Kari Rydman:

TRI CHARLES BURNEYN MATKA RANSKAAN JA ITALIAAN 1770

V OSA JOSSA BURNEY TAPAA VENEZIASSA GALUPPIN, NAUTTII IHANIEN NEITOJEN MUSIIKISTA, KOKEE KUOLEMAN LÄHELTÄ, JA LÄHTEE SITTEN FERRARAN KAUTTA BOLOGNAAN (6.8.-21.8.70)

Maanantai elokuun kuudes päivä vuonna 1770. Tohtori Charles Burney on Italian-matkallaan saapunut Veneziaan. Parin päivän aikana hän on ehtinyt päällisin puolin tutustua kaupungin keskeisiin nähtävyyksiin, käydä kolmessa kaupungin neljästä kuuluisasta tyttökonservatoriosta, sekä nähdä kaupungin ylimystön juhlivan.

Tänään juhlallisuudet jatkuivat. Burney näki Dogen menevän kulkueen kärjessä SS.Giovanni e Paolo -kirkkoon, näki valtiaitten kokoontuvan doge-palatsin luona, ja lopulta matkaavan kanavalla kahdessa häikäisevän loistokkaassa aluksessa. Tällä kertaa ylhäisö oli mustan sijasta pukeutunut karmiininpunaiseen samettiin. Pappeja ja munkkeja parveili heidän ympärillään, ja nämä kantoivat kulkueessa valtavia määriä vahakynttilöitä komeissa hopeaisissa kynttilänjaloissa.

Päivällisen jälkeen Burney tapasi ensimmäistä kertaa signor Gaetano Latillan, kuuttakymmentä lähenevän venetsialaisen säveltäjän. Latilla teki englantilaiseen erittäin myönteisen vaikutuksen: hän oli paljon lukenut ja ajatellut mies, tunsi musiikin historiaa ja oli rikastuttanut sen nykypäivää erinomaisilla sävellyksillä. Signor Latillasta Burneyllä tulee vielä olemaan paljon iloa ja hyötyä; nyt tämä tyytyi suosittelemaan käyntiä Conservatorio degl'Incurabilissa, jossa Galuppin oppilaat esittäisivät mestarinsa musiikkia. Hän lupasi myös viedä vieraan itse maestro Galuppin luo, sanoi ottavansa yhteyttä parin päivän päästä ja miettivänsä siihen mennessä jotain mikä hyödyttäisi tohtorin matkasuunnitelmaa.

Burney meni Incurabiliin, ja oli täysin myyty nuorten neitojen satakielenlauluun, hyvään soittoon, ja Galuppin mainioihin sävellyksiin. Hän oli jo aikaisemmin käynyt muissa tyttökonservatorioissa, Pietàssa, Mendicantissa ja Ospedalettossa, ja ihaillut tyttöjä jotka huolehtivat laulun lisäksi myös soittimista, jopa käyrätorvista. Tohtori kiinnitti huomiota siihen, että tytöt lauloivat kuoro-osuudet usein kolmiäänisesti, siis myös alttostemman joka saattoi käydä niinkin alhaalla kuin A:ssa tai jopa G:ssä. Meillehän tässä ei ole mitään ihmettelyn aihetta, mutta tuohon aikaan oli Englannissa vielä tapana, että miehet, kontratenorit, lauloivat altto-osuudet; se perinne elää siellä vanhemman kirkkomusiikin esityksissä vieläkin.

Pietà, konservatorioista vanhin ja kuuluisin, se jossa Vivaldikin aikoinaan oli toiminut, oli selvästi alamaissa. Merkittävän oopperasäveltäjän Antonio Sacchinin johtama Ospedaletto a SS. Giovanni e Paolo oli paljon korkeammalla tasolla. Burney mainitsee nimeltä 16-vuotiaan Adriana Gabrielin, la Ferraresen, joka lauloi keveästi ja luonnollisesti ylös korkeaan e:hen. Mutta Baldassare Galuppin nerokas henki nosti Incurabilin tytöt koko joukon kärkeen. Kolme nuorta solistia lauloi niin täydellisesti ja kepeästi vaikeimmatkin kadenssit ja korukuviot, ettei Burney muista sellaista ennen kuulleensa. Ja Galuppin, eli - kuten häntä Venezian kupeessa olevan syntymäsaarensa mukaan kutsuttiin - Buranellon musiikki oli loistavaa:

"Vaikka signor Buranello on vasta jokin aika sitten palannut Venäjän jäätävien tuulten keskeltä, tuli hänen sisällään palaa yhä, eikä mielikuvitus ole kohmeessa. Tämän nerokkaan, viihdyttävän ja elegantin säveltäjän työt ovat täynnä uutuuksia, henkevyyttä ja hienostuneisuutta, ja oppilaat tekivät niille täyttä oikeutta. ... Kyvykkään mestarin kädenjälki näkyi nuorten esiintyjien joka kadenssissa; soitinosuuksista suoriuduttiin erittäin hyvin, ja tämä kaikki kertoi konsertin säveltäjän ja musiikinjohtajan ylivoimaisesta nerokkuudesta.

Baldassare Galuppi on ehdottomasti yksi hienoimmista myöhäisen barokin ja täyden klassisismin välisistä säveltäjistä. Hänen menestyksekäs oopperasäveltäjän uransa alkoi Venetsiassa vuonna 1729, jolloin Buranello oli vasta 23 ikäinen. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin hänestä tuli Italian uuden kevyen oopperan, opera buffan mestari, joka mieluiten teki yhteistyötä (meidänkin aikanamme yhä) suositun näytelmäkirjailijan Carlo Goldonin kanssa. Galuppin hupioopperaa 'Il filosofo di campagna' eli 'Maalaisfilosofi' vuodelta 1754 on kutsuttu ensimmäiseksi täysimittaiseksi 'hitti-show'ksi. [MUSIIKKIA] Nykyään ovat suurimman mielenkiinnon kohteena hänen kymmenet klaverisonaattinsa, joita hän kirjoitti pääasiassa 50 vuotta täytettyään. Niissä on sekä sievyyttä ja tunteellisuutta, että pitkälle tulevaisuuteen, aina Haydnin, Mozartin tai Beethovenin sonaatteihin viittaavaa rakenteellista ja pianistista jäntevyyttä. [MUSIIKKIA: GALUPPI, SONAATTI in C]

Tiistaina kesäkuun seitsemäntenä Burney meni messuun S.Gaetano-kirkkoon, jossa hän jälleen tapasi Signor Latillan. Iltapäivällä hän kiersi muita kirkkoja, ja nousi toistamiseen S.Giorgio Maggioren saarelle. Hän ei kyllästynyt katselemaan tätä Andrea Palladion mestariluomusta, Venezian tyylikkäintä ja koko Italian hienoimpaan renessanssiarkkitehtuuriin kuuluvaa kirkkoa:

"Tämä rakennus on niin jalon elegantti ja yksinkertainen, että siihen astuessaan tuntee voittamatonta halua polvistua; se näyttää todella Korkeimmalle Olennolle pyhitetyltä temppeliltä. Mutta jälkeenpäin sijoitetut saarnastuoli ja runsaasti koristeltu alttari häiritsevät, sillä ne rikkovat suhdejärjestelmän harmoniaa ja peittävät pylväitä joita kauniimpia ei voi kuvitella. Tämän kirkon edessä astuin mielessäni 1700 tai 1800 vuotta taaksepäin historiassa ja kuvittelin katselevani jotain muinaisen Kreikan kaupunkia. Niin kauniisti kuvastuivat Markuksentorin julkiset rakennukset peilityyneen veteen; aurinko oli juuri laskemassa, ja taivas oli sen värinen, ettei sellaista Englannissa näe muuta kuin Claude Lorrainin maalauksissa.

Burney huomaa, että vasta puolenyön aikaan kesäinen Venezia herää todella eloon. Vasta silloin kanavat täyttyvät gondoleista ja Markuksentori väestä. Ja musiikki soi: jos kaksi ihmistä tulee vastaan käsikynkkää, he laulavat, ikäänkuin keskustelisivat musiikin avulla - ja melkein aina balladit kaikuvat vähintään kaksiäänisinä. Eräs gondoli pysähtyi aivan tohtorin lähelle: siinä oli kokonainen orkesteri, ja mainio tenori lauloi rakkauslauluja; rakastuneen herrasmiehen kustantama serenadi valitulleen. Kaikki musiikki, jopa hälyt tuntuivat ihmeen ihanilta, ja niinpä Burneyn mieleen tulivat rouva Portian mietteet Shakespearen 'Venetsian kauppiaasta':

"... myös satakieli, jos se päivin laulais,
kun kaikki hanhet kaakottaa, ois tuskin
parempi laulumies kuin peukaloinen.
Niin monille vast' otollinen aika
tuo tosi ansion ja täyden arvon
..."

Keskiviikko 8. elokuuta kului kirjojen metsästykseen, kaupungin elämän tarkkailuun, tärkeitten ihmisten tapaamiseen ja oppineisiin keskusteluihin, samoin torstai. Burney tutustui nyt myös ensi kertaa taskuvarkaisiin, jotka hänen gondolierinsa kertoman mukaan paraikaa viettivät riemujuhliaan. Perjantaina tohtori keskusteli säveltäjä Latillan kanssa tyttökonservatorioista, ja sai paljon hyödyllisiä tietoja niitten historiasta.

Perjantai-iltana Burney kuuli kokonaisen konsertillisen kuuluisan Benedetto Marcellon sävellyksiä. Tämä 31 vuotta aikaisemmin kuollut ylhäinen harrastelijasäveltäjä on Tommaso Albinonin ohella jäänyt Venezian musiikinhistoriaan kaunopuheiseksi esimerkiksi siitä, miten pieni ero lopultakin on dilettanttien ja varsinaisten ammattilaisten ero silloin kun kysymys on nerokkuudesta. Heidän kaltaistensa luettelo olisi valtava, ja ulottuisi vallan huipuilta musiikin historian huipuille, ajateltakoonpa nyt vain laitimmaisina esimerkkeinä Preussin Fredrik Suurta tai Venosan ruhtinasta Carlo Gesualdoa.

"Lauantai 11.8. En eläissäni ole kärsinyt kuumuudesta niinkuin nyt. Kymmeneen päivään ei pilviä ole näkynyt taivaalla, ja itikat ovat lisääntyneet huimasti. Minun oli pakko nukkua ikkuna auki, ja sisään lensi sellainen määrä hyttysiä etten ennen ole moista nähnyt. Tänä aamuna olin niin huonossa kunnossa etten voinut lähteä ulos; käteni ja kasvoni ovat paukamia täynnä kuin isorokossa, ja niitä kirvelee niin että olen tulossa sekapäiseksi. Tässä talossa ei ole yhtään vierasta jonka kimppuun nämä pikku lohikäärmeet eivät olisi myriadeittain käynyt - mutta kukaan ei ole kokenut niitten raivoa yhtä kovana kuin minä. Kiirastuli tai tavanomainen helvetti ei ole mikään rangaistus näille venetsialaisille, jotka ovat oppineet kestämään kuumuutta. Jos pirulla ei ole varastossaan mitään kuumuutta pahempaa tämän maan syntisten varalle, nämä voivat yhtä hyvin käskeä häntä pussaamaan heitä p-siille [bid him kiss their a-s]; mutta Dante italialaisena ymmärsi helvetin kidutukset paremmin: hän teki viimeisen ja pahimman onkalon äärimmäisen kylmäksi, ja kidutti enemmän jäällä kuin tulella.

Illemmalla Burney kävi taas katsomassa Pietà'n tyttöjä, jotka eivät niinkään ihastuttaneet häntä laulullaan kuin orkesterin koolla. Tässä laitoksessa oli näet kaikkiaan noin tuhat hoidokkia, joista noin 70 sai korkeampaa musiikillista opetusta. Muut ospedalet olivat pienempiä: niissä kussakin oli noin neljäkymmentä musiikkiin vihkiytynyttä tyttöä. Koska Venezian maine musiikkikaupunkina lepäsi paljolti näitten kansainvälistä kuuluisuutta saaneitten laitosten varassa, oli hyvin tavallista, että kuninkaallisten vieraitten saapuessa järjestettiin erikoiskonsertteja, joissa esiintyi yhteensä 40 eri ospedaleista valittua neitosta.

Kotimatkalla Burney joutui dogipalatsin lähellä gondoliruuhkaan, joka saattoi johtua siitä, että Veneziaan oli tullut tieto venäläisten suurista voitoista Turkin-sodassa. Turkkilaiset olivat koko vuosisadan olleet sodassa sekä Venäjän että Itävallan kanssa. Vuonna 1683 oli osmanien Euroopan-valloituksen selkä taittunut Wienin lähellä, ja venetsialaiset olivat vuonna 1687 valloittaneet Kreikan takaisin länsimaille. Vasta tuon sodan aikana muuten tuhoutui yli 2000 vuotta paikallaan seissyt Ateenan yläkaupungin Akropoliin kuuluisa Parthenon-temppeli, jonka nuo Euroopan vuosisataiset periviholliset olivat muuttaneet ruutivarastoksi.

Sunnuntaina 12.8. Burney tutustui kreivi Thurn und Taxisiin, korkeaan kansainväliseen virkamieheen, joka myös oli erinomainen harrastelijamuusikko ja edesmenneen Tartinin ystävä ja jäämistön haltija. Kreivin kanssa käymiensä erittäin hyödyllisten keskustelujen jälkeen tohtori kävi Incurabilin tyttöjen orkesteria ihailemassa, ja vieraili ensimmäistä kertaa signor Grimanin kotikonsertissa. Molemmat merkittävät miehet hän tapasi vielä pari kertaa uudestaankin.

Maanantai 13.8. oli Burneyn matkan kannalta dramaattinen päivä. Kuumuus senkuin lisääntyi, ja hänen matkatoverinsa kauppias Moiana oli edellisenä iltana sairastunut vakavasti. Hänestä iskettiin ajan parhaan lääketieteen mukaisesti pari kertaa suonta, mutta potilas vain vajosi yhä syvempään tiedottomuuteen ja alkoi sylkeä verta. Miesparka oli kulkenut jalan kaiket päivät timanttikauppojaan tekemässä; hän oli luonteeltaan kaikkea muuta kuin vahva, säikkyi pienimpiäkin vastoinkäymisiä kuin lapsi, ja oli kärsimätön ja hillitön tavoiltaan, Burney luonnehti. Kuumuus ja kärsimättömyys vaati nyt veronsa, ja nuoren kauppiaan tila oli hengenvaarallinen, hän arveli.

Tiistaina 14.8. Moiana on edelleen hyvin huonossa kunnossa. Burney on edellisenä iltana lähettänyt pikakuriirin Milanoon viemään viestiä kauppiaan perheelle. Hänen mielensä on maassa. Iltapäivällä järjestyy Moianan seuraksi eräs hänen kauppatuttavansa. Burney harhailee kaupungilla, mutta mitkään nähtävyydet eivät oikein jaksa kiinnostaa. Hän hakeutuu Ospedalettoon tyttöjä kuuntelemaan. Kirkossa on menossa Sacchinin latinankielinen oratorio 'Macchabaeorum Mater'; Adriana Gabrieli, Laura Conti, Domenica Pasquati, Ippolita Santi ja muut neidot laulavat loistavasti (Burneyllä on, kuten huomataan, aina sentään aikaa ja innostusta tallentaa lahjakkaitten konservatoriotyttöjen nimiä); ja Sacchinin sävellys miellyttää häntä kovasti. - Mutta silti Burney on allapäin. Eräässä luostarissa hän näkee Parmegianon maalauksia - mutta niistäkin hänen mieleensä tulee vain koti- ikävää. Hän muistaa nuorimman tyttärensä Charlotten, jota muuan perheystävä aina nimittää pikku parmalaiseksi, 'little parmegiana'.

Yhdeksän aikaan keskiviikkoaamuna Moiana sai viimeisen voitelun. Burney näki kulkueen tulevan pyhiä esineitä kantaen ja näki ihmisten polvistuvan, mutta käsitti vasta myöhemmin kenen vuoksi hengenmiehet olivat liikkeellä. Samana aamuna Burney sai vieraakseen kreivi Bujovichin, sydämellisen herran, joka vei hänet dogipalatsiin.

"Hän näytti minulle monia taideteoksia joita en ennen ollut nähnyt, ja vei minut sitten dogen huoneistoon, jossa näin hänet kultaisissa vaatteissaan kulkemassa prosession kärjessä San Marcoon. Me seurasimme perästä, ja näin että senaattorit olivat pukeutuneet karmiinin punaiseen. Kreivi Bujovich johdatti minut palatsin halki eräälle San Marcon suurista urkulehtereistä. Siellä oli Latilla lyömässä tahtia osalle messua esittävistä muusikoista; toisella puolen oli Galuppi samassa työssä. Galuppilla oli paperirulla kädessään, Latilla johti pelkillä käsillään.

Jo Padovassa Burney oli käynyt kirkossa jossa oli neljät urut ja urkulehterit. Venezia oli tämän vanhan monikuoroisuuden varsinainen keskus. San Marcon neljät urut ja urkulehterit mahdollistivat jo 1500-luvulla monikuoroiset esitykset, joitten on täytynyt olla täysin musertavaa kuultavaa, kun sointimassat eri suunnista törmäsivät toisiinsa ja yhdistyivät esimerkiksi Giovanni Gabrielin töissä välillä huikeiksi kolmisointuorgioiksi. [MUSIIKKIA: G.GABRIELI]
Andrea ja Giovanni Gabrielin päivistä lähtien nämä perinteet elivät Veneziassa, ja jopa monet tyttökonservatorioittenkin konsertot ja kuorosävellykset oli kirjoitettu kahdelle keskenään kilpailevalle esittäjäryhmälle. [MUSIIKKI LOPPUU]

Albergoonsa palattuaan Burney arasteli kauppias Moianan tapaamista. Viimeisen voitelun on täytynyt olla tälle hirveä kokemus: hän oli "vielä nuori, maailmallinen, eikä enempää filosofi kuin mikään sankarikaan", kuten tohtori luonnehti. Burneyn tullessa Moiana-raukan luo tämä oli juuri järjestelemässä papereitaan. Hän pyysi tohtoria hävittämään pinon kirjeitä; ne olivat hänen nuorelta vaimoltaan, tohtori totesi silmät kyynelissä. Moianan yskökset eivät enää olleet punaisia, vaan mustaa ainetta, kuin hyytynyttä verta. Illemmällä potilas oli rauhallinen, otti Burneytä kädestä, sanoi rakastavansa tätä kovin, ja toivoi voivansa kiittää tätä täällä tai jossain muualla kaikesta ystävällisyydestä.

Torstaina Burney katsasti joukon kirkkoja ja luetteloi niiden taideaarteita. Tämän jälkeen hän ja säveltäjä Latilla kävivät tapaamassa Baldassare Galuppia. 63-vuotias mestari oli loistokunnossa, pieni ja laiha, mutta herrasmiehen näköinen, eloisa, luonnollinen, älykäs ja miellyttävä.

"Hän esitteli minulle kauniin ja hyvin runsaan rouva Galuppin, sekä kotinsa, jossa riippui Paolo Veronesen ihailtavan kaunis ja hyvin säilynyt maalaus nukkuvasta alastomasta lapsesta jalat pystyssä, paksusta ja suloisesta otuksesta joka kovin paljon muistutti pikku Dickiä.

("Pikku Dick" oli Burneyn kaksivuotias kuopus hänen uuden vaimonsa kanssa. Koti-ikävä vaivaa selvästi monella tapaa mielenkuohuun joutunutta tohtoria.)

"Hän vei minut työhuoneeseensa, jossa oli vain pikkuruinen klavikordi; siellä hän sanojensa mukaan 'töhri hyvää nuottipaperia'. Hänen perheensä on ollut hyvin suuri, mutta melkein kaikki lapset ovat onnellisesti naimisissa. Hän näyttää aivan tavalliselta hyvältä perheenisältä, ja häntä kunnioitetaan Veneziassa yhtä paljon henkilökohtaisten ominaisuuksiensa kuin julkisen lahjakkuutensa vuoksi.

Kollegat puhuivat keskenään vuolaasti, ja tohtori sai kosolti muistiin pantavaa. Puhuttiin musiikista yleensä, modernista varsinkin, Burneyn kirjasuunnitelmasta, konservatorioista, ja runoudesta. Vieras oli täysin myyty, eikä myöhemminkään säästellyt sanojaan mestarin luonnetta ja sävellyksiä kuvatessaan.

Burneyn vierailun jälkeen Galuppi eli vielä 15 juhlittua vuotta, ja jätti kuollessaan vaimolleen ja perheelleen hyvin suuren omaisuuden. Hänen musiikkinsa joutui tuon ajan esteettisen ajattelun kiihkeissä muutoksissa pian unhoon, mutta on meidän aikanamme taas saamassa yhä arvostavampaa huomiota, ja epäilemättä täydestä syystä.

Moianan isä tuli Veneziaan perjantaina. Burneyn viesti lähti Milanoon maanantai-iltana: vajaat kaksi vuorokautta yhteen, kaksi toiseen suuntaan, eli tavattoman nopeaa toimintaa tuon ajan liikenneyhteyksiä ajatellen. Dramatiikka oli kuin romanttisesta elokuvasta: isä-Moianan saapuessa raivosi hirveä ukkonen, joka pyyhki hyttysetkin hetkeksi pois. Nuorelle timanttikauppiaalle perjantai-ilta oli tuskallinen ja eräs viimeisistä, mutta hänen matkakumppanilleen siitä tuli täyttä juhlaa.

Burney oli nimittäin kutsuttu Mendicantin tyttöjä tapaamaan, ja hänelle pidettiin kahden tunnin intiimi konsertti. Konservatorion parhaat tytöt esiintyivät, ja joukossa oli aivan nuoriakin lahjakkuuksia. He soittivat ja lauloivat loistavasti, vaihtoivat keskenään välillä soittimiakin, niin että tohtori oli aivan sykerönä autuudesta. "En ainoastaan kuullut, vaan myös näin", hän kirjoitti päiväkirjaansa - ja olemmehan jo monesti nähneetkin miten vastaanottavaiset Burneyn silmät olivat - ei vain maalaustaiteen ja arkkitehtuurin vaan myös - nuorten naisten suloudelle. Kaiken kukkuraksi häntä itseäänkin pyydettiin soittamaan, ja suosionosoitukset olivat herttaisen sydämellisiä.

Tohtoria pyydettiin seuraavanakin päivänä osallistumaan Mendicantin sisäiseen illanviettoon; sama kutsu oli tullut kolmesta muustakin ospedalesta. Hän kieltäytyi, hänen oli pakko kieltäytyä, sillä lähdön hetki läheni. Olisiko tohtori kieltäytynyt, jos olisi tiennyt miten tyttökonservatorioitten aivan pian kävi? Kuuden vuoden kuluttua tästä Mendicanti, Incurabili ja Ospedaletto tekivät näet vararikon, ja vain Pietàssa jatkui musiikin opetus jonkin aikaa. Siihen päättyi Venezian musiikinhistorian suloisin ja jälkikäteen hyvin haaveellisenkin runollisuuden kietoma luku.

Mendicantista Burney lähti signor Grimanin kotiin, jossa hän - yhäkin valtaisalla menestyksellä - osallistui öiseen kotikonserttiin, joka kesti aina kello kolmeen yöllä.

Lauantai 18.8. kului murheellisten jäähyväisten jättämiseen ja pakkaamiseen. Tähän mennessä hankkimansa kirjallisuuden Burney sinetöi suureen laatikkoon, joka jäi Mr. Richien huostaan; tämä toimitti sitten aarteiston omia teitään Lontooseen.

Sunnuntaiyönä kello yhden aikaan tohtori Burney astui jonkinlaiseen katettuun matkustajaproomuun, varsinaiseen Nooakin arkkiin jossa oli matkustajia vähän joka lajia. Lattialle levitettiin patjoja, joilla tämä joukko, postinkuljettaja, Tohtori, häneen innokkaasti tuttavuutta tekevä ranskalainen, muuan nainen ja melkoinen määrä nk. 'tavallisia' ihmisiä, sitten yritti nukkua. Yö oli hirveä: myrsky ulvoi, salamoi, jyrisi ja satoi. Venetsia jäi soisten ja vetisten tasankojen taakse - ja sinne jäi myös Moiana-parka isänsä huomaan. Nuori kauppias teki loppuaan, ja oli jo vajonnut täydelliseen koomaan. Hänen isänsä lupasi kirjoittaa tohtorille Bolognaan, ja tiedottaa tapahtumista.

Lopulta aamu valkeni ja sää selkeni. Kello kymmenen aikaan noustiin maihin pienessä kylässä, käytiin messussa ja syötiin. Sitten vaihdettiin suurempaan alukseen, ja alettiin nousta Po-jokeen. Maisemat alkoivat aste asteelta parantua, eikä ruokakaan laivalla ollut pahaa; mutta yö vietettiin taas vieri vieressä lattialla nukkuen.
Auringon noustua maanantai-aamuna rantauduttiin jälleen. Neljän hevosen vetämissä vaunuissa kiidettiin Ferraran kaupunkiin; matkatavarat tulivat rattailla omaa vauhtiaan perässä.

Ferraran loistokausi oli keskiajan lopulla ja renessanssin aikaan Esten suvun hallituskaudella. Viimeiset Este-suvun herttuat älysivät kutsua Italian renessanssin suuret kirjailijat Arioston ja Tasson hoviinsa - ja jäivät näiden merkkimiesten siivellä itsekin historiaan. Mutta sitten alkoi alamäki: Burneyn aikaan kaupungin loisto oli ajat sitten himmennyt, väkiluku laskenut ja monet julkiset rakennukset pahasti rappeutuneet tai jopa raunioina. San Benedettossa oli kuitenkin muistomerkki jonka luo Burney aterian jälkeen kiirehti: 'Raivoisan Rolandin' kirjoittaja Ludovico Ariosto on haudattu tähän kirkkoon, jossa kohoaa hänen marmorinen muistomerkkinsä kiveen hakattuine latinankielisine epitafeineen.

Matka jatkui nopeilla vaunuilla kovassa helteessä vielä kymmenisen mailia, jonka jälkeen siirryttiin taas kanavaproomuun. Ranskalainen matkustaja teki edelleen innokkaasti tuttavuutta, ja syykin alkoi vähitellen selvitä. Mies, nimeltään Louis de St.Croix, oli näet pahassa pulassa. Hän sanoi olevansa aatelista sukua, mutta velkaantuneensa niin pahoin, että häntä odotti kolme pidätysmääräystä Ranskassa. Hän oli asustellut Italiassa nyt kolmisen vuotta; jäljellä hänellä oli vain kaksi paitaa ja kolme sekiiniä rahaa. Mutta syksyllä hänen tarkoituksensa oli liittyä venäläisiin joukkoihin Livornossa. Burney oli tullut kertoneeksi matkansa tarkoituksesta ja päämäärästä; ja niinpä mies innokkaasti ryhtyikin suunnittelemaan yhteistä matkaa Napoliin. Harmillinen tilanne; tämänkaltaisen vippailijan ja seikkailijan seura olisi äärimmäisen kiusallinen ja ehkäpä vaarallinenkin. Jonkun päivällisen miehelle saattaisi tarjota, mutta siinä kaikki, tohtori mietti, hyttysten inistessä ja proomun hitaasti lipuessa ahdasta kanavaa pitkin kohti Bolognan kunnianarvoisaa kaupunkia.