Kari Rydman:

Tri Charles Burneyn matka Italiaan ja Ranskaan 1770

IV OSA JOSSA BURNEY MATKUSTAA BRESCIAN, VERONAN JA PADOVAN KAUTTA VENEZIAAN. VERENHIMOISIA ITIKOITA JA TYTTÖKONSERVATORIOITTEN IHANUUKSIA. (25.7.- 8.8.70)

© Kari Rydman 1998

On keskiviikkoaamu kello 6 heinäkuun 25. päivänä vuonna 1770. Tohtori Charles Burney ja hänen matkatoverinsa kauppias Moiana lähtevät Milanosta kohti Veneziaa avoimilla, pienillä ja epämukavilla postirattailla. Ei suojaa aurinkoa, ei kylmyyttä eikä sadetta vastaan; Burney on tasaisen ärtynyt. Artymys alkoi tosin jo ennen lähtöä:

Kun tein lähtöä, Hänen Ylhäisyytensä kreivi Firmianin lakeija juoksi toivottamaan minulle hyvää matkaa, ja kun kysyin palvelijaltani 'che vuol dir questa cortesia', tämä sanoi että yksi sekiini riittää, mutta että se on alin hinta, sillä jotkut englantilaiset ovat maksaneet palveluksista kolmekin sekiiniä. Tämä on jo pahempaa kuin ennenvanhaan Englannissa - mutta italialaiset sanoivat ettei kreivi tiedä tästä mitään. Jos tietäisi, mies menettäisi paikkansa.
Maaseutu Milanon itäpuolella oli edelleen tasaista, hyvin hoidettua ja hedelmällistä. Kun sato on korjattu, heti kylvetään jotain uutta, päätteli Burney, mutta hänellä ei ollut aikaa ottaa viljelyjärjestystä selville. Casina Biancan ja Canonican välillä tie kulkee jonkin matkaa Naviglio della Martesanan vierellä, akveduktin jonka itse Leonardo da Vinci oli suunnitellut. Canonican jälkeen loppuu Milanon tasanko ja alkaa Venezian valtion alue. Alppien reunat alkoivat näkyä, tie huononi. Bergamossa Burneylla oli aikaa hevostenvaihdon verran katsella ympärilleen. Yläkaupunki sijaitsi kukkulalla; sen ympärillä oli esikaupunki täynnä kauniita villoja. Talot ovat hyvin korkeita, Burney toteaa, mutta huomauttaa heti, että

Italian arkkitehtuurissa näyttää olevan yhtä paljon hyvää makua ja mittasuhteitten harmoniaa knin musiikissakin. Jokaisessa pilarissa jonka näet, jokaisessa portissa ja pylväskäytävässä on jotain erityisen hienoa keveyttä ja eleganssia.

Tätä ajatusta Burney toistaa tuon tuostakin, eika hänella ole myöhemminkään aihetta perua sanojaan; mutta vähitellen syvenee myos käsitys tämän taiteellisen lahjakkuuden nurjistakin puolista, kuten monesti tulemme näkemään. Erityisen ihastuneena Burney tarkkailee italialaisten kastelujärjestelmiä ja viininviljelyä jossa viiniköynnökset johdatetaan hedelmä- tai silkkiäispuusta toiseen pelloilla viljan ja maissin keskellä.

Vähän ennen Bresciaan saapumista meidät yllätti valtava rankkasade ja niin raivokas salamointi ja jyrinä etten koskaan aikaisemmin ole moista kokenut, ja sitä jatkui läpi yön. Itse asiassa olimme suuressa vaarassa, sillä salamain ja räjähdysten välit olivat niin vähäiset, että olimme kutakuinkin sähköiskun kohdalla. Kun pääsimme majataloon, vaatteistamme ei ollut rihmaakaan kuivana. Meidän täytyi kuivatella matkatavarammekin tulen ääressä; kaikki oli märkää, sillä huonot kärryt ja kivinen tie olivat ravistelleet matka-arkkumme rikki. Olimme niin väsyneitä ja huonolla tuulella, että saimme tuskin suupalastakaan niellyksi, vaikka emme olleet syöneet mitään koko päivänä, paitsi kupillisen kaakaota viideltä aamulla Milanossa. Hevoset vapisivat; niiden harjat olivat kuin piikkisian piikit, eikä ruoska, kannukset tai maanittelu saanut niitä liikkeelle ennenkuin jyrinä ja salamat olivat ohi.
Torstai 26.7. Sataa kovasti, eikä ulos ole menemistä. Viereisessä huoneessa juhlii oopperaseurue joka junri on tullut Venäjältä. He ovat olleet siellä12 tai 14 vuotta, mutta tarjoilija joka heistä kertoi ei muistanut yhdenkään nimeä. Galuppi on myös juuri tullut Venäjältä, ja Traëtta lähdössä hänen tilalleen; näin kuulin Torinossa.
Kävin ulkona katsomassa mitä Bresciasta on jäljellä; kaupunki tuhoutui melkein täysin viime syyskuussa raivonneen ukkosmyrskyn aikana. Olisinpa tiennyt sen eilen illalla; en ehkä olisi nukkunut niin hyvin.
Kaupungin muurit, portit, palatsit, talot jne. ovat loputtomien törkykasojen vallassa; vain osa niistä on ehditty korjata. Täytyypä ottaa selville tämän kauhean onnettomuuden yksityiskohdat. Minä muistelen,että jossain lehdessä oli siitä maininta viime vuonna, mutta eilen en muistanut koko asiaa.

Myöhemmin Burneylle selvisi, etta salama oli räjähdyttänyt kaupungin ruutivaraston, ja sen mukana oli tuhoutunut yli kolmannes kaupungista.

Sain selville, että viereisen huoneen laulaja on kastraatti Luini Bonetto, joka on huimasti rikastunut Venäjällä, vaikka hän pelkästään yhtenä yönä oli menettänyt 10000 puntaa taiteellaan ansaitsemistaan rahoista. Hän on syntyjään brescialainen, ja paikallinen soitinyhtye soitti hänen kunniakseen sekä tulo- etta lähtöiltana. Yhtyeeseen kunlui kaksi viulua, mandoliini, käyrätorvi, trumpetti ja sello, ja koska jo oli pimeä, esiintyjät soittivat pitkät konserttonsa mandoliinisooloineen ulkomuistista. Tämä oli todella loistavaa katumusiikkia, erilaista kuin mihin me olemme tottuneet - mutta meidän ilmastommehan ei juuri suosi ulkoilmaserenadeja. - Kuuluisa venetsialainen tanssijatar La Colonna on myös juuri palannut Venäjältä ja asuu samassa talossa. Koko joukko on lähdössä Veneziaan, ja toivon näkeväni ja kuulevani heitä siellä.

Keisarinna Anna oli perustanut Pietariin pysyvän oopperan vuonna 1734, ja tuosta ajasta lähtien 1800-luvun alkuun italialaiset muusikot hallitsivat Venäjän musiikillista makua, aivan kuten italialaiset arkkitehdit samaan aikaan rakennustaidetta, kun he loivat tuota kuuluisaa Pietarin klassisismia. Kuuluisimpia Venäjällä tuolloin toimineista säveltäjistä olivat Baldassare Galuppi, Tommaso Traetta, Giovanni Paisiello, Giuseppe Sarti ja Domenico Cimarosa. Merkillistä on huomata, että italialainen klassinen maku vallitsee silloinkin kun teksti on venäjänkielistä - kuten Sartin kantaatissa 'Gospodin pomilui':

[MUSIIKKIA: SARTI: GOSPODIN POMILUJ)

Burneyn mieliala paranee huomattavasti, kun saavutaan mahtavan Garda-järven eteläpäähän. Desenzanosta Peschieraan hän ihailee vanhoja linnoituksia ja itse järveä, sen jylhää länsirantaa ja kirkkaansinertävää vettä. Ja niin hän palaa aiheeseen joka askarrutti häntä jo Bergamossa:

Jokainen vilpitön tarkkailija toteaa tässä maassa matkustaessaan, että italialaiset ovat valtavasti muita Euroopan kansoja korkeammalla, mitä hyvään makuun tulee. Tarkoitan tässä asioitten ulkonaista puolta. Mutta englantilaiset ovat ehdottomasti heidän yläpuolellaan luotettavuudessa ja yleensäkin asioitten sisällön suhteen. Vaikka olen englantilainen, kumarran heitä syvään heidän taiteittensa ja esimerkiksi maankäyttönsä huolellisen ja kauniin järjestelyn vuoksi. Mutta vaikka ihailen Italiaa Euroopan hienoimpana maana ja sen asukkaita maanosan nerokkaimpina, en voi olla hnomaamatta, että he ovat muita huonompia elämän kaikkien mukavuuksien suhteen. Yleinen likaisuus hallitsee niin heitä kuin heidän asuntojaan; ehkä se johtuu ilmaston kuumuudesta joka tekee heistä raukeita ja laiskoja, vaikka juuri sen vuoksi tulisikin kiinnittää kaksin verroin huomiota puhtauteen. Ja siitäkö sitten johtunee myös heidän kulkuneuvojensa, mekaniikkansa ja käsityöläistensä kömpelyys ja ihmisten köyhyys.

Sitten Burney esittää kuvitelman, joka samalla kertaa paljastaa ajan järkevän, hyötyä ja järjestystä tavoittelevan ja epäromanttisen ajattelutavan:

Jos olisin kartanonherra, ensimmäinen työni kotiinpaluun jälkeen olisi repiä kaikki aitaukset tiluksiltani, tasoittaa maa, ja järjestää se all'italiana: säännöllisiksi suorakaiteiksi, joissa palaakaan maasta ei tuhlattaisi. Se olisi helpommin aurattavissa ja viljeltävissä, ja olisi kauniimpi katsoa. Silmää miellyttää suorakaide enemmän kuin neliö, aivan kuten soikio on miellyttävämpi kuin ympyrä tai kaari on miellyttävämpi kuin suora.

Burneyn mieltä lämmittävät suorat ja leveät kadut, eivätkä vanhojen keskiaikaisten kaupunkien kapeat ja mutkaiset kujat luo hänessä sellaisia romanttisen-pittoreskeja mielikuvia kuin meissä. Vasta romantiikka nosti maalaukselliset näkymät arvoonsa, keskiajan rakennusjäänteet mukaan lukien, ja meidän maisemakuvaamme vaikuttaa edelleenkin englantilainen maisema-arkkitehtuuri, joka syntyi vain vähän ennen kuin romanttinen kirjallisuus ja kuvataide, 1700-luvun lopussa.

Lauantaina 28.7. Burney saapuu Veronaan, tuohon jo antiikin aikana maineikkaaseen Catulluksen syntymäkaupunkiin. Amfiteatteri, Teatro Filarmonica ja markiisi Maffein vuonna 1714 perustama Museo Lapidario olivat paikallaan ja samassa käytössä kuin tänäänkin. Amfiteatteriin mahtui kerrallaan enemmän katsojia kuin koko kaupungissa tuolloin oli asukkaita. Burney ei nähnyt siellä oopperaa, mutta sen sijaan ensi kertaa eläisään aitoa commedia dell'artea. Arlecchino, Brighella, Pantalone ja Colombina puhuivat kukin erilaista murretta, ja yleisö mylvi riemuissaan - Burney arveli - aivan yhtä kovaa kuin muinoin leijonien ja gladiaattorien aikaan.

Sunnuntai 29.7. Matkalla Vicenzaan Burney näki tiellä suuren määrän pyhiinvaeltajia, jotka pappiensa johdolla, psalmeja laulaen olivat menossa Assisin Pyhän Fransiskuksen kirkkoon anteeksiantoa ja synninpäästöä saamaan. Vicenzassa syötiin ja käyskeltiin muutaman tunnin ajan. Majatalossa oli siellä syöneitten tai yöpyneitten merkkihenkilöitten vaakunoita ja nimiä, joitten joukosta englantilainen ylpeänä huomaa Yorkin ja Marlboroughin herttuat. Muutakin maininnanarvoista Burney Vicenzasta löytää: täällä näet hänen muistaakseen syntyi yksi renessanssin suurimmista arkkitehdeista, Andrea Palladio. Palladio tosin syntyi naapurikaupungissa Padovassa, mutta siirtyi kyllä sitten 16-vuotiaana Vicenzaan. Suurin osa Palladion kuuluisimmista töistä sijaitsee jouri Vicenzassa, Veneziassa ja näiden kaupunkien tienoilla. Hänen kuuluisa teoksensa 'Neljä kirjaa arkkitehtuurista' julkaistiin Veneziassa tasan kaksi sataa vuotta ennen tohtori Burneyn matkaa. Ja runsaat 200 vuotta sen jälkeen, 1980, tämä upea ja kaunis teos julkaistiin uudelleen faksimilepainoksena, malliksi meille jotka emme aina enää osaa kunnioittaa kirjaa niinkuin esivanhempamme joilla niitä oli paljon vähemmän.

Padovaan Burney saapui sunnuntai-iltana, joka oli viileä ja suurenmoisen kaunis. Kaupunki oli vanhantuntuinen, kadut kapeita ja epätasaisesti kivettyjä. Lähes kaikkien talojen edessä oli pylväskätävät; ja vaikka ne olivat matalat ja kapeat, ne antoivat hyvän suojan sekä sadetta että aurinkoa vastaan.

Kauppias Moiana jatkoi heti aamulla kohti Veneziaa, niin että Burney oli nyt ensimmäistä kertaa aivan yksin Italian sydämessä. Hän ihaili Palazzo della Ragionen valtavaa goottilaista hallia, joka oli aivan Westminster Hallin kokoinen, sekä Santa Giustina -kirkkoa, jossa oli Paolo Veronesen upea alttaritaulu, komeita korinttilaisia pylväitä ja paljon eriväristä marmoria.

Burneyllä oli kirjeita vietävanään tri Marsilille kasvitieteelliseen puutarhaan. Tämä näytti hänelle mielenkiintoisia kirjoja ja lupasi tutustuttaa hänet kaupungin oppineisiin. Burney ymmarsi kyllä hiukan italiaa, mutta Padovassa puhuttiin niin venetsialaisesti murtacn, ettei siitä saanut juurikaan selvää. Mutta kukkia ja hedelmiä kaupungissa oli enemmän kuin missään aikaisemmassa. Torinossa tohtori näki ensimmäset aprikoosit, Milanossa viikunat ja päärynät; mutta Padovassa oli valtavat määrät päärynöitä, viikunoita, granaattiomenoita, meloneja ja muita hedelmiä, kaikki mehukkaan kypsiä ja halpoja. Koko ilma oli täynnä hedelmien ja kukkien suloista tuoksua. Viini oli hyvää, mutta vahvahkoa; siitäkö johtui että ihmiset kaduilla olivat tavanomaista äänekkäämpiä ja riidanhaluisempia?

Padova eli antiikin Patavium on kuuluisa historioitsija Titus Liviuksen kotikaupunkina. Sen yliopisto on maailman vanhimpia; kaloille saarnannut Pyhä Antonius Padovalainen on kotoisin sieltä, arkkitehti Palladio samoin, kuten eräs 1700-luvun suuimmista viuluvirtuoseistakin. Vain viisi kuukautta ennen Burneyn saapumista oli näet kuollut Giuseppe Tartini, taituri, säveltäjä ja kokonaisen viulukoulukunnan isä. Hän oli jättänyt paperinsa ystävälleen Padre Gian Alberto Colombolle, yliopiston matematiikan ja filosofian professorille, johon kasvitieteilijä Marsili nyt tohtorimme tutustutti. Lounas oppineitten seurassa venähti pitkäksi ja hedelmälliseksi keskusteluksi, jossa sivuttiin sekä Tartinin musiikkia että hänen teoreettisia ajatuksiaan.

[MUSIIKKIA: TARTINI, PAHOLAISTRILLISONAATTIA]

Huomattava tähtitieteilijä de Lalande oli vuotta aikaisemmin julkaissut matkakirjan Italiasta, jonka Burneykin oli jo ehtinyt lukea. Kirjassaan de Lalande kertoo kuulleensa Tartinin omasta suusta kertomuksen kuuluisan 'Paholaistrilli-sonaatin' synnystä. Tartini oli vuonna 1713 nähnyt unta Paholaisesta, jolle hän oli lainannut viuluaan. Kun Tartini heräsi, hän huomasi ettei muistanut yhtään yksityiskohtaa siitä suurenmoisesta musiikista jota Mefistofeles oli soittanut. Tartini sävelsi kuitenkin unensa tunnelmissa sonaatin, joka näin sai tuon värisyttävältä kaikuvan nimensä.

[MUSIIKKI LOPPUU]

Tohtori Marsili tutustutti Burneyn myös Francesco Vallottiin, säveltäjään ja teoreetikkoon, jonka omistamia kirjoja tohtori kovin ihaili. Burney mainitsee niistä kaksi: Heinrich Glareanuksen 'Dodekakhordon' vuodelta 1547, ja Johannes Keplerin 'Harmonices Mundi' vuodelta 1619. Jälkimmäinen kirja, tuo valtava synteesi geometrian, musiikin ja planeettojen harmonioitten välillä, on myös hänen omassa luettelossaan - ainakin Burney omisti sen kuukautta myöhemmin, kun Padre Martini kopioi hänen luettelonsa Bolognassa.

Burney kävi kuuntelemassa Vallottin messua Pyhän Antoniuksen kirkossa. Enemmän kuin messu vierasta ihastutti komea pyhiinvaelluskirkko neljine suurine urkuineen. Kirkon musiikista huolehti normaalisti neljänkymmenen miehen joukko: kahdeksan viulua, neljä altto- tai tenoriviulua, neljä selloa, neljä kontrabassoa, neljä puhaltajaa, sekä kuusitoista laulajaa, joukossa kahdeksan kastraattia sopraanoa ja alttoa laulamassa.

Ennen lähtöään Burney sai vihdoin hankituksi Padre Martinin historiateoksen ensimmäisen osan, jota hän turhaan oli etsinyt muista kaupungeista. Tohtorille tulee kiire, sillä kirja olisi tähdellistä lukea kunnolla ennenkuin hän tapaa tuon kuuluisan miehen Bolognassa muutaman viikon kuluttua...

Torstai-iltana, lähdön aattona raivosi Padovassa hirveä ukkonen. Kirkkojen kellot kumisivat koko yön kuten Bresciassakin, sekä pitääkseen ihmiset valppaina, että epäilemattä myös taistellakseen pahoja luonnonvoimia vastaan. Burney toteaa sarkastisesti, että kirkonkelloja näytään Italiassa pidettävän parempana suojana salamaniskuja vastaan kuin asiallisesti rakennettuja ukkosenjohdattimia.

Perjantai-aamuna 3.8. ilma oli jälleen kaunis, täynnä kukkien ja hedelmien tuoksua. Matkan päällä taas istuva tohtori Burney näki siellä täällä ylhäisön komeita villoja, joitten puutarhoissa oli pikku temppeleitä, patsaita ja appelsiinilehtoja. Yhä tiheämmin tuli vastaan kanavia, jotka haarautuivat kokonaiseksi verkostoksi. Adrian meri ja Venezia olivat lähellä.

Fusinassa siiryin hyvin mukavaan gondoliin. Tullivirkailijat tulivat luoksemme ja olivat ylen kohteliaita; he eivät halunneet muuta kuin hieman cortesiaa ystävällisyytensä vastalahjaksi. Annoin heille pari kolme kolikkoa, ja he lähtivät tiehensä ihan tyytyväisinä. Ja minä kun olin kuullut kauhukertomuksia näitten tullimiesten ankaruudesta...

Venezia kasvoi silmien edessä; mutta sen ainutlaatuisesta olemuksesta olen lukenut niin paljon, että mieleen on kehkeytynyt kaikenlaisia romanttisia kuvitelmia. Eikä se sen vuoksi sitten alkuunkaan vastannut odotuksiani: lähestyessäni Veneziaa huomasin sen olevan kuin mikä tahansa muukin kaupunki, täynnä eri kokoisia, eri värisiä, eri ikäisiä ja eri materiaalista tehtyjä taloja. Olin odottanut erityistä symmetriaa ja materiaalien yltäkylläisyyttä - aivan turhaan.

Mutta juuri kun istuin gondolissa ja mietiskelin näitä, minut vietiinkin yksinään keskellä merta seisovan tullikamarin luo. Vierellemme souti 10 tai 12 virkailijaa, jotka puhuivat samoin kuin ne aikaisemmatkin ja vakuuttelivat että juuri he olivat oikeita valtion uskollisia palvelijoita. Annoin heille avaimeni ja pyysin heitä tekemään velvollisuutensa, mutta he eivät halunneet kuin buona manoa ystävällisyytensä vastineeksi; minä annoin, ja se siitä.

Veneziassa Burney asettuu albergoon nimeltä 'Scudo di Francia' Canale granden varrella aivan Ponte di Rialton vierellä. Päivällisen jälkeen hän - edelleen matkavaatteissaan - käy katsomassa Briatin kuuluisaa lasitehdasta, seurassaan kauppias Moiana ja muuan nuori sveitsiläinen gentleman. Palatessaan albergoonsa tohtori kuulee ikkunain alla katusoittajia. Kaksi violistia, sellisti ja naislaulaja esiintyvät niin loisteliaasti, että se olisi herättänyt pienen sensaation missä tahansa muussa maassa. Mutta täällä heihin kiinnitettiin yhtä vähän huomiota kuin kiertelevään hiilikauppiaasen tai osterimuijaan Lontoossa.

Tämäntasoisia yhtyeitä Burney kuulee Veneziassa sittemmin niin usein, ettei hän enää viitsi kirjoittaa niistä edes päiväkirjaansa. - Lauantai 4.8. kuluu tärkeiden ihmisten metsästämisessä ja ensimmäisten kokemusten keräilemisessä. Burney tapaa pankkiirin ja Englannin asiainhoitajan, käy Markuksentorilla ja itse San Marcossa, sekä vierailee ensi kerran kuuluisassa tyttökonservatoriossa Ospedale della Pietàssa - mutta siitä puhumme hiukan myöhemmin.

Sunnuntaina Burney käy kierroksella Venezian kirkoissa. [MUSIIKKIA] Ensimmäisen kerran eläissään hän kunlee ortodoksista kirkkolaulua kreikkalaisessa kirkossa. Riitti on kokonaan kreikankielinen, ja tohtorilla riittää ihmettelemistä sen musiikissa, joka on aivan erilaista kuin kaikki mitä hän tähän mennessä on kuullut. Kauppiasvaltio Venezia oli todella portti idän ja lännen välillä, sulatusuuni ja vaikutteitten kokoaja. Rooman valtakunnan ja kirkon kahtiajako eli siellä yhä, jo senkin vuoksi että läntisemmät uudet kauppamahdit pakottivat sen keskittymään idänkauppaan. [MUSIIKKI LOPPUU]

Jopa armenialaisilla oli Veneziassa oma kirkkonsa, jonka seremoniat olivat armeniankielisiä, ja musiikki vieläkin oudompaa knin kreikkalaisilla. [MUSIIKKIA: Armenian klassista mieskuorolaulua] Venezialla oli 1700-luvulla todella suuri merkitys vanhan armenialaisen kulttuurin uudelleen heräämiselle. Tämä indoeurooppalainen kansa kuului jo varhain hellenistisen sivistyksen piiriin, omaksui kristinuskon valtionuskonnoksi jo 300-luvun alussa, ja kehitti vahvan omintakeisen kulttuurin sen ja omien perinteittensä sulautumana. Jo tuhannen vuoden ajan olivat kuitenkin arabit, persialaiset ja turkkilaiset yrittäneet tukahduttaa tämän pienen sitkeän kansan omintakeista elämää. Niinpä kansainvälisestä Veneziasta sitten tuli eräs armenialaisen kulttuurin keskuksista, ja näin myös tämän kulttuurin läntinen sävy yhäkin voimistui. [MUSIIKKI LOPPU]

Sitten menin San Giorgio Maggioren saarelle; kirkko on Palladion suunnittelema ja eräs Italian hienoimmista. Julkisivu on kokonaan marmoria. Kirkossa on monia suurenmoisia Tintoretton ja Palma vanhemman maalauksia. Refektoriossa on Paolo Veronesen hyvin suuri maalaus joka esittää Kaanaan häitä. Työ on hänen ensimmäisensä Veneziassa, ja siinä on yli 120 henkilöhahmoa. Maalauksessa on soitinyhtye, johon hän on maalannut itsensä soittamassa 6-kielistä violaa tai tenoriviulua; Tizian soittaa violonea, nuori Tintoretto nelikielistä viulua lyhyellä jousella, ja Bassano huilua. Luutunsoittajakin kuvassa on, mutten pysty tunnistamaan soittajaa.

Venezia on tunnetusti täpösen täynnä silmänruokaa. Päivällä Burney näki kaupungin ylhäisön marssivan mustissa vaatteissaan Scala dei Giganti-portaita kokoukseensa. Kaikenlaiset anojat parveilivat heidän ympärillään ja suutelivat viitanliepeitä. Käristävän kuumalla Canale Grandella soutivat pojat hassunkurisesti kilpaa jonkinlaisissa taikinatiinuissa leipälaudat airoinaan; kolme ensimmäistä sai palkinnon. Ja illalla parveili San Marcon suurella piazzalla valtava ihmisjoukko, aatelismiehiä ja ladyjä siinä knin kattilanpaikkaajia, suutareita ja kevytkenkäisiä naisiakin.

Sunnuntaina Burney kävi myös kahdessa tyttökonservatoriossa, ja oli ihastunut kuulemastaan. Junri Venezian neljä tyttökonservatoriota ovat (ehkäpä oopperan ohella) luoneet kaupungille sen sadunomaista musiikillista kuuluisuutta. Ne olivat alunperin eräänlaisia orpokoteja, joissa tytöt saivat musiikillista ja muuta sivistynyttä kasvatusta, kunnes menivät naimisiin. Kuuluisin ja vanhin niista oli Pietà; kolme muuta olivat Ospedale dei Mendicanti, Ospedale degl'Incurabili ja Ospedaletto a SS. Giovanni e Paolo. Maailmankuulut ja juhlitut muusikot ja säveltäjät ovat ohjanneet näiden laitosten lahjakkaimpia neitoja, kirjoittaneet heille aarioita ja konserttoja, joita sitten viikonloppuisin esitettiin julkisissa konserteissa. Kaikkein lahjakkaimmat nuoret naiset saattoivat, avioiduttuaan usein hyvinkin arvossapidettyihin piireihin, myös jatkaa taiteellista uraansa. Kaikkein knuluisimpia näista Pietàn ja muiden tyttökonservatorioitten musiikinopettajista olivat Gasparini, Vivaldi, Porpora, Hasse, Jommelli, Galuppi, Traetta ja Sacchini. Heistä Burney tapaa Veneziassa Galuppin ja Sacchinin, Napolissa Jommellin, ja pari vuotta myöhemmin Wienissä Hassen.

Tänä päivänä snuri yleisö tuntee näistä mestareista ylivoimaisesti parhaiten Antonio Vivaldin. Tämä oli ollut suuressa suosiossa 1700-luvun alussa, erityisesti saksalaisten parissa, ja niin isä-Bach kuin Quantzkin ihailivat häntä suuresti. Mutta sitten tulivat uudet tuulet, ja Vivaldikin kaivettiin unhosta esiin varsinaisesti vasta meidän vuosisadallamme. Tyypillistä on, ettei Vivaldin nimi esiinny siinä ospedale-mestarien listassa, jonka Burney kirjoittaa muistiin säveltäjien Galuppin ja Latillan avustuksella toista viikkoa myöhemmin.

[LOPPUMUSIIKKI: VIVALDI: Kons. F "per la S:a Anna Maria" RV 286 Rin.31,2 P.290 Fanna I,20 Ric.70]


Takaisin radiosivulle