poika, joka oli matkalla kadetiksi Korsikaan. Illalla Burney kuunteli Italialaisessa teatterissa nuoren Louis Joseph Saint-Amansin oopperan 'Alvar et Mincia', eikä juurikaan pitänyt kuulemastaan. Ensinnäkään hän ei italialaisen koulukunnan jyrkkänä kannattajana sietänyt ranskalaista oopperaa sinänsäkään. Juuri nyt oli muotia sävelittää ranskankielinen teksti italialaiseen tyyliin, mutta niin että kertovat ja keskusteluosuudet puhuttiin, eikä laulettu resitatiiveina. Toiseksi hän ei sietänyt ranskalaista laulutapaa, joka lähti lähinnä kurkusta eikä ollut rintaäänen tukema. Kolmanneksi: teksti oli aivan surkea, ja yleisö sihisi ja röhönauroi niin että väliin oli vaikea kuulla musiikkia. Mutta 21-vuotiaan debytantti Saint-Amansin musiikissa oli toki paljon hyvää, alkusoitto varsinkin, ja se olisi ansainnut paremman tekstin ja paremman kuulijakunnan.

Seuraavana päivänä, torstaina kesäkuun 14., oli Corpus Christi-juhla. Joka puolella kaupunkia oli kirkollisia kulkueita; katujen varret oli koristeltu viireillä, lipuilla, kankailla tai muilla somisteilla. Missä kulkue seisahtui, siellä papit messusivat ja kansa polvistui, olipa katu sitten puhdas tai likainen. Ajopeleiltä oli liikkuminen näillä prosessiokaduilla kielletty, niin että hienosto mielellään poistui kaupungista tuona päivänä välttääkseen sekä messuunmenon hankaluudet että kotiinjäämisen nolouden. Mutta urhoollinen tutkijamme kulki kadulla väkijoukon seassa, polvistui kun polvistuttiin ja yritti muutenkin olla mahdollisimman huomaamaton. Notre Damen juhlamessu ei tehnyt erityistä vaikutusta Händelin maanmieheen. Urut olivat hyvät, mutta niitä käytettiin kovin vähän kuoron säestämiseen, ennemminkin vanhaa puhallinsoitinta serpenttiä, kuten Lillessä. Urkurin improvisointi ja välisoitot olivat kovin vanhanaikaisia ja jäykkiä. Liturginen laulu ja psalmodiat olivat yksitoikkoisia, ja kuoron osuudet olivat täynnä fuugia ja jäljittelyä, kuten Englannin vanhassa kirkkomusiikissa.

Ainoa julkinen huvitilaisuus Corpus Christi -juhlan aikana Pariisissa oli Concert Spirituel-konsertti Louvren suuressa salissa. Katsokaamme millainen oli pariisilainen konserttiohjelma 200 vuotta sitten. Sen aloitti Aurinkokuninkaan vanhan musiikinjohtajan Michel de Lalanden 'Dominus regnavit' kuorolle ja orkesterille. Barokkimusiikki ei Burneytä miellytä: se tuo aina hänen mieleensä vanhanaikaisen ranskalaisen oopperan. Mutta yleisö osoitti innokkaasti suosiota kovaääniselle esitykselle, yhtä innoissaan kappaleesta kuin itsestään: oli hienoa olla näin komean musiikin maasta, Burney piruili.

Jonkinnäköistä edistystä oli sen sijaan havaittavissa italialaissyntyisen Gaetano Besozzin oboekonsertossa, joka ei ollut ollenkaan huono; kumma kyllä myös ranskalaisyleisö näytti sen tajuavan. Besozzin soitossa oli toki outojakin piirteitä, kuten kielen käyttö sävelten erottamiseksi toisistaan nopeissa kuvioissa, mistä seurasi Burneyn mielestä ruokolehtien liiallista särinää tai kotkotusta.

Tämän viimeistellyn esityksen jälkeen muuan Mademoiselle Delcambre kiljui keuhkojensa koko voimalla 'Exaudi Deuksen', ja yleisö riemuitsi yhä, aivankuin Besozzi ei olisi tehnyt yhtään mitään...

Naän kirjoittaa lahjomaton musiikinarvostelija Burney, joka halveksii ranskalaista musiikkia yhtä intohimoisesti kuin ihailee ranskalaisia valistuskirjailijoita ja ensyklopedisteja. Joachim Traversan kelvollisen viulukonserton jälkeen lauloi Madame Philidor varsin erinomaisesti miehensä motetin - mutta yleisö ei enää ollutkaan järin innoissaan. Kuitenkin ranskalaiset Burneyn mielestä ovat paljon velkaa Francois Andre Philidorille, Danicanin-Philidorin muusikkosuvun kuuluisalle jäsenelle, joka yhtenä ensimmäisistä on tuonut italialaisen maun ranskalaiseen musiikkiin.

[Mus., jatkuu seuraavan kappaleen alle: Philidor: aaria]

Jälkikäteen arvioiden Burney on hyvinkin oikeassa: Philidorin oopperoitten musiikki on notkeaa ja parhaimmillaan nerokasta. Burney tunsi Philidorin hyvin jo Lontoosta, eikä ainoastaan säveltäjänä: vuoden kuluttua tohtori tulee avustamaan tätä maailman shakkihistorian ensimmäistä supermestaria kirjoittamaan kuuluisan shakkikirjansa uutta englanninkielistä laitosta.

[Mus. loppuu]

Konsertin viimeinen numero oli motetti 'Beatus Vir' sooloille, suurelle kuorolle ja orkesterille. Nykymaailman ilkeät musiikinarvostelijat kuunnelkoot opikseen ja innoituksen lähteekseen tarkoin Charles Burneyn loppuhenkoset siitä kritiikistä, jonka hän julkaisi 1771 kuuluisassa matkakirjassaan 'The Present State of Music in France and Italy':

Ensimmäisellä kontratenorilla oli soolo, jonka hän mylvi niin raivokkaasti kuin veitsi olisi ollut kurkulla ja hengenlähtö lähellä. Kaiken kukkuraksi näin, kuinka 99 sadasta kuulijasta hymyili autuaan onnellisena, ja kuulin, kuinka he osoittivat niin raivokkaasti suosiotaan kuin vain ytimiään myöten järkyttynyt yleisö voi, osoittaakseen että juuri tämä oli sitä mitä heidän sydämensä tunsi ja sielunsa rakasti. C'est superbe! kaikui suusta suuhun koko Louvren suuressa salissa. Mutta loppukuoro huipensi koko kauheuden. Se ylitti voimallaan kaiken metelin jota koko elämäni aikana olin kuullut. Olen useasti miettinyt olisivatko meidän oratorioittemme kuorokohtaukset hiukan liian kovaäänisiä ja kiihkeitä; mutta tähän verrattuna ne ovat pelkkää pehmoilua, juuri sopivia rauhoittamaan ja lullaamaan uneen murhenäytelmän sankarittaren.

Perjantaina 15.6. Burney saa lisää vettä myllyynsä, kun hän kuulee Joseph Nicolas Royerin oopperan 'Zaide', joka sai ensi-iltansa 1739, esitettiin sen jälkeen 1745, 1756, ja neljännen kerran nyt 1770. Kaikkialla muualla Euroopassa on musiikin tyyli muuttunut, mutta ei Ranskassa, Burney valittaa. 'Zaiden' musiikki on kurjaa ja alapuolella kaiken arvostelun, mitä tulee melodiaan, valoihin ja varjoihin, kontrasteihin tai tehokeinoihin. Teksti on kaamea, eikä dramaturgiasta ole tietoakaan: koko draama on lajiltaan 'ballet-heroique', eli 'tanssilla täytetty sankarinäytelmä', kuten 'vakava' ooppera myöhäisbarokin aikana normaalisti oli. Lisäksi laulukin oli hirveää. Korvalle siis ei ollut paljon tarjolla; silmälle kylläkin: uusi teatteri Palais Royalin yhteydessä oli komea, puvut ja lavastus samoin, näyttämötekniikka oli kekseliästä ja tanssi mainiota. Musiikin on mentävä koko ajan eteenpäin; vanhaan kyllästytään aina, miettii Burney. Se johtuu siitä, ettei musiikilla ole pysyviä ihanteita menneitten aikojen loistokausilta, kuten runoudella, kuvanveistolla tai arkkitehtuurilla. Niillä kaikilla on omat nousu- ja laskukautensa, mutta silti aina pysyvät ihanteensa antiikin kulta-ajalta. Mutta kuka sanoisi miten Orpheus tai Amphion, nämä kuolemattomat bardit soittivat ja lauloivat, kun heidän musiikistaan ei ole säilynyt jälkeäkään! Me emme saavuttaisi mitään, arveli Burney, jos kopioimme vanhinta meidän tuntemaamme musiikkia, kreikkalaisen tai roomalaisen kirkon rituaalia. Se ei tyydyttäisi sointujen, maun ja ilmaisun kehittyneempään ja moderniin tasoon tottunutta korvaa. Lyhyesti sanoen: ei ole helppoa pysäyttää maailmaa. Eteenpäin on mentävä, ja se joka jää jälkeen, hukkaa vain aikaa.

Ihanaa aikaa! Eteenpäin mennään aallopit auki; tiede ja taide tavoittavat yhä uusia maailmoita; joka nurkan takana odottaa uusia ihmeitä! Entä me, jotka nautimme kaikkien aikojen musiikista, ikivanhastakin? Tiedämmekö me miten Orpheus, Dufay tai Bach musisoivat, tiedämmekö yhtään paremmin? Vai onko meidän 'vanha' musiikkimme sittenkin myös 'uutta' musiikkia?

Viikon kuluttua Burney kuulee Pariisissa tähän asti merkittävimmän sävellyksen, nuoren neron André Ernest Modeste Grétryn oopperan 'Le Huron'. Jätämme hänet nyt miettimään, miten saisi uusien lakien edellyttämän maastalähtöviisumin. Pulmat ovat joskus vuosisadasta riippumattomia. Mutta Burneyn todellinen matkan pää on unelmien Italia, antiikin keskus, uuden ajan kirjallisuuden, kuvataiteen, arkkitehtuurin ja musiikin kotimaa.


Takaisin radiosivulle