Kari Rydman:

TRI CHARLES BURNEYN MATKA RANSKAAN JA ITALIAAN 1770

VII OSA. BURNEY YLITTÄÄ APENNIINIT JA TULEE FIRENZEEN. HÄN KATSELEE TAIDEAARTEITA, KUUNTELEE PICCINNIN OOPPEROITA, TAPAA NARDININ JA NEROKKAAN 'PIKKU LINLEYN', SEKÄ JÄLLEEN YHDEN ITALIAN NEROKKAISTA NAISISTA. ERINÄISTEN VAIKEUKSIEN JÄLKEEN PÄÄSTÄÄN VIHDOIN LÄHTEMÄÄN ROOMAAN... (30.8. 19.9.70)

Torstai elokuun 30. vuonna 1770. Tohtori Charles Burney on viettänyt kymmenen suurenmoisen rikasta päivää Bolognassa. Hän on tavannut maailman kuuluisimman laulajan, kastraatti Farinellin tämän loistohuvilassa, tutustunut maailman vanhimpaan yliopistoon ja tavannut kuuluisan naisfyysikon tohtori Laura Bassin, sekä ennen kaikkea muuta työskennellyt useita päiviä tuon ajan kuului simman säveltäjien opettajan, isä Giambattista Martinin luona fransiskaanikonventissa. Bolognan kuuluisan musiikkiakatemian konsertissa Burney tapaa sattumalta muita tunnettuja musiikkimatkaajia: isä ja poika Mozart olivat jokunen aika sitten myös saapuneet Bolognaan.

Kaupungissa asui tuolloin myös 33 vuotias böömiläinen Josef Myslivecek, myös 'Venatoriniksi' tai 'Jumalaiseksi böömiksi' kutsuttu säveltäjälahjakkuus, johon Mozartit olivat ystävystyneet jo maaliskuussa, ja jonka seurassa he viihtyivät paraikaakin. [MUSIIKKI ALKAA] Myslivecek oli tulossa parhaaseen luomiskauteensa: hänellä oli työn alla useitakin tilaustöitä, muun muassa oratorio 'Jeesuksen kuolema' Padovaan.

Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin, vain 44 vuotiaana alkoholismin ja veneerisen taudin kurjuuteen Roomassa kuollut Myslivecek oli melodinen lahjakkuus kuten häntä 19 vuotta nuorempi Mozartkin. Mainen kunnia ja menestys ovat häilyväiset, mutta Myslivecek on viime vuosina saanut pienenpienen osan mennyttä mainettaan takaisin, kun sekä tsekit että italialaiset ovat alkaneet tarkemmin tutkia musiikillista menneisyyttään. MUSIIKKI LOPPUU

Burney ei mainitse Myslivecekiä päiväkirjassaan. Näkikö hän tämän? Arvatenkin - mutta tietämättään. Oli miten oli, mutta nyt tohtorin oli todellakin kiireesti jatkettava matkaa.

Jäljellä oli enää vain jäähyväiskäynti Padre Martinin luona, jota Burney päiväkirjassaan kutsuu sanoilla "my Daddy, very good Padre". Padre oli kirjoittanut hänelle suosituskirjeitä Firenzeen, Roomaan ja Napoliin, ja antoi lähtiäisiksi kopiot muutamista kaanoneistaan, joita Burney yhdessä parin nuoren fransiskaanin kanssa oli innokkaana laulellut. [Padre Martinin kaanonia studiosta]

Burney ei tavannut tämän jälkeen isä Martinia; mutta tämä eli vielä 14 pitkää vuotta, ja ehti saada valmiiksi historiansa kolmannenkin osan. Padre oli pyytänyt lähtiäisiksi Burneytä "kirjoittamaan usein." Tämä kirjoittikin Napolista kiitoskirjeen; mutta sitten seurasi ilmeisesti pitkä tauko. Tallella on viisi Burneyn kirjettä vuosilta 78-80, jolloin hänen musiikinhistoriansa ilmestyi. Näissä tohtori kyselee tarkennuksia muutamiin historian yksityiskohtiin, lupaa muotokuvan itsestään ja Johann Christian Bachista, ja valittelee sota-ajan estävän ulkomaisten kirjojen saannin. Yhteys Padreen käykin usein kuriirien ja välikäsien kautta, ja näissä Burney on aina hyvin arvostavassa sävyssä mainittu.

Niin lähtee tohtori Burney Bolognasta, vietettyään siellä 10 rikasta ja suurenmoista päivää. Mutta isä ja poika Mozart jäävät. Isä kärsii edelleen vammoista jotka sai kaksi kuukautta aikaisemmin postivaunujen kaaduttua Napolin ja Rooman välillä. Poika kirjoittaa suurta oopperaa 'Mithridate, Rè di Ponto', joka hänen johdollaan esitetään joulukuun lopulla Milanossa. Kuukauden kuluttua Burneyn lähdöstä Wolfgang aloittaa päivittäiset tunnit isä Martinin luona, kirjoittaa soitinmusiikkia ja valtavan määrän kontrapunktiharjoituksia. Burney on vielä Roomassa, kun "pikku saksalainen" valitaan Bolognan Filharmonisen Akatemian jäseneksi ja saa asiaankuuluvan todistuksen hyvältä mutta ankaralta Padrelta, puolta vuotta ennen kuin vanhempi ystävänsä Myslivecek.

Näistä ajoista lähtien Mozart on kiinnostunut kontrapunktista, ja tämä harrastus tulee 18 vuoden kuluttua tuottamaan niinkin ihmeellisen tuloksen kuin Jupiter-sinfonian finaalin. [ESIMERKKI: Mozart: Sinfonia C duuri #41, 4. osaa]

Tohtori Burney ylittää hiukan vaivalloisesti Apenniinit. Hän kirjaa ruoan laadun eri pysähdyspaikoilla, ja ilahtuu kun tie alkaa laskeutua Arno-joen hedelmälliseen laaksoon.

"Firenzeen tullaan Bolognan suunnalta komean riemukaaren muotoisen portin kautta. Siinä minut hetkeksi pysäytettiin; tullivirkailijat suorittivat kohteliaan tarkastuksen, mutta mitään vaatimuksia he eivät esittäneet. Miehet joitten tehtävänä oli purkaa matkatavarani seurasivat minua kuitenkin majataloon, ja odotinkin uutta ja yksityiskohtaisempaa tarkastusta tai ainakin tullimaksuja. Mutta ei: heidän tehtävänsä olikin vain kantaa tavarat huoneisiini. Kun annoin heille yhden paulin vaivanpalkkaa he poistuivat tyytyväisinä. Tämän sanon Firenzen kunniaksi.

Täällä on kuitenkin paljon kalliimpaa kuin Bolognassa: palvelija maksaa yhden paulin enemmän, majoitus ja ylöspito kolme. Kaupunki on todella hieno, joskin eräät osat ovat vanhuuttaan tummuneet ja muutamat kadut ahtaat; mutta kadut on päällystetty leveillä kivillä, ja niitä pitkin liikkuu käyden tai hevosella yhtä mukavasti kuin Westminster Hal lissa.

Majataloni on nimeltään Musta Kotka, L'Aquila nera. Huoneet ovat hyvin korkeat, niin että makuuhuoneet jotka ovat kaksien portaitten päässä tuntuvat olevan nel mondo della luna. Mutta koko Italian kirous ja tauti ovat juomarahat, buona mancia tai buona mano, joita kaikki palvelijat ja naurettavaa kyllä myös isännät ja kauppiaat vaativat vaikka olisit maksanut kuinka kohtuuttoman laskun tahansa.

Ensimmäisenä päivänä en ottanut palvelijaa, vaan lorvailin kaupungilla yksin. Panin huolellisesti muistiin kadut joilla kuljin; englantilainen ylpeys ja ujous on minussa niin vahva, että inhoan ajatustakin kysellä tietä.
Sunnuntaiaamuna 2. syyskuuta Burney istuu huoneessaan kirjoittamassa, kun hän kuulee ulkoa suuren ihmisjoukon ääniä. Hän katsoo ikkunasta ja näkee kulkueen, jossa ihmisillä on valkoiset vaatteet ja monilla vahakynttilä kädessä. Kulkue pysähtyy viereisen kirkon luo, ja laulaa riemukkaan hymnin kolmiäänisesti. Ensin Burney luulee miehiä dominikaaneiksi, mutta saa sittemmin selville, että he olivat käsityöläisiä, jotka vanhan perinteen mukaan näin kulkivat kirkkoon moniäänisiä psalmeja ja hymnejä laulaen. Hymnejä kutsuttiin nimellä laudi ja laulajia nimellä laudisti. Itse Lorenzo il Magnifico, Medicien sivistyneen ja humanistisen valtiassuvun kuuluisin jäsen, mesenaatti ja runoilija, harrasti 1400 luvulla tällaista kulkemista kaduilla hoviväkensä kanssa moniäänisiä lauluja laulaen, Burney kertoo.

Sitten tohtori lähtee itsekin kaupungille, pettyy kaupunkia halkovaan Arno-jokeen, jonka vesi on alhaalla ja mutaista, mutta ihastuu upeisiin siltoihin patsaineen ja kauniisiin rakennuksiin joen rannalla.

"Pistäydyin muutamassa kirkossa, mutta kun ihmiset niissä olivat hartaudenharjoituksissa, poistuin katsomatta maalauksia. Meillä Englannissa tuntuisi ainakin kovin sopimattomalta, jos vierasmaalainen tulisi kirkkoon jumalanpalvelusaikaan vain senkaltaisissa asioissa. Italiassa se on kyllä yleisempää, koska kirkoissa on enemmän nähtävää, ja luulen että ihmiset täällä ovat muutenkin keskittyneempiä rukouksiinsa kuin meillä, ja häiriintyvät vieraista siten vähemmän.

Mutta Duomoon menin, vaikka messua juuri laulettiin kuorissa; St. Paul's Cathedralissa tai Westminster Abbeyssä kään se ei olisi niin suuri skandaali, kun kuori on sentään aika kaukana sivulaivoista. Ihailin arkkitehtuuria ja lukemattomia veistoksia. Etsin Danten muistomerkkiä, mutta en löytänyt; Squarcialupin monumentin kyllä - se on heti ensimmäisenä vasemmalla kun astuu sisään suuresta länsipäädyn ovesta. Hän oli kuuluisa urkuri ja säveltäjä; Lorenzo il Magnifico rakasti häntä niin suuresti, että kun eräs hänen korkeaarvoisista hovimiehistään tuli kertomaan mestarin kuolemasta, ruhtinas suuttuneena tokaisi: 'Olisin paljon tyytyväisempi jos Squarcialupi olisi voinut tulla kertomaan sinun kuolemastasi!'

Kirjoitin muistiin monumentin latinankielisen piirtokirjoituksen:
'Suuri kiitollisuudenvelka kohdistuu urkuri Antonio Squarcialupin musiikkiin, joka on niin täynnä kauneutta ja suloutta, että taiteen kolme graziaa ovat ottaneet hänet joukkoonsa neljänneksi. Firenzen asukkaat, kiitollisina ja haltioituneina hänen soinnukkaan musiikkinsa vuoksi, ovat pystyttäneet tämän monumentin ihaillun maanmiehensä muistoksi.'
Squarcialupin maine oli 1400 luvulla mahtava. Häntä verrattiin alansa taitajana sellaisiin neroihin kuin kuvanveistäjä Donatelloon ja maalari Pollaiuoloon. Mutta kun Donatellon ja Pollaiuolon teokset yhä ovat jäljellä meidän ihailtavinamme, Squarcialupilta emme tunne yhtään teosta. Niin katoavaista on musiikki, taiteenlajeista aineettomin. Nuotti on parhaimmillaankin vain sävellyksen kuva, viite, joukko merkkejä. Entä jos nuotissa ei ole tekijän nimeä, tai emme enää osaa lukea merkkejä oikein? Nykyinen tutkimus on vienyt Squarcialupilta senkin maineen, että hän olisi ollut maineikkaan Heinrich Isaacin opettaja. Tämä on näet tullut Firenzeen vasta Squarcialupin kuoleman eli vuoden 1480 jälkeen. Firenzen suuren urkurin maine lepää siis ainoastaan sen nuottikokoelman varassa, jonka hän sattui omistamaan, ja joka nykyään tunnetaan nimellä Squarcialupi-koodex.

Palazzo Pittin mahtavat taidekokoelmat saavat Burneyn haukkomaan henkeään; pelkästään Rafaellon kuuluisan 'Madonna della Sedian' nähdäkseen hän olisi ollut valmis taivaltamaan viisikymmentä mailia paljain jaloin...

Eikä oopperailta pienessä via Santa Marian teatterissa Boboli- puistossa ollut sekään hullumpi. Talo oli täynnä innokkaasti suosiotaan osoittavaa yleisöä, orkesteri oli mainio, ja neljä loistavaa laulajaa esitti hienosti Piccinnin koomisen oopperan 'La Pescatrice'. Musiikki oli todella tekijänsä arvoista, Burney kirjoittaa, täynnä sitä tulta ja mielikuvitusta joka leimaa tämän nerokkaan säveltäjän koko tuotantoa.

Maanantaina 3.9. Burneyn mieleen tulee kuuluisa ranskalainen matemaatikko ja tähtitieteilijä Pierre Louis Moreau de Maupertuis, joka vuonna 1736 tuli sivuamaan suomalaisiakin, ja joka oli suorastaan kohtalokas eräälle Pohjolan neidolle:

"Monsieur de Maupertuis kuuli matkallaan napapiirille lappalaisten monumentista joka heidän mielestään oli tuon maan suurenmoisin. Melkein hän häpesi, että lähti pelkästään tuon kertomuksen vuoksi pitkälle, väsyttävälle ja vaaralliselle matkalle sen nähdäkseen. Jotenkin samoin kävi minun kin. Menin katsomaan oopperaa uudelleen, mutta talo oli melkein tyhjä. Kuulin, että parhaat muusikot ja Italian paras oopperaseurue oli kokoontunut Figlineen Arno-joen yläjuoksulla, noin kolmenkymmenen mailin päässä. Siellä vietettiin jonkinlaista juhlaa paikallisen pyhimyksen Santa Massiminan kunniaksi. Hiukan hävettää kertoa, että uskoin tuota kertomusta, ja lähdin yötä myöten katsomaan noita juhlia, kysymättä neuvoa paremmin tietäviltä asiantuntijoilta."
Uuttera ja liikuttavan tunnontarkka tohtori matkusti koko yön, ja saapui Figlineen seitsemältä tiistaiaamuna. Tiet ja pikku kaupunki olivat täynnään ihmisiä, mutta säätyläisiä näytti olevan kovin vähän. Oli tuskastuttavan kuumaa. Tohtori löysi paikan oven luota täpötäydessä kirkossa, ja kuuli siellä täysin kelvollisen konsertin.

Varsinaiset juhlat alkoivat kylän pitkulaisella torilla kello neljältä iltapäivällä. Kolme kuukautta oli spektaakkelia harjoiteltu: 1500 maalaista noilta tienoilta esitti kuvaelman Daavidin ja Goljatin taistelusta. Ratsain, käyden, vanhaan tapaan pukeutuneina ja räikkyvän lyömäsoitinmusiikin säestäminä Israelin ja Filistean armeijat kohtasivat, ja katsojat kiljuivat kauhuissaan kun Daavid löi Goljatin pään poikki. Kaikki luulivat että virtanaan valuva veri tuli Goljatia esittävän näyttelijän omasta kaulasta...

Illalla esitettiin sama tarina kirkossa firenzeläisen abate Ferocen säveltämänä. Toscanalaisten kunniaksi Burney mainitsee, että vaikka paikalla oli hyvinkin 20.000 ihmistä vailla vartijaa, minkäänlaista onnettomuutta tai rähinää ei tapahtunut. Italialaiset ovat kaikesta huolimatta merkille pantavan raittiita, tohtorimme toteaa monien myöhempien matkalaisten tavoin, eikä hän muistanut koko tähänastisen matkansa aikana nähneensä yhtään juoppoa.

Burney olisi ymmärrettävistä syistä ollut valmis maksamaan vuoteesta kymmenenkin sekiiniä; mutta kun yösijaa ei äkkisimmin löytynyt, hän yhdentoista aikaan illalla lähti paluumatkalle Firenzeen, jonne hän saapui neljän aikaan aamulla. Vaikka Figlinen festivaalit eivät olleetkaan aivan sitä mitä tohtori odotti, kokemus oli silti ainutlaatuinen ja vaivan väärtti, hän rehellisesti toteaa, kahden valvotun yön vaadittua sentään täyden korvauksen nukkumiseen käytetystä keskiviikkopäivästä 5.9.

Torstaina Burney yrittää turhaan tavata Englannin Firenzen asiain hoitajan Sir Horace Mannin, eikä löydä myöskään kastraattilaulaja Guarduccia (joka on lähtenyt huvilalleen Montefiasconessa Rooman tien varrella) eikä Signor Ricciarellia (jolle hänellä niinikään on kirje vietävänä, mutta joka juuri on lähtenyt Englantiin). Mutta illalla Burney kuulee Niccolò Piccinnin koomisen oopperan 'Le donne vendicate'; myös tässä oopperassa on neljä pääosaa, ja niitä esitti Firenzessä sama laulajajoukko kuin 'Pescatricessä'.

Viimeistään nyt on aika nostaa oikealle mainepaikalleen Niccolò Piccinni, jonka Burney tapaa myöhemmin syksyllä Napolissa, mutta jonka nimi tuolloin oli kaikkien oopperamusiikin ystävien huulilla muuallakin kuin Italiassa. Vain Hasse ja Jommelli olivat vuonna 1770 maineeltaan yhtä korkealla kuin tämä uskomattoman tuottelias 42 vuotias oopperanero, jonka valtava tuotteliaisuus ja nopea sävellyskyky puhuttivat aikalaisia yhtä paljon kuin hänen musiikkinsa elävyys ja viehätysvoima. Neljässäkymmenessä vuodessa Piccinni kirjoitti yli 120 oopperaa, eli keskimäärin kolme vuodessa - ja väliin mahtui pikku vaikeuksiakin ja tavallista mahompia vuosia. [MUSIIKKI ALKAA (PICCINNI: LA CECCHINA)]

Piccinnin varsinainen menestysooppera oli esitetty kymmenen vuotta sitten Roomassa. Siellä 'La Cecchina' eli 'La buona figliola' synnytti suorastaan kansanliikkeen, ja yhtä polvillaan oli muukin Eurooppa seuraavien vuosien kuluessa. Eikä ihme, sillä 'La Cecchi na' vyörytti esiin voimalla sen mitä Italiassa oli raskastekoisen barokin vastapainoksi jo pari kolme kymmentä vuotta tehty: notkeaa, melodista ja tarttuvaa viihdettä; musiikkia jota voitiin viheltää kadunkulmissa yhtä hyvin kuin kuunnella hienostosalongeissa. Eri asia on, että pari kymmentä vuotta myöhemmin tämä sama tyyli jälleen saavutti korkeataiteellisen monimutkaisuuden vaiheen, ja satutti Piccinniäkin. Tämä näet alkoi jäädä Gluckin mestarituotannon jalkoihin, ja kärsi jopa (Burneyn Veneziassa tapaaman) Sacchininkin kilpailusta. [MUSIIKKI LOPPUU]

Myös 'Le donne vendicate' miellytti tohtoria; siinä oli pari kolme "todella hurmaavaa" aariaa.

Perjantaina 7.9. ja lauantaina 8.9. Burney tutustuu Uffizi-galleriaan ja pariin muuhunkin nykyiseen Firenzen museoon, ja kokee samat väristyksen tunteet kuin mekin - tai ehkäpä suuremmatkin, me kun olemme jo nähneet 'kaiken' upeissa ja halvoissa värikuvajulkaisuissa. Burneyn päiväkirja ratkeaa hurjaksi luetteloksi, jossa ei ainoastaan mainita taideteoksia, vaan myös etnografisten, historiallisten ja tieteellisten kokoelmien yksittäisiä esineitä. Burney hurmioituu kohteista ja niitten nimistä kuin ainakin Oscar Wilde saduissaan tai Umberto Eco luostarien aarrekammioita kuvaillessaan. Oleellinen osa siitä mitä tohtori näki vuonna 1770 on vieläkin paikallaan; kun Italian kaupunkien historialliset keskustat täyttäneet ja osittain tuhonneet 'itsestään liikkuvien vaunujen' tulvat pian ehkä on saatu padotuiksi, jäljelle jäävät rakennuksia ja niiden sisältöä kuluttavat ihmismassat. Voimme vain kadehtia kahdensadan vuoden takaista kulttuurimatkailijaa, joka saattoi nauttia vähän pienemmistä kokoelmista paljon suuremmassa rauhassa.

Lauantaina Burney käy kuulemassa Orazio Benevolin messun kahdelle 4 ääniselle kuorolle. Vaikka näin moniäänisessä sävellyksessä melodiat ja yksityiskohdat pakosti ovat yksinkertaisia, kokonai suus on tohtorin mielestä ihailtava, "ainakin sille joka rakastaa harmoniaa taiteessa". Burneyllä ei ole mitään stile osservatoa', tätä Palestrinan nimiin pantua 1500 luvun lopun vanhoillista kirkollista kuorotyyliä vastaan; ja moni meidänkin aikanamme maineensa säilyttänyt tämäntyylinen myöhäisempi teos, sanokaamme Antonio Lottin 'Crucifixus' 1700-luvun alusta, tai sitä melkein sata vuotta vanhempi Gregorio Allegrin 'Miserere' osoittavat kaunopuheisesti, että taideteoksen tasoon ei välttämättä vaikuta sen tyylin konservatiivisuus tai muodinmukaisuus. Allegrin 'Miserereä' suositeltiin muuten kovin Burneylle; sitä näet esitettiin pääsiäisenä myös Firenzessä. Tämä oli kuitenkin saanut siitä kopion jo Bolognassa itseltään Padre Martinilta.

Illalla Burney tapaa ilokseen joukon englantilaisia, heidän joukossaan mainio sellisti Mr. Perkins ja sama Mr. Fothergale jonka kanssa hän oli aterioinut kreivi Firmianin kutsuilla Milanossa.

Sunnuntaina 9.9. Burney kävi kuuntelemassa juhlamessua silloisen kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa luostarissa, jossa kahdeksan nuorta nunnaa vihittiin kutsumukseensa. Kun hän palasi kaupunkiin, rankkasade oli muuttanut kadut koskiksi. Päivällisen jälkeen tohtoria tuli tapaamaan 'pikku Linley', neljätoistavuotias englantilainen musiikkinero, kuuluisan viulugurun Pietro Nardinin tähtioppilas. Seuraavana päivänä Burney sai kuulla molempia suuressa englantilaisessa kotikonsertissa.

'Pikku Linley' oli muutamaa kuukautta aikaisemmin sydänystävystynyt samanikäisen 'pikku Mozartin' kanssa. Heistä kahdesta puhuu koko Italia, Burney kirjoittaa myöhemmin kotona; he kaksi ovat suurimmat ja lupaavimmat tämänikäiset musiikkinerot. 'Pikku Linleyn' kohtalo oli kuitenkin traaginen: kahdeksan vuotta myöhemmin, eli 22 vuotiaana nuori nero hukkui lomamatkallaan Lincolnshiressä. Hän oli kirjoittanut ainakin kaksikymmentä viulukonserttoa, lukemattomia sonaatteja ynnä muuta musiikkia; mutta vain yksi konsertto, yksi sonaatti, muutama laulu ja muutama näyttämömusiikki on säilynyt, kaikki loistavan lahjakkuuden merkitsemiä.

Seuraavina päivinä Burney tapaa Nardinin ja 'pikku Linleyn' vielä useasti. Itse asiassa monet kirjastokäynnit ja tapaamiset merkittävien vallasmiesten kanssa jäivät näiden tapaamisten varjoon. Ja tämän lisäksi tuli - ah onnea - kuuluisa 'La Improvisatrice' Corilla, tämä merkillinen ja lahjakas nainen, oikealta nimeltään Maddalena Morelli, joka osasi (aikansa sivistyksen siis täysin halliten) tuosta paikasta esittää klassisen täydellisen runoelman aiheesta kuin aiheesta.

Kuusi vuotta myöhemmin tämä Corilla 'Olimpica' kruunattiin Rooman Capitoliumilla laakeriseppelein runouden kuninkaaksi. Ennen sitä Maddalena Morelli oli selviytynyt voitokkaasti hirmuisesta kuulustelujen sarjasta, jossa aiheina olivat raamatunhistoria, uskonto, moraalifilosofia, fysiikka, metafysiikka, matematiikka, sankarirunous, oikeustiede, kaunopuheisuus, mytologia, harmonia, taiteet ja pastoraalirunous. Jopa Rooman naiset saivat kuulustella häntä; kysymykseen "kummat ovat uskollisempia rakkaudessa, miehet vaiko naiset" hän oli antanut loistokkaan vastauksen joka tyydytti kaikkia. Itse kruunaus herätti ristiriitaisia tunteita: monien mielestä se oli sekä poliittinen että kulttuuripoliittinen skandaali. Tuosta tilaisuudesta on säilynyt eloisia kuvauksia. Hyppäämme nyt niiden yli, ja toteamme vain että kaikkien juhlaseremonioitten jälkeen tämä naisnero improvisoi kiitokseksi runoelman "Trionfo di Roma", jota hän itse säesti viulunsoitolla.

Viululla, niin. La Improvisatrice oli näet Nardinin oppilas hänkin. Burney kertoo, vain vaivoin innostuksensa peittäen, että monina iltoina ja öinä, kun ihailijoitten, häntäkärpästen ja politiikanpuhujien laumat olivat lähteneet, he soittivat kolmistaan loputtomia trioja, Nardini ensimmäistä ja Corilla toista viulua soittaen - ja tohtori itse heitä tenoriviululla säestäen, tällä meidän aikanamme kutakuinkin kadonneella soittimella, jonka samaan aikaan myös Haydn joutui opettelemaan, kirjoittaakseen soittavalle ruhtinaalleen loputtomia jousitrioja.

Perjantaina 14. syyskuuta Burney saa nähdä 1500 luvun suuren musiikinteoreetikon Gioseffe Zarlinon, 'modernin musiikinteorian isän', kuuluisan cembalon, jonka avulla tämä havainnollisti diato nisen, kromaattisen ja enharmonisen virityksen erot, ja kirjoittaa tämän käsikirjoituksesta muistiin viritystavan salaisuudet. Tämän jälkeen hän tapaa yhden aikansa kuuluisimmista maalareista, Anton Raphael Mengsin, ja unohtuu pariksi tunniksi keskustelemaan tämän kanssa modernista taiteesta.

Ja niin oli vihdoin aika lähteä Firenzestä, aika jättää hyvästit niin suurille muusikoille kuin mahtaville englantilaisille ylimyksillekin (jotka olivat hoitaneet matkailijaa alkuvaikeuksien jälkeen kiitettävästi). Turistin arkipäivä alkoi: loputtomat taistelut ja työehtosopimusneuvottelut vetturinien ja muun palvelus- tai toimihenkilökunnan kanssa. Jotenkin, lukemattomien pettymysten ja turhien kolikkojenmenetysten jälkeen, päästiin vihdoin matkaan. Ensimmäinen isompi pysähdyspaikka oli Siena, tämä kunnianarvoisa kuvataiteen historian temppeli, jonka taideaarteita tohtorimme uskomattomalla uutteruudella ehti lyhyen pysähdyksen aikana merkitä muistiin. Muuten matka oli enimmäkseen raivostuttava: maisemat olivat yleensä pahki palaneita ja majatalot ja niiden ruoat karmeita.

Matka Firenzestä alkoi sunnuntaina 16. syyskuuta. Tiistaina Toscana jäi taakse ja saavuttiin Paglia-joen yli Aquapendenteen Kirkkovaltion alueelle, mikä merkitsi neljää pysähdystä ja neljää pikkuvirkailijoille annettua puolen paulin hyvitystä. Ainoa poikkeus matkan kurjuudesta - mutta vielä kurjempaan suuntaan - oli ruokailu mielipuolen munkkiveljen seurassa. Edes suuri Lago di Bolsenan kraatterijärvi ei jättänyt tämän vuoksi suurta vaikutelmaa matkailjaan. Järven kaakkoisrannalla Burney koki tosin miellyttäviäkin hetkiä, sillä suuri kastraattilaulaja Guarducci oli rakennuttanut huvilansa syntymäpaikalleen Montefiasconeen. Guarduccin Burney tunsi jo Lontoosta erinomaisena ja konstailemattomana laulajana, ja tämä ottikin tohtorin vastaan hyvänä tuttavana ja lauloi tälle erään Sacchinin laulun.

Hyvillä mielin Burney tämän jälkeen syökin päivällisen Viterbossa, kirjaa tämän viehättävän kaupungin nähtävyydet alati solisevine suihkulähteineen, ja lähtee sitten, aamuyöstä torstaina syyskuun kahdentenakymmenentenä viimeisille virstanväleille kohti kaikkien kulttuurimatkailijoitten ensimmäistä ja viimeistä kohdetta, Euroopan kaksituhatvuotista kulttuurin keskusta, tarunomaista kaupunkia 'Urbsia', antiikin, renessanssin ja barokin tyyssijaa, sivistyneen maailman todellista pääkaupunkia:

Tohtori Charles Burney on tulossa Roomaan.