Kari Rydman:

Tri Charles Burneyn matka Italiaan ja Ranskaan 1770

IX OSA, JOSSA TOHTORI BURNEY KUULEE ALLEGRIN 'MISEREREN', ETSII VANHOJA KÄSIKIRJOITUKSIA, PUREUTUU VATIKAANIIN, LÄHTEE VIA APPIALLE, KÄY CASTEL GANDOLFOSSA JA ALBANOSSA, SEURUSTELEE MAANMIESTENSÄ KANSSA, JA LÄHTEE KOHTI NAPOLIA (30.9.-7.10.70)

© Kari Rydman 1998

[Mus.: gregoriaanista ja vokaalipolyfoniaa suuressa tilassa; jatkuu tekstin alla]

Sunnuntaiaamu 30.9.1770. Tohtori Charles Burney Lontoosta seuraa messua Pietarinkirkossa. Tutkijan ja turistin kiireet väistyvät hetkeksi: hän saa kaksi ihanan joutilasta tuntia mietiskelyyn.

Kohta neljä kuukautta hän on ollut matkalla tutkimassa Ranskan ja ennen muuta Italian kulttuuria, historiaa, taidetta ja musiikkielämää. Vaikutelmat ovat seuranneet toisiaan tiheässä tahdissa. Loputtomat ja rasittavat matkat, alati uudet kaupungit, loputon määrä ihmisiä, joitten joukossa on ollut suurenmoisia taiteilijoita ja syvällisiä oppineita, mutta myös lurjuksia ja mitättömyyksiä. Kaiken näkemänsä ja kokemansa hän on kirjannut tuoreeltaan päiväkirjaansa, omaksi ja meidän onneksemme. Ei niin pientä pysähdystä, ettei tohtori rientänyt katsastamaan ainakin yhtä kirkkoa ja sen taideteoksia; ei suurta kaupunkia, jonka kirjastoa ja kirjakauppoja hän ei olisi nuuskinut. Kirjojen, nuottien ja grafiikanlehtien määrä on kasvanut kaiken aikaa, ja niitä hän on lähetellyt kotiin Lontooseen rahaliikenteen ja diplomatian kanavia myöten.

Kun hän sitten joskus kotona saa kaiken tämän materiaalinsa hyödynnetyksi, kirjoittaa kirjan matkastaan, ja toteuttaa suurimman unelmansa, englanninkielisen modernin musiikinhistoriateoksen laatimisen, hänen oppineisuutensa arvostus nousee hyvin korkealle.

Messu Pietarinkirkossa on päättymässä. Kardinaalit ja kaniikit hääräilevät viimeisiä kuvioitaan pääalttarin jättiläismäisen baldakiinin alla. Burney on nauttinut viettämistään kahdesta tunnista:

Musiikki, maalaukset, mosaiikit, veistokset, arkkitehtuuri, kaikki tunkivat vuorollaan tajuntaani. On ihmeellistä, kuinka tämä rakennus - jonka koko tuotti minulle aluksi melkein pettymyksen - paisuu mahtavammaksi jokaisen yksittäisen uuden huomion myötä. Ja sellaiset ovat kaikkien yksityiskohtien mittasuhteet, että kerubit, jotka kauempaa katsoen näyttävät lapsen tai paremminkin sylivauvan kokoisilta, ovatkin jättiläisiä kun niitä tarkastelee läheltä.

[Mus. loppuu seuraavan kappaleen aikana]

Mutta työ kutsuu jälleen uutteraa tohtoria. Hän menee taas Signor Santarellin luo, joka on kerännyt häntä varten kokoon kaikenlaista mielenkiintoista. Kerta kerran jälkeen tämän oppineen Maltan Ritarikunnan jäsenen arvo nousee Burneyn silmissä. "Signor Santarelli on eräs kohteliaimmista ja miellyttävimmistä ihmisistä jonka kanssa olen ikinä keskustellut", Burney kirjoittaa päiväkirjaansa.

Santarellin kirkkomusiikkia ja sen historiaa käsittelevän kirjan ensimmäinen osa oli painettu kuusi vuotta sitten. Toista osaa ei julkaistu koskaan, ilmeisesti sen vuoksi että siinä arvosteltiin kirkkoruhtinaitten välinpitämättömyyttä musiikkiasioissa ja esitettiin monenlaisia parannusehdotuksia. Burney ehtii jo kertoa päiväkirjassaan, että Santarelli ei tässä vaiheessa itsekään enää uskonut kirjallaan olevan suuria mahdollisuuksia.

Paavin eli Sikstuksen kappelin kuorosta Burney saa paljon tietoa. Kappelissa ei ole urkuja, eikä musiikkia säestetä muillakaan soittimilla. Laulajilla on purppuranpunaiset asut; kuoroon kuuluu 32 varsinaista jäsentä: 8 bassoa, 8 tenoria, 8 kontratenoria ja 8 sopraanoa, kaikki luonnollisesti miehiä. Tämän lisäksi on koko joukko varalaulajia, jotka astuvat vakinaisen tilalle jos tämä on sairaana, muuten estynyt - tai kuollut. Näin kuoron koko ei normaalipäivinä koskaan alita tuota kolmeakymmentäkahta, mutta lähes kaksinkertaistuu juhlapäivinä.

Sitten tulee puhe Gregorio Allegrin 'Misererestä', tuosta paavin kappelille pyhitetystä psalmista, jonka mainetta on epäilemättä lisännyt kappaleen - tai ennemminkin sen koristesävelkulkujen - "kopiointikielto". 14-vuotias Wolfgang Amadé Mozart oli juuri puolisen vuotta sitten kirjoittanut sävellyksen ulkomuistista paperille; tätä suoritusta ihailtiin tuolloinkin kovin.

[Mus.: Allegrin Miserere, jatkuu puheen alla]

[Santarelli] sanoo, että Allegrin kuuluisan Misereren kauneus ja tenhoavuus johtuvat ennemminkin sen esitystavasta kuin itse sävellyksestä. Samalla musiikilla lauletaan useita säkeistöjä, ja laulajilla on vanhan perinteen mukaan säilynyt tiettyjä esitystapoja ja koristeita, joilla on suuri tenhovoima; esimerkiksi voimistaminen ja hiljentäminen, tempon kiihdyttäminen tai hidastaminen, joittenkin säkeistöjen laulaminen nopeammin kuin toisten, laulaminen con certe expressioni e gruppi etcetera.

Hän piti luonnollisena että kuuluisan Misereren teho on vähäisempi muualla laulettuna, ja kertoi minulle kuvaavan tarinan siitä:

Keisari Leopold oli suuri musiikin suosija ja hyvä säveltäjä itsekin. Hän pyysi paavilta hartaasti kopiota Misererestä, ja saikin sen. Mutta kun se sitten esitettiin Wienissä, enempää keisari kuin muutkaan eivät tunnistaneet sitä samaksi kuin Roomassa kuulemaansa. Hänen keisarillinen majesteettinsa valitti paaville, että maestro di cappella oli kopioinut nuotin väärin. Hänen Pyhyytensä raivostui, ei suostunut kuuntelemaan miesparan puolusteluja, vaan ajoi hänen tiehensä ja erotti virastaan. Jonkin ajan kuluttua tämä kuitenkin sai tilaisuuden selittää koko asian eräälle kardinaaleista, joka suurin vaikeuksin sai paavin kuuntelemaan selitystä. Hänen Pyhyytensä ei ymmärtänyt musiikista mitään, ja hänen oli vaikea käsittää miten samat nuotit saattoivat kuulostaa niin erilaisilta eri paikoissa. Hän kuitenkin käski kapellimestarin kirjoittamaan selityksensä keisarille. Tämä hyväkstyi sen, ja pyysi paavia lähettämään joitakin muusikoistaan Wieniin opettamaan kappelinsa saksalaisille miten Miserere tulisi esittää. Tähänkin paavi suostui. Mutta noihin aikoihin syttyi sota turkkilaisia vastaan; keisarin oli lähdettävä Wienistä, eikä kuoron opettamisesta tullut sitten mitään.

Burneyn välittämä kuvaus on jyrkässä ristiriidassa sen nykyisinkin yleisen kuvitelman kanssa, että renessanssin kirkkomusiikkia muka tulisi esittää vailla "romanttisiksi" miellettyjä tunteellisuuksia, affekteja tai tempon ja voimakkuuden vaihteluja. Sitä paitsi anekdootti kertoo kaunopuheisesti, miten suuresti nuottikuva eroaa kuulokuvasta silloin, kun tyylinmukaista koristelua osataan soveltaa musiikin esitykseen. Juuri Burneyn aikoina vanha käytäntö oli kuolemassa, esittäjän suhde kirjoitettuun nuottiin yksioikoistumassa, kun säveltäjät alkoivat yhä tarkemmin määrätä ja fiksoida soittotapahtuman pienimmätkin yksityiskohdat. Burney oivaltaa tämän tarkoin, kun hän kertoo paavin kappelin kuorosta:

Heidän palkkansa ei ole suuri, ja tällä hetkellä kiinnitetään hyvin vähän huomiota sellaisiin tekijöihin jotka innostaisivat kohottamaan tämän laitoksen taiteellista tasoa. Niinpä musiikin taso täällä on pahasti rappeutumassa - ei vain siksi että päättäjät arvostavat sitä niin vähän, vaan myös niiden korkeiden palkkioiden vuoksi joita hyvät äänet ja taitavat laulajat saavat oopperataloissa Italiassa ja muuallakin Euroopassa. Vähä vähältä katoavat koristelutaito ja esitysperinteen hienoudet, samoinkuin se yksinkertaisuus ja puhtaus josta tämän kappelin musiikki oli niin kuuluisa. Ennen jopa liturgiset sävelmät esitettiin täällä valtavan paljon puhtaammin ja ilmaisuvoimaisemmin kuin missään muualla.

Allegri kirjoitti Misererensä 1630- tai 40-luvulla, tuona roomalaisen barokin kulta-aikana, jolloin Bernini ja Borromini olivat täydessä luomisvoimassa ja täyttivät Ikuista Kaupunkia hämmästyttävillä veistoksilla, suihkulähteillä ja rakennuksilla. Musiikissa kirkollinen ja maallinen tyyli olivat jo erkaantuneet toisistaan kauaksi, mutta renessanssin kirkollinen stile antico eli yhä täyttä elämää, ja kykeni parhaitten mestarien käsissä tuottamaan vahvan jännitteistä ja loisteliasta musiikkia, erinomaisen sopivaa niihin suurenmoisiin kirkkoihin joita Rooma alkoi olla täynnään.

Allegrin Miserere tiedetään kopioidun vain kolmesti ennen Burneyn aikaa: jo mainitulle keisari Leopoldille, Portugalin kuninkaalle, sekä Padre Martinille Bolognassa. Mutta aidot koristeet ovat tietysti kadonneet; kaikilla nykyisillä esityksillä on vain likiarvon ja rekonstruktion status. Mutta sekään ei vähennä tämän kappaleen myyttistä vaikuttavuutta.

Cavaliere Santarellilta Burney sai ehdottoman oikean kopion Misererestä, ja sen lisäksi suuresta joukosta muuta musiikkia jota tuossa paavin kappelissa oli esitetty: Palestrinaa, Benevolia ja Luca Marenziota muun muassa.

[Mus. soi hetken paljaana ja häipyy seuraavan kappaleen aikana]

Päivällisen jälkeen Burney lähti kierrokselle Rooman koillis- ja itäosien kirkkoihin. Ensimmäinen kohde on S.Maria della Consezionen kapusiinikirkko, joka menetti luostarinsa 1880-luvulla, kun loistokatu Via Veneto puhkaistiin vanhojen kortteleitten läpi. Nykyiset turistit tuntevat tuon kirkon lähinnä kellaritilojensa vuoksi, jotka on somistettu noin 4000 kapusiiniveljen luilla ja pääkalloilla. Burney oli kuitenkin kiinnostuneempi kirkossa olevasta Guido Renin kuuluisasta maalauksesta, joka esittää arkkienkeli Mikaelia. Häntä ihastuttivat sekä enkelin jumalaiset, hiukan feminiiniset kasvot, että vartalon asennon lennokkuus.

Seuraava kohde olivat keisari Diocletianuksen jättimäisen kylpylän rauniot, jonka suureen basilikahalliin Michelangelo 1500-luvulla rakensi Santa Maria degli Angeli-kirkon. Englantilainen ihaili sekä itse rakennusta antiikin muistomerkkinä, että sen maalauksia, mutta varsinkin komeaa meridiaania vuodelta 1701, johon auringonsäde keskipäivällä lankeaa. Sisäänkäyntinä kirkkoon on pyöreä tila, kylpylän tepidarium eli lämmin huone, jossa on muunmuassa 1600-luvun suurten maalarien Salvator Rosan ja Carlo Marattin haudat, mutta - Burneyn mukaan - liian arvottomat näin suurille taiteilijoille.

Sitten tulivat Burneyta vastaan mahtava ja kaunis, ikivanha Santa Maria Maggiore, Rooman vanha pääkirkko S.Giovanni in Laterano merkillisine pyhäinjäännöksineen (joita valistunut tohtori luettelee vailla skeptisyyden häivääkään), ja lopulta Mars-kentän S.Filippo Neri, jossa perimätiedon mukaan esitettiin ensimmäiset oratoriot. Oratorion historiaan Burney ei kuitenkaan vielä päässyt tutustumaan.

Englantilaisessa kahvihuoneessa Burney sitten lepuutti jalkojaan, ja tapasi pari kymmentä maanmiestään, pääasiassa taiteilijoita. Mutta vielä yksi vierailu oli edessä: Dorsetin herttuan iltainen kotikonsertti, jossa esiintyi se nuori tyttö josta niin kohistiin ja jota jo perjantaina odotettiin. Tämä lauloi sievästi, mutta oli kuitenkin vielä kovin nuori ja aloitteleva ollakseen oikea laulajatar, Burney arvioi.

Maanantai, lokakuun 1. päivä. On yhtä kuumaa kuin Englannissa keskikesällä parhaimmillaan, varsinkin iltapäivällä. Aamupäivät ovat viileitä ja miellyttäviä, mutta jos haluat liikkua, se on tehtävä vaunuilla - tai muuten olet lopun päivää täysin poikki. Palvelijani on typerä ja mahdoton; hän jaarittelee minut kuoliaaksi; hänellä ei näytä olevan muuta mielessä kuin raha - mutta siinä hän onkin sitten vaistomaisen lahjakas. Hän usuttaa kaiken aikaa kimppuuni kaiken maailman väkeä kauppoja tekemään, eikä hän laiskuuttaan piittaa täydellisistä roistoistakaan, jos hän vain saa osansa saaliista. Päästäkseni eroon hänestä annoin hänelle puoli penniä vähemmän kuin tavallista, ja hän päätti ilokseni lopettaa palveluksensa eilen. Typerä mies: ei tiennyt mitään eikä tehnyt mitään, paitsi opasti minua ihmisten asumuksille.

Tänä aamuna olinkin sitten my own man, ja uskaltauduin ensimmäistä kertaa eläissäni suunnistamaan omin päin. Matka Vatikaaniin oli yhtä pitkä kuin Lontoossa meiltä kotoa Pyhän Paavalin katedraaliin, enkä koskaan aikaisemmin ole yrittänyt löytää katuja yksin.

Burneyn päätös ei ollut aivan vailla uskaliaisuutta: Rooman kadut olivat tuolloin paljon siivottomammat ja turvattomammat kuin nykyään. 1760-luvulta on löydetty laskelma, jonka mukaan kaupungin 180 000 asukkaasta oli maallikkoveljiä 5000, munkkeja 3500, nunnia 1500 ja piispoja 34, mutta kerjäläisiä oli pitkälle toista kymmentä tuhatta, ja vain pientä osaa heistä voitiin hoitaa hospitaalien ja erilaisten säätiöitten avulla. Nämä kerjäläiset kuljeksivat kaupungilla siellä missä liikkui varakkaampia ihmisiä, varsinkin ulkomaalaisia, ja he tukkivat kirkkojen sisäänkäynnit näytellen hirveitä paiseitaan ja vammojaan. Roomaa ympäröivä maaseutu, Campagna, oli vielä 1800-luvulla täynnä rosvoja, mustalaisia ja kulkureita; heitä virtasi jatkuvasti kaupunkiin, ja poliisi oli usein voimaton heitä vastaan.

Varsinkin pimeällä kadut olivat turvattomat. Kadut ja kujat olivat yleensä valaisepattomat, ja jos ohikulkijoitten tai vaunujen soihdut valaisivat kujia liikaa, saattoi seurauksena olla uhkaavia huutoja tai peräti tikarinpisto. Paavi Clemens XIII:n aikana tehtiin Roomassa tilastojen mukaan kymmenen vuoden aikana yli 4000 murhaa, ja koko Kirkkovaltion alueella yli 13 000.

Noin puolivälissä matkaa kohtasin nopeasti kasvavan ihmismassan, joka lopulta täytti kadun niin etten päässyt eteen enkä taakse. Kymmenen minuutin kuluttua vierestäni ajoivat rattaat, joilla oli kaksi naamioitua pappia ja onneton piruparka joka oli matkalla kohti mitä kuvottavinta teloitusta. Hän oli tappanut naisen, heittänyt tämän ikkunasta tai jotain sellaista, ja nyt hänen kätensä ja jalkansa hakattaisiin irti, uhrin koristessa ja valuessa verta, kurkku katkaistaisiin ja pää murskattaisiin. Minun mielestäni tässä oli tapahtumassa uusi murha, eikä mikään oikeudenmukainen teloitus. Hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä, enkä saa häntä mielestäni pitkiin aikoihin. Kulkue oli juhlallinen. Eri järjestöjen pappeja kulki jalkaisin perässä ja lauloi yksiäänisesti kuolinhymnejä. Miehet rattailla olivat venetsialaisia ylimyksiä, jotka heidän veljeskuntansa säännöt velvoittivat tähän kauheaan tapaan huolehtia rikollisista. Heitä kutsutaan nimellä Confortori ["lohduttajat]; toinen piti miehen kasvojen edessä krusifiksia, toinen puhui hänelle.

Vatikaanin kirjastosta Burney löysi joukon hyvin vanhoja käsikirjoituksia, muunmuassa kokoelman provencelaisia lauluja vuodelta 1188, jossa nuotit olivat neumikirjoitusta. Tiensä takaisin kaupunkiin Castel St.Angelon sillan yli tohtori löysi "aivan helposti", kuten hän kehaisee. Täytyy ottaa huomioon, että tie Tiberiltä Vatikaaniin ei ollut lainkaan yhtä selvä kuin nyt, vaan se kulki sekavan keskiaikaisen Borgon kaupunginosan kapeitten kujien kautta. Borgon pittoreskeja näkymiä on säilynyt lukuisia määriä; ne edustavat totta tosiaan toisenlaista urbanistiikkaa kuin oman vuosisatamme alussa rakennettu paraatikatu.

Aterian jälkeen Burney käväisi uudestaan S.Filippo Nerin kirkossa, mutta se oli suljettu, eikä ensimmäisistä oratorioista siis vieläkään tullut selvyyttä. Kapteeni Forbes oli sairaana, joten Burney tyytyi juomaan teetä hänen luonaan. Seuraava työ oli käydä läpi koko joukko piirroksia antiikin reliefeistä ja katsoa löytyisikö niistä vanhojen soittimien kuvia. Työteliäs mutta hiukan tulokseton päivä huipentui jälleen Dorsetin herttuan kotikonserttiin, jossa Burneylle ojennettiin lista Barberini-palatsin harvinaisista musiikkikirjoista. Upeasti toimivat Pooman englantilaiset maanmiehensä hyväksi, ja uutterasti penkovat paikalliset oppineet arkistoja heti, kun heihin on solminut ystäväsuhteet!

Typerä palvelijani on tullut takaisin. Vihaan uusia kasvoja, niin että olen tyytyväinen kun näen edes hänen kasvonsa lähelläni. On oikeastaan turha vaihtaa palvelijaa näiden muutaman päivän ajaksi, joina täällä vielä sadetta pitelen. Eikä lähtö Napoliin olisi aivan turvallista ilmankaan...
Tiistaina 2.10. Burney kirjakauppiaitten varastoja nuuskittuaan tapaa jälleen Santarellin. Tällä on paljon näytettävää: Bontempin Musiikin historia vuodelta 1695, jota tohtori on turhaan etsinyt kaikkialta, Marenzion, Moralesin ja Palestrinan sävellyksiä jne. Santarelli lupaa Burneylle kopiot kaikesta mitä tämä haluaa, myös joukosta gregoriaanisia liturgisia sävelmiä, jotka ovat samassa muodossa kuin tuhat vuotta aikaisemmin paavi Gregoriuksen aikana. Olisimmepa voineet olla edes kärpäsenä katossa - sillä Santarelli alkaa laulaa näitä sävelmiä, näyttääkseen yksityiskohtaisesti kuinka ne on esitettävä! Kaiken kruunaa henkilökohtainen lahja, vuonna 1711 painettu Andrea Adamin Osservazioni, paavin kappelin musiikin historia.

Raju ukkosmyrsky esti suurimman osan päivän muista suunnitelmista. Quirinalikselle tohtori sentään nousi, näki Lorenzo Berninin kauniin ovaalinmuotoisen S.Andrea-kirkon, Paavin palatsin (joka nykyään toimii presidentin linnana), sekä Michelangelon rakentaman Porta Pian kaupungin muurissa.

Keskiviikko 3.10. kului Vatikaanin kirjastossa ja palatsissa, torstai nuottikauppiaitten ja nähtävyyksien parissa. S.Sebastianon katakombit Cecilia Metellan hautarotundan lähellä olivat Burneylle täydellinen pettymys. Mitä lieneekään tohtori niistä odottanut, kun ne tänäkin päivänä, valaistuina ja opastettuina, tekevät turistiin niin valtavan vaikutuksen? Ehkäpä jälleen huomaamme, miten tuon 'hyvin-järjestystä' arvostavan klassisen ajan ihmiset säikkyivät 'epä-järjestystä', villejä vuoristoja, karuja erämaita - ja myös kalmanhajuisia eksyttäviä labyrintteja. Me, romantiikan perilliset ja "uuden keskiajan" ihmiset, me koemme ihania väristyksiä oudon ja tuntemattoman edessä, ehkäpä sen vuoksi ettei meillä enää ole elävää yhteyttä klassisiin järjestyksen ihanteisiin...

Perjantaina 5.10. cavaliere Santarelli tutustuttaa Burneyn cavaliere Batoniin, maalariin joka oli erikoistunut tekemään loistomuotokuvia maailman mahtavista antiikin raunioitten kulisseissa. Tuolla upporikkaalla taiteilijalla oli kaksi tytärtä, joista vanhempi oli Santarellin oppilas. Ja taas tohtori ihastuu: nuori nainen laulaa paremmin kuin yksikään hänen tähän mennessä tuntemansa nainen. Burneyn kuvauksessa kiinnittää huomiota yksi lause:

Toden totta: hän on valtavaksi kunniaksi mestarilleen, sillä tämä on pyrkinyt yhdistämään falsetin varsinaiseen ääneen sillä tavoin, ettei ole helppoa sanoa missä toinen loppuu ja toinen alkaa.
Mutta tämähän on täsmälleen nykyaikainen laulunopetuksen ihanne: hyvällä laulajalla ohenne liittyy rintaääneen juuri Burneyn kuvaamalla tavalla. Liittyisikö tohtorin hämmästys jotenkin siihen, ettei tuona aikana yleisesti laulettu tällä tavoin?

Dorsetin herttuan luona Burney tapaa maalari Mengsin ystävän, taiteilijan ja kriitikon Johann Friedrich Reiffensteinin, jolla on hänelle paljon kerrottavaa myös Saksan musiikin tuolloisesta tilasta. Sinnepä tohtori sitten kahden vuoden kuluttua onkin matkalla - mutta se on toisen tarinan aihe.

Lauantaina 6.10. Burney jäljittää edelleen oratorion ja oopperan varhaisvaiheita; löytääkin kaikenlaista, ja saa aiheen verrata Händelin töitä barokin vanhempaan musiikkiin. Hänen 'neljä kärjessä'-listansa Rooman parhaista maalauksista muuttuu yhä: nyt sille tulee Domenichinon P.Hieronymus S.Girolamo della Carità-kirkosta sekä Daniele da Volterran Ristiltöotto Sta Trinità dei Monti-kirkosta.

Sunnuntaina 7.10. Dorsetin herttua lähti retkelle Albanoon ja kutsui Burneyn matkaseurueeseensa. Yli kaksi tuhatta vuotta vanha, viivasuoraan kukkuloista ja laaksoista välittämättä etenevä Via Appia vei silloin kuten nytkin Roomasta eteläkaakkoon. Se sivuaa matkallaan Albano-vuorten eli sammuneen vanhan tulivuoren Monte Cavon länsirinteitä, kulkee läpi maineikkaitten roomalaisten pikkukaupunkien, tunkeutuu osittain läpi Pontisten soitten, ja kohtaa vihdoin toista sataa kilometriä kuljettuaan meren lähellä Napolin lahtea.

Via Appia, maailman kuuluisin tie, jota pitkin ovat kulkeneet niin keisarit kuin kerjäläiset, niin legioonat kuin apostolitkin, oli muinoin Rooman lähistön suosituin ja arvokkain hautausalue. Sen muinaisen loiston voi vain kuvitella, kun katselee niitä lukemattomia muistomerkkien, hautatemppeleitten ja mausoleumien jäänteitä, joita sen varrella yli tuhatvuotisten ryöstöjen ja hävitysten jäljiltä vieläkin tuhkatiheässä kohoaa. Kaikkialla on marmorinkappaleita kertomassa muinaisista jalkakäytävistä ja patsaista, piirtokirjoituksista ja pylväitten kapiteeleista.

Illalla kuunneltiin tietysti musiikkia. Jälleen Burney ihastuu lahjakkaaseen naiseen: signorina Bacchelli oli oikeastaan miniatyyrimaalari (siitä hänen kutsumanimensäkin La Mignatrice) - mutta hän lauloi suurenmoisen pehmeällä ja kauniilla äänellä, niin että Burney arveli hänen olevan lahjakkaampi harrastuksensa kuin ammattinsa alalla.

Maanantai-aamuna Burney nousi aikaisin ja lähti herttuan kamaripalvelijan seurassa ratsain katsomaan seudun nähtävyyksiä. Albanon kaupungissa hän näki 'Pompeiuksen' sekä Horatiusten ja Curiatiusten haudoiksi ammoin nimetyt antiikin muistomerkkien rauniot. Sitten matka jatkui Ariccian ohi pienemmälle alueen kuuluisista kraaterijärvistä, jolla on antiikin aikana ollut runollinen nimi 'Speculum Dianae', "Dianan peili". Sen nykyinen nimi Nemi tulee samasta syystä: järven koillisrannalla on ollut jumalatar Dianan temppeli ja hänelle pyhitetty lehto, 'Nemus Dianae'. Nemin kierrettyään matkalainen näki kraaterijärvistä suuremman eli Albano-järven. Hänelle näytettiin sen rannalla yhä sijaitseva emissaarin eli ylijuoksutunnelin suu, joka oli rakennettu 300-luvulla ennen ajanlaskuamme. Sitten ratsastajat nousivat ylös Castel Gandolfoon jossa kohoaa paavien kesälinna. Paluu Albanoon tapahtui nk. 'ylempää galleriaa' myöten, eli tietä jolta on mahtava näköala sekä järvelle että toiseen suuntaan tasangolle kohti merta.

Myös Nemi-järvestä on vuoren läpi muinoin louhittu poistotunneli, etruski-insinöörien huikean taidon ikuinen muistomerkki. Sitä käytettiin 1930-luvulla alkuperäiseen tarkoitukseen, mutta kovin erikoisesta syystä. Järvestä löydettiin näet kaksi keisari Caligulan aikaista juhlalaivaa kaikkine aarteineen. Järvi pumpattiin tyhjäksi vanhaa emissaaria myöten - joka toimi edelleen erinomaisesti - ja laivat siirrettiin varovasti maalle. Ne konservoitiin ja niitten ympärille rakennettiin museo aivan Dianan lehdon vierelle, sinne johtaneen roomalaisen tien päälle. Tie on toista metriä syvällä, pieneltä pätkältään auki kaivettu, ja sen ylle on museorakennus hellävaroen pystytetty. Rakennus on siellä vieläkin, mutta tyhjänä. Toisen maailmansodan loppuvaiheissa perääntyvä saksalaisjoukko poltti - muun poltettavan ohessa - museon sisältämän puutavaran...

Illalla noblessi jälleen nautiskeli musiikista; La Mignatrice lauloi, Mr. Leightonin vieraat olivat tyytyväiset, Dorsetin herttua, hänen seurueensa - ja tohtori Charles Burney.

Kahdentoista aikaan tiistaina, lokakuun 9. päivänä, herttuan seurue oli jälleen Roomassa. Burney tapasi tuota pikaa Santarellin, joka oli jo monta kertaa jättänyt sanan että hänellä oli tärkeää näytettävää. Monta turhaa matkaa S.Filippo Neriin tehnyt tohtori sai vihdoin nähdä etsimänsä. Santarellin löytämä aarre oli näet musiikinhistorian ensimmäinen oratorio, Emilio de'Cavalierin musiikkinäytelmä "Rappresentatione di Anima et di corpo ... per recitar cantando", joka esitettiin ensimmäistä kertaa Roomassa vuonna 1600. [Mus.: Rappresentatione, alusta, soi kaikkien tekstien alla ja nousee pintaan lopussa.] Tätä hetkeä Burney oli jo pitkään odottanut.

Tieteilijänä häntä musiikin ohella kiinnosti erityisesti oratorion kuuluisaksi tullut esipuhe, jossa Cavalieri antaa yksityiskohtaisia ohjeita kappaleensa esittäjille, mutta esittää myös yleisempiä näkemyksiä siitä, mitä toisten ja tulevien tekijäin tulisi ottaa huomioon tätä uutta musiikin lajia kehitellessään.

Oikeastaanhan Rappresentatione on enemmän ooppera kuin oratorio meidän tuntemassamme muodossa. Se tapahtuu näyttämöllä; kuorokin osallistuu tapahtumiin ja liikkuu jopa paikasta toiseen mikäli tila antaa myöten. Siitä puuttuu kuitenkin täysin se draaman ja 'kohtalon' taju, jonka kohtaamme jo seitsemän vuotta myöhemmin Claudio Monteverdin 'Orfeossa' tai runsaat neljäkymmentä vuotta myöhemmin Giacomo Carissimin 'Jephtessa'. Silti Cavalierin teos on mielenkiintoinen loputtomine allegorisine selvittelyineenkin (kun näet Sielu, Ruumis, Järki, Aika ja erilaiset Hyveet esittelevät itseään): tästähän niin oopperan kuin oratorionkin historia kumminkin lähti laukkaamaan kohti ennalta arvaamattomia korkeuksia...

Burneyn ensimmäinen vierailu Roomassa on nyt päättymässä. Muutaman päivän kuluttua hän jatkaa matkaansa kohti aikansa uuden musiikin tärkeintä kaupunkia, kaupunkia jonka mukaan klassisismin synnyttänyttä tyyliä vieläkin kutsutaan. Tohtori Burney on lähdössä Napoliin.

Takaisin radiosivulle  Takaisin kotisivulle