Kari Rydman:

Tri Charles Burneyn matka Italiaan ja Ranskaan 1770

II OSA JOSSA BURNEY KUUNTELEE PARIISISSA GRETRYTÄ; LÄHTEE SIELTÄ MENNÄKSEEN LYONIN JA GENEVEN KAUTTA TORINOON. TAPAA VOLTAIREN HUVILASSAAN GENEVEN LÄHELLÄ EIKÄ VOI VÄLTTÄÄ IHASTUSTA EIKA IRONIAA. (23.6. - 14.7.70)

© Kari Rydman 1998

Lauantai 16.6.1770. Tohtori Charles Burney Lontoosta on lähtenyt matkalle Italiaan, kerätäkseen aineistoa uuteen musiikin historian kokonaisesitykseen englanninkielellä. Hänellä on mukanaan kasa suosituskirjeitä mantereen mahtaville, ja myös sittemmin kuuluisaksi tullut PLAN, suunnitelma kirjaksi. Siihen liittyy myös mahtava luettelo tohtorin omistamista kirjoista, mikä sinänsä tekee suuren vaikutuksen mannermaan oppineisiin ja todistaa hänen oppineisuutensa korkean asteen.

Nyt tohtori Burney on Pariisissa. Hän on tutkinut kirkkojen, kirjastojen ja oopperatalojen tarjontaa, tavannut merkittäviä ihmisiä, mutta päällimmäiseksi kohoaa byrokraattinen huoli: maasta poistumiseen tarvitaan nykyään kuulemma viisumi. Burney ottaa yhteyttä Norfolkin herttuattaren sisareen, Lady Cliffordiin, johonka hän oli tutustunut kuusi vuotta aikaisemmin tuotuaan kaksi tytärtään Pariisiin kasvatettaviksi. Lady Clifford puolestaan ottaa yhteyden Englannin Pariisin-suurlähettilääseen Robert Walpoleen, joka taas oli kuuluisan valtiomichen Sir Robert Walpolen, Oxfordin jaarlin veljenpoika. Burney tapaa lähettilään seuraavana päivänä, lähtopassi järjestyy, ja lähettilas vihjaisee, etta Lyonissa on esitetty uusi Rousseaun kirjoittama ja säveltämä ooppera 'Pygmalion'.

Lyoniin lähtevät vaunut ovat jatkuvasti täyteen varatut, joten Burney joutuu muutamalla päivällä pidentämään oleskeluaan Pariisissa. Hän käy visiiteillä, tapaa tärkeitä ihmisiä ja käy kirjastoissa ja teatterissa. Comedie Francaisessa han näkee Pierre Marivaux'n ja Molièren näytelmät, molempien pääosassa juhlittu näyttelijä Pierre Preville. Molièren 'George Dandinista' Burneyllä on selvä näkemys:

Se on puhdas farssi, täynnä pelleilyä ja siivottomuuksia. Kirjoittajan nimi pitää tätä näytelmää hengissä, aivan kuten monia Shakespearenkin töitä. Jos joku nykykirjoittaja tuottaisi tällaista ruokottomuutta ja nonsensia, se unohtuisi hyvin äkkiä. Tosin täytyy tunnustaa, etta siinä - kuten joissakin Shakespearen huonoimmissa töissä - kuitenkin, siellä täällä, välähtää nerokkuntta ja vahvaa komiikkaa, joka voisi elää ikuisesti.

Burney tapaa Pariisissa myös kaksi aikansa suurimpiin kuulunutta urkuria, Claude Balbastren ja Armand Louis Couperinin, tutustuu heidän uusiin suuriin urkuihinsa St.Rocque- ja St.Gervais-kirkoissa, ja vertailee heidän sormi- ja jalkiotekniikkaansa ja improvisointitaitoaan. Burney tapaa myös madame Brillonin, klaverivirtuosin, jolle monet ulkomaisetkin säveltäjät kuten Boccherini ja Schobert ovat omistaneet teoksiaan. Madame Brillonin kanssa Burney musisoi keskiyöhön asti; he soittavat toisilleen cembalolla ja pianofortella myös omia sävellyksiään. Burney ihastuu perin pohjin tähän älykkääseen ja monipuolisesti lahjakkaaseen naiseen, ja jättää tälle lahjaksi kokoelman sonaattejaan.

Perjantaiaamun 22.6. Burney vietti Kuninkaallisessa kirjastossa kopioimassa otteita harvinaisista kirjoista. Mutta virkailijat olivat niin haluttomia näyttämään edes käsikirjoitusten luetteloita, saati itse teoksia, että tohtori päätti lopettaa heidän vaivaamisensa tällä erää. Musiikkikauppias de la Chevardieren varastoista Burney yritti löytää cembalosonaattiensa kopioita; mukanaan tuomansa hän oli jo ehtinyt lahjoittaa pois. Edes yksi kappale olisi ollut vielä tarpeen Englannin Napolin-lahettilään William Hamiltonin muusikkovaimolle; mutta sellaista ei löytynyt. Sen sijaan Burney tapasi kaupassa oppineen apotti Roussierin, jonka kanssa virisi keskustelu vanhasta musiikista - ja kirjoista. Burney näytti apotille kirjaluettelonsa, josta tämä esitti joukon ylistäviä huomautuksia. Tohtorin matka-arkussa tuliaiset lisääntyivät: Bolognaan hän vie mukanaan kaksi apotti Roussierin kirjaa, toisen Padre Martinille, toisen Yliopiston kirjastoon.

Illallisella Burney tapasi kuuluisan geneveläisen maalarin Jean Etienne Liotardin ja ennen mouta Pariisin uuden musiikkineron, 29-vuotiaan André Ernest Modeste Grétryn. Grétry oli kahden vuoden aikana kirjoittanut neljä teosta Pariisin italialaiselle oopperalle, 'Le Huron', 'Lucile', 'Le tableau parlant' ja 'Silvain', jotka kaikki olivat saaneet valtavan menestyksen. Eikä ihme: Gretryn melodia on keveän kukkivaa, orkesterinkäyttö kekseliästä, ja tätä kaikkea sävyttää moderni italialainen maku ja koulutus Roomassa ja Bolognassa, siellä - kenenkäs muun kuin - Padre Martinin johdolla.

[Mus. taustalla: Grétry: Huron (tai Lucile)]

Grétry on nuori mies, ulkonäöltään ja käytökseltään hyvin miellyttävä; hän pyysi minua viemään kirjeen Padre Martinille, jonka johdolla hän opiskeli jonkin aikaa Bolognassa. - Me keskustelimme runoudesta joka on tarkoitettu sävellettäväksi, ja hän oli kanssani samaa mieltä siitä, että Ranskassa niinkuin muuallakin kirjoitetaan paljon kauniita säkeitä, täynnä oivallusta, kekseliäisyyttä ja tunnetta, säkeitä jotka ovat ihailtavia luettuina, mutta sävellettäviksi huonoja. Ja ehkäpä uskaltaisi sanoa, että kaikista tämänpäivän nerokkaista kirjoittajista Metastasio on paras ja melkein ainoa musiikillinen runoilija. Sävellettäväksi tarkoitetussa runossa saisi olla vain yksi aihe tai tunnetila, joka ilmaistaan niin vähillä ja yksinkertaisilla sanoilla kuin mahdollista. "Meidän lauluissamme jokainen rivi tuo mukanaan uuden ajatuksen, niin etta jos säveltäjä on kiinnostuneempi runoilijan maineesta kuin omastaan, hänen täytyy yhtenään muuttaa musiikkinsa sävyjä, ja tulos on sietämätön."

Lauantai, kesäkuun 23. päivä vuonna 1770. Tohtori Charles Burney pakkaa tavaroitaan Pariisissa, suuren matkansa viimeisessä tutussa kaupungissa. Hänen suosijansa apotti Roussier ja Mr. Lumisden olivat kirjoittaneet tärkeitä suosituskirjeitä Italiaa varten. Kun Burney oli näyttänyt heille matkasuunnitelmaansa, nämä olivat kaiken aikaa huudahdelleet "ma foi, c'est vaste!" ja Burneylla oli täysi työ selittää ettei matkasunnnitelma ollut oikeastaan julkisuutta, vaan häntä itseään varten.

Matkavaatteissaan tohtori Burney kävi vielä Pariisin Italialaisessa teatterissa katsomassa Grétryn oopperan 'Le Huron'. Burneyn mielestä oopperassa oli paljon sievää ja lahjakasta musiikkia, mutta myös lievä ranskalainen sivumaku, mikä tuon ajan englantilaisen tai saksalaisen sanomana oli selvä moite.

[Mus.: Grétry]

Sunnuntaina kesäkuun 24. päivänä kello neljä aamulla tohtori Burney lähtee Pariisista. Diligensseihin sullotaan kymmenen ihmistä, minkä seurauksena olo on ahdas ja kaikkien matkustavaisten jalat turpoavat. Nämä matkustavaiset ovat:

  - kapteeni Seagrave,
  - kaksi hänen komennuksessaan olevaa kadettia,
  - muuan Chevalier de St.Louis,
  - muuan herrasmies Provencesta,
  - eräs nuori upseeri,
  - vanha viinikauppias,
  - milanolaissyntyinen kauppias Moiana Amsterdamista,
  - Parman herttuan kirurgi tri Righi, sekä
  - vaatimaton kertojamme.

Kauppias Moianan matka vie samaan suuntaan kuin Burneyn, ja hänen traaginen tarinansa tulee olemaan eräs tämän matkakertomuksen tummista sivujuonteista.

Matka Pariisista Lyoniin kestää neljä ahdasta ja tukalaa päivää ja neljä vaatimattomissa majataloissa vietettyä yötä. Viidentenä päivänä seurue vihdoin pääsee perille. Yhteiset koettelemukset yhdistävät ihmisiä, ja vaikka ruumis on puutunut ja paikat ovat kipeät, jää päällimmäiseksi murhe uusien toverien menettämisestä: sotilaat näet jatkavat matkaansa suoraan Korsikaan.

Saaren erityisluonne oli jo antiikista lähtien tunnettu; tosin sen nykyishistorian kuuluisin poika oli vasta vuosi sitten syntynyt jalosukuiseen Buonaparten perheeseen. Kaksi vuotta sitten Ranska oli ottanut Korsikan valtaansa Genovalta, kun vapauttansa rakastavat saarelaiset olivat ryhtyneet kapinoimaan. Ja vuosi sitten oli veri jälleen virrannut saarella, kun ranskalaiset armotta kukistivat korsikalaisten kansannousun. Vielä runsaat kaksi sataa vuotta myöhemmin, kolmatta kristillistä vuosituhatta lähestyttäessä, saarella puhutaan italialaista murretta; mutta kun virallinen ja opetuskieli on ranska, ajatus itsemääräämisoikeudesta pysyy sitkeästi hengissä.

Burneyn militäärit matkatoverit eivät siis olleet millään huviretkellä, ja siksi heidät hyvästeltiin murhemielin. Tämän jälkeen Burney ehti käydä kahvilassa kuuntelemassa kahden italialaistytön laulua jousitrion säestämänä, osallistua messuun roomalaisen riituksen mukaan, tutkia pikimmiltään kirjaston, sekä seurata koväänistä kaupantekoa siitä miten, mitä kautta, ja millä hinnalla Lyonista päästäisiin Torinoon. Neuvottelut hoiti ammattitaidollaan mainittu nuori amsterdamilainen kauppias Moiana. Sen tuloksena lähdettiin sunnuntai-aamuna heinäkuun ensimmäisenä päivänä kello kuuden aikaan aamulla kohti Geneveä kolmisin: Moiana, Burney ja tri Righi, Parman herttuan kirurgi.

Burney kuvaa seuraavien kolmen päivän matkaa hyvin tarkoin, sillä tasangolta tulleella matkalaisella on paljon katseltavaa ja merkille pantavaa, kun vuoret vähitellen kohoavat kohti ikuisen lumen korkeuksia. Valikoituja sanoja näkymistä, säistä, ilmansuunnista ja paikannimistä, kuvauksia harmillisista kokemuksista huonoissa majataloissa; mutta myös lavea selvitys kasvitieteellisistä havainnoista, sekä ajatuksia fossiilien ja kasvinäytteiden keruun mahdollisuuksista noilla tienoin. Sivistynyt tieteenharrastaja Burney ei väsyneenäkään lakannut analysoimasta sitä mitä aistit hänelle kertoivat.

Tiistai-iltana seurue vihdoin saapui Geneveen. Siihen nähden että Burney oli tarkoin merkinnyt muistiin matkan varrella nähdyt vuorijonot ja laaksot, tulo Geneveen oli jotenkin nolo: perillä näet oltiin ennenkuin perilletuloa edes kunnolla huomattiin. Rajallakin piti vain kirjoittaa nimi kirjaan ja lunastaa pääsylippu hotelliin. Oltiin - näetsen - Sveitsissä.

Keskiviikkoaamu heinäkuun neljäntenä. On kaunis ilma ja minä rakastan tätä paikkaa. Olen syönyt, juonut ja nukkunut paremmin kuin missään Englannista-lähdön jälkeen. Siisteys, ahkeruus ja vauraus näkyy kaikkialla. Lyonista lähtiessä tavalliset ihmiset näyttivät rääsyisiltä, nälkäisiltä ja kurjilta, mutta täällä ei kaduilla näy kerjäläisiä eikä edes paljasjalkaisia ihmisiä. Jos ihmiset täällä tajuaisivat tuon, he voisivat olla maailman onnellisin kansakunta. Uskonnonvapauden, lempeän hallinnon ja lähes täydellisen tasa-arvoisuuden luulisi heitä tyydyttävän - jos nyt yleensä mikään voi tyydyttää ihmismieltä. Mutta voi! Yksien kunnianhimo, toisten voitonpyynti, ja se yleinen levottomuus joka ihmisluontoon kätkeytyy, se tekee mahdottomaksi jokaisen sellaisen hallinnon pysyvyyden, jossa ihmiset omat omassa varassaan, häilyväisen tyydytyksen armoilla. Yksi ainoa paljoon pystyvä mutta häiriytynyt yksilö riittää kumoamaan suvaitsevimman hallituksen joka ikinä on pystytetty, tai ainakin pahasti häiritsemään sitä, kylvämään kapinahenkeä ja täydellistä mullistusta."

Burney kuvaa Geneveä: yhdellä suunnalla näkyvat Ranskan vuoret, toisella Sveitsin, ja kolmannella Savoijin. Järvi on keskellä ja Rhône-virta lännessä. Neljä puista siltaa johtaa virran keskellä olevaan saareen. Kaupunki on rakennettu valkoisesta kivestä, sen kadut ovat pyörökivin päällystetyt, ja järven kuulua taimenta saa joka päivä syödäkseen muun runsaan trahteerauksen ohessa.

Burney vietti Genevessä kaksi kokonaista päivää. Niitten aikana hän ehti tavata kolme merkittävää miestä. Jean-Adam Serre oli miniatyyrimaalari, kemisti ja muusikko - mikä ammattiyhdistelmä, mutta täysin mahdollinen noina aikoina! Renessanssin polyhistori-ihanne oli itse asiassa jo keskiaikaista perua, ja 1600-luvun oppineet olivat edelleen usein oppineita mitä erilaisimmilla aloilla. 1700-luvulla tämä harrastus sai uuden sysäyksen valistuksen ideoista, mikä meistä saattaa tuntua omituiselta kun tiedämme esimerkiksi niin sanottujen eksaktisten tieteitten korkean tason tuona aikana.

Jean-Jacques Rousseau oli varsinaiselta ammatiltaan säveltäjä, ja hänen historiallinen merkityksensä tällä alalla on suurempi kuin yleensä tiedetään. William Herschel tunnetaan tänään suurena tähtitieteilijänä ja muunmuassa Uranuksen löytäjänä, mutta hän kirjoitti myös koko joukon sinfonioita ja konserttoja. Muusikko ja säveltäjä Burneyn tiedot mitä moninaisimmista tieteen aloista olivat erinomaiset, ja hän julkaisi myöhemmin tutkielman tähtitieteen alalta. Itse suuri salaneuvos von Goethe kirjoitti vuodesta 1790 lähtien tutkielmia kasvitieteestä, optiikasta ja ennen muuta väriopista. Ja mitä sanoisimmekaan 1800-luvun vaihteen romantiikan suuresta sanansaattajasta Ernst Theodor Amadeus Hoffmannista, joka oli kirjailija, säveltäjä, kapellimestari, maalari ja virassa toimiva oikeusoppinut!

Näitten suuruuksien tavoin Jean-Adam Serrekin oli moniharrastaja: tämä kemisti ja maalari oli myös kirjoittanut pari aikanaan arvostettua tutkielmaa musiikin teoriasta. Hän oli asunut joitakin aikoja Englannissa, puhui Burneyn iloksi sujuvasti englantia, ja osoitti suurta ystävällisyyttä Burneyn matkasuunnitelmaa kohtaan.

Gaspard Fritz oli violisti, kamarimusiikin säveltäjä ja monien Burneyn englantilaisten muusikkoystävien opettaja. [Musiikkia] Hän oli juuri julkaisemassa alkusoittokokoelmaa ja keräämässä tilaajia sille. Burney tilasi heti kaksi nidettä, puolen guinean hintaan kappaleelta, tältä seitsemääkymmentä lähestyvältä laihalta mutta nuorekkaan säkenöivältä mieheltä.

Ennen muuta Burneyn mielessä kyti kuitenkin uteliaisuus Geneven ylivoimaisesti kuuluisinta asukasta kohtaan. Kirjailija ja yhteiskuntafilosofi Voltaire oli nuoresta pitäcn ollut Ranskan hallitsijoitten harmi; hänet tuomittiin vankeuteen ja maanpakoon, eikä hän koskaan voinut olla varma turvallisuudestaan Ranskan maaperällä. Asuttuaan mm. Englannissa ja Preussin Fredrik Suuren hovissa Voltaire asettui Ferneyn linnaan Ranskan ja Sveitsin rajalle, aina valmiina väistymään vallanpitäjien raivoa.

Olen kuullut että Voltaire on äskettäin tylysti nolannut muutamia englantilaisia, jotka olivat tulleet tapaamaan häntä ilman minkäänlaisia kirjeitä tai muita suosituksia. 'Mitä te haluatte', hän oli kysynyt. He sanoivat vain halunneensa nähdä näin ainutlaatuisen suurmiehen. 'Bien, hyvät herrat', Voltaire sanoi, 'nyt näette minut. Pidättekö minua jonkinlaisena villieläimena tai hirviönä joka kelpaa vain näytteillepantavaksi ja ihmisten tuijotettavaksi?' - Tämä tarina pelotti minua suuresti, (...) mutta olin vakaasti päättänyt nähdä Voltairen talon. Se sijaitsee 3 tai 4 mailin päässä Genevestä, lähellä järveä. Lähestyin sitä täynnä kunnioitusta ja pikkutarkkaa uteliaisuutta. Minua askarrutti, milloin oikein ylitin hänen alueittensa rajan; ajurini oli onneksi älykäs ja puhelias, ja vastasi kaikkiin kysymyksiini hyvin tyydyttävästi.
Hänen tiluksensa täällä ovat hyvin suuret, ja hän rakentaa niille sieviä maalaistaloja. Neliskulmainen hirsipuunkuva osoittaa, etta hän on täällä Seigneur. Eräs hänen taloistaan tai tehtaistaan (sillä hän on perustamassa teollisuntta tiluksilleen) oli niin kaunis että luulin sen olevan hanen Chateaunsa. Mutta me ajoimme kohti Ferneytä halki suurenmoisen kauniitten viljapeltojen ja viinitarhojen, järvi toisella puolen, vuoret toisella. Vasemmalla puolen tietä lähellä kartanoa on soma kappeli jossa on seuraava piirtokirjoitus:

Deo
Erexit
Voltaire
MDCCLXI

[Jumalalle Pystytti Voltaire 1761]

Se tuntuu vähän pöyhistelevältä sellaisen miehen kirjoittamaksi, jonka osalle on sattunut vähemmän minkäänlaatuista uskonnollisuutta kuin juuri kellekään ajattelevalle ihmiselle. Olisin halunnut lisätä tekstiin pari riviä Popelta:

Who Builds a Church to God and not to Fame
Ne'er mars the Building with the Donor's Name

[Joka rakentaa kirkon Jumalalle eikä omalle maineelleen,
ei koskaan turmele rakennusta lahjoittajan nimellä.]

Lähetin ajurin kyselemään, saisiko muukalainen luvan katsella taloa, ja minulle vastattiin myöntävästi. Hetimiten tuli palvelija, joka opasti minut pieneen huoneeseen jossa hänen herransa juori oli istunut kirjoittamassa. Sinne ei pääse kukaan silloin kun [herra itsel on kotona, mutta koska hän juuri oli lähtenyt talosta, sain tämän harvinaisen etuoikeuden. Sitten menimme kirjastoon; se oli pienehkö, mutta täpötäysi. Siellä oli hänen luonnollisen kokoinen marmoripatsaansa ja muita erikoisuuksia. Toisessa huoneessa oli tuore rintakuva hänestä, sekä muotokuvia hänen äidistään ja muista sukulaisistaan. Talo ei ole suuri, mutta se on hyvin sievä ja elegantti ja pidättyvästi koristeltu.

Kappelin ja talon välimailla on teatteri jonka hän rakennutti jokunen vuosi sitten tarjotakseen ystävilleen tragedioittensa esityksiä. Nyt sitä käytetään vain romu- ja puutavaravarastona; neljään vuoteen siellä ei ole näytelty. Palvelija kertoi että hänen herransa on 78-vuotias, mutta hyvin terve; il travaille pendant hän kirjoittaa jatkuvasti ilman silmälaseja ja kävelee ulkona hyvin usein parikin mailia, vain yksi palvelija mukanaan - et le voila. là bas!! Hän oli menossa työmiestensä luo. Sydämeni hypähti kun näin tämän ihmeellisen miehen --- ja nyt minut keskeyttää matkaseurue ja päivällinen: kirjoitan tätä kurjassa majatalopahasessa Geneven ja Chambéryn välillä, Savoijin vuorten alarinteillä. Niin --- palvelija sanoi, että il travaille pendant dix heures chaque jour, hän työskentelee päivittäin kymmenen tuntia.

Burneyn hämmennyksen huomaa selvästi vielä näistä päiväkirjan riveistä, jotka on kirjoitettu vuorokautta myöhemmin kuin hän tapasi aikansa ihailluimman ja pelätyimmän kirjailijan. Burneyn vaunut tavoittivat Voltairen kun tämä oli kävelemässä työmiestensä luo. Tohtori ei koskaan unohda lyhyttä keskusteluaan Voltairen kanssa. Tämä kyseli uutisia Englannista, ja halusi tietää millaisia runoilijoita siellä nykyään eli. Keskustelun kuluessa Voltaire sanoi lauseen joka painui Burneyn mieleen:

Väittelyt kirjoittajien kesken hyödyttävät kirjallisuutta, aivan samoin kuin suurten riidat ja pienten meluaminen vapaamielisen hallituksen aikana on välttämätöntä vapaudelle. Jos kriitikot ovat hiljaa, se ei todista sitä että aikakausi on hyvällä mallilla, vaan että se on tylsä ja typerä.

Kahdeksan vuotta Burneyn vierailun jälkeen Voltaire, 83-vootias ihmisoikeustaistelija, 'Ferneyn patriarkka', lähti Pariisiin seuraamaan erään tragediansa esitystä. Vanhusta juhlittiin kuin kansallissankaria ikään, ja se kävi hänen voimilleen. Voltaire kuoli Pariisissa toukokuussa 1778.

Savoijin vuoret kohosivat Geneven kaakkoispuolella, ja niiden yli oli nyt päästävä, jotta päädyttäisiin varsinaisen Italian ihmeellisille maille. Savoiji oli pitkään ollut italialainen herttuakunta; viisikymmentä vuotta ennen Burneyn matkaa se oli joutunut Sardinian kuningaskunnan hallintaan. Yhdeksäkymmentä vuotta myöhemmin Savoiji joutui Ranskan haltuun, ja Ranskaan se kuuluu tänäänkin. Näillä Savoijin vuorilla, Sardinian kuninkaan mailla Burney arveli ironisesti törmäävänsä joka askelella kuuluisiin savoyardi-muusikoihin, joita vilisee Lontoossa ja Pariisissa, mutta kas: saldo oli surkea, kaikkiaan yksi sokea ja avuton viulunvinguttaja ja yksi dulcimerinsoittaja. Kerran Burney sentään pääsi maistamaan erinomaista sveitsinjuustoa, hyvää ruskeaa leipää ja mainiota valkoviiniä. Aix le Bainsissa nähtiin roomalaisia kylpylänraunioita, vanhoja piirtokirjoituksia, ja maisteltiin paikallista rikkipitoista 'terveysvettä'. Vulkaanisten kuumien lähteitten veden lämmön kerrotaan siellä olevan lähellä 50 celsius-astetta. Linnoitetusta Chambéryn kaupungista Burneylla ei ole juuri muuta sanomista kuin että Rousseau on kerran asunut siellä, ja että sammakot noilla seuduin ovat aiheuttamastaan metelistä päätellen valtavan suuria. Burneyn valppaus pettää tai hän on hyvin väsynyt ja pahalla tunlella, silla Chambéry on nykyään sentään Savoijin pääkaupunki, ja siellä on keskiaikaisen linnan lisäksi goottilainen katedraali ja yliopisto.

Ylimalkaan matka vuorten yli oli Burneyn mielestä enimmäkseen kurja. Joko satoi, ukkosti, tie oli huono, majatalot ja kylät surkeita, maisemat lohduttomia, tai kerjäläisten lukumäärä sietämätön. Osan matkaa käveltiin tai ratsastettiin muuleilla; ja rinteet, vesiputoukset ja lumi kauhistuttivat matkailijoita jotka eivät vielä tähän maailman aikaan olleet romantiikan läpitunkemia ja innoittuneet jylhistä erämaista ja karuista olosuhteista.

Vihdoin oltiin sentään Italian puolella. Tullimuodollisuudet olivat jotenkin siedettävät, paljon siedettävämmät kuin kantajien ja vetturinien eli postinkuljettajain yhtämittainen torailu. Rivolissa Alppien etelärinteellä Burney kiinnittää huomionsa Sardinian kuninkaan palatsiin, ja eläytyy antiikin kertomuksiin Hannibalista. Tämä, kuten Burney ja vuosituhantiset matkailijat heidän välillään, näki Italian ensimmäistä kertaa tältä suurenmoiselta näköalapaikalta.

Kuusi kokonaista tukalaa vuorokautta oli vuorten ylittäminen kestänyt. Nyt, torstaina heinäkuun 12. päivänä oltiin vihdoin nykyisen Piemonten, entisen Savoijin ja sittemmin Sardinian kuningaskunnan pääkaupungissa Torinossa, jonka tullivirkailijat, matkailijan ensimmäiset paikalliset vaikutelmanluojat, olivat erittäin kohteliaita ja hyvinkäyttäytyviä. Kaupungin kadut olivat kivetyt, hyvin rakennetut ja (roomalaisten jäljiltä) hyvin suorat, ja keskustori Piazza Castello keskiaikaisine palatseineen, Burneyn arvelun mukaan itsensä Vignolan suunnittelema, oli mieleenpainuva. Mutta kaikkea tätä suurenmoisuutta varjosti - näin koki matkailija sumujen saarilta - suunnaton kärpästen ja itikoitten lauma joka häiritsi nukkumista.

Kohteliaat tullimiehet ja itikoitten parvet... Burney maistaa ensi kerran elämässään Italiaa.


Takaisin radiosivulle