Kari Rydman:

TRI CHARLES BURNEYN MATKA RANSKAAN JA ITALIAAN 1770

X OSA,JOSSA TOHTORI BURNEY MATKALLAAN NAPOLIIN OHITTAA PONTISET SUOT JA MIETTII NIITTEN KUIVATTAMISEN MAHDOTTOMUUTTA; NAPOLISSA HÄN TAPAA PICCINNIN, KÄY KONSERVATORIOISSA, TUTUSTUU KASTRAATTEIHIN, YRITTÄÄ TAVATA JOMMELLIN, JA TEKEE SANKARIMATKAN POMPEJIIN JA VESUVIUKSELLE (14.10.-22.10.70)

Sunnuntai lokakuun 14. päivä vuonna 1770. Tohtori Charles Burney on viettänyt ensimmäiset kolme viikkoansa Roomassa. Hän on kuunnellut kaupungin parhaita muusikkoja, tavannut tärkeimpiä säveltäjiä, teoreetikkoja ja muita kulttuurihenkilöitä, kerännyt kokoon kirjoja ja käsikirjoituksia, ja tilannut joukon muita kopioitaviksi kunnes hän palaa takaisin. Hän on katsastanut tämän tarunomaisen URBSin, maailman kulttuurin ja muinaisen ihanneajan pääkaupungin nähtävyy det ja taideaarteet, ja on nyt lähdössä kohti Napolia. Monien tinkimisten jälkeen hän löytää kelvolliset postivaunut, ja jättää kaupungin puoli viideltä iltapäivällä. Pian tulee pimeää, ja syysmyrsky paiskoo vettä yli campagnan, Rooman maaseudun. Mutta matka jatkuu Albano-vuorten yli Marinon ja Velletrin ohi kaakkoon koko yön, ja kun tulee aamu, Latiumin eli Lazion maakunta on jäämässä taakse.

"Maanantai lokakuun 15. Ensimmäinen asia jonka aamulla pystyin näkemään olivat kuuluisat - tai sanokaamme pahamaineiset - Pontiset suot, joita italialaiset nykyään kutsuvat nimellä 'Palude Pontine'. Ne ulottuvat yli 30 mailia tien oikealle puolen, eikä niitä ole tähän mennessä kuivatettu, huolimatta sekä muinaisista että nykyisistä ponnistuksista. Rooman campagnan tämän puolen paha ilma eli 'Mal'Aria' lasketaan tämän seudun seisovan veden ja viljelemättömän maan syyksi. Värisin kauhusta kun näin tuon suon ja sen asukkaat jotka näyttivät sairaan ja mädäntyneen värisiltä. Olen kyllä samaa mieltä kuin 'Terracinan historian' kirjoittajat, isät Ximenes ja Contatori, että nämä viljelyn esteet ovat ylitsekäymättömät, kun kerran muinaisetkaan ihmiset, jotka sentään olivat niin ahkeria ja aikaansaivat sellaisia suuria rakennustöitä kuin akveduktit, tiet ja linnoitukset, eivät onnistuneet tässä asiassa.
Tällä kertaa Burney oli väärässä. Pontiset suot, jotka ulottuivat ranta-alueella vähän matkaa Velletrin eteläpuolelta aina Terracinaan asti, kuivattiin puolitoista sataa vuotta myöhemmin, Mussolinin hallitessa Italiaa uuden keisarin tavoin.

Terracinan jälkeen matkalaiset maksoivat lähtöveronsa paaville, 3 paulia hengeltä, ja niin oltiin Napolin kuningaskunnassa. Tullimiehet eivät niinkään olleet kiinnostuneita passeista kuin rahoista - mutta tie oli hyvä, parempi kuin mikään Burneyn aikaisemmin edes Englannissa näkemä. Se oli näet tehty kaksi vuotta sitten, uuden Wienistä saapuneen kuningattaren kunniaksi. Sää selkeni, eteläiset maisemat olivat herkullisen ihania, ja lukemattomia vanhoja raunioita näkyi siellä täällä; vain meri, siellä missä se näkyi, kuohui kovin pelottavalla tavalla.

Yö vietettiin Mola di Gaetan satamakaupungissa, ja se oli matkalaiselle hirveä kokemus. Matkatavarat tarkastettiin yksityiskohtaisesti, ja joka liikkeestä piti viranomaisille maksaa. Tästä 'kurkunleikkaajien pesästä' lähdettiin seuraavana aamuna sitten kohti Capuaa. Aamusta tuli lopulta oikein kaunis, ja kun ylitettiin seuraava joki, Horatiuksensa lukenut tohtori muisti sen antiikkisen ja ihania väristyksiä aikaansaavan nimen Liris.

Capuan kadut oli päällystetty suurilla laavakivilaatoilla; sekä ne että Volturnon yli johtava silta olivat loistavassa kunnossa. Koska de Lalanden matkakirja vain muutamaa vuotta aikaisemmin oli valitellut niiden kuntoa, Burney päätteli että myös ne oli uusittu kuningattaren kunniaksi. Antiikin Capuan rauniot näkyivät parin mailin päässä; tohtori muistaa, että vanhat kirjoittajat olivat aina ylistäneet juuri näitä seutuja Italian ihanimmiksi; ja hän muistaa myös mitä roomalainen historiankirjoitus kertoi Capuan nautinnoista, jotka raunioittivat Hannibalin voittoisan armeijan moraalin. Nykyään, meidän kyynisenä ja illusiottomana aikanamme, nämä puheet lasketaan roomalaisten isänmaallisen propagandan tiliin: Capua oli suuri ja kukoistava kaupunki, Rooman pahin kilpailija 200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Hannibalin armeija ei ehkä majoittunutkaan kaupunkiin, mutta roomalaiset saivat karthagolaisista hyvän syyn tuhota tämän kilpailevan etruskikaupungin...

Uuden Capuan katedraalia matkalaiset eivät ehtineet tarkastaa, sillä passien tarkastus - ja siihen liittyvä rahojen kynintä - veivät liikaa aikaa. Capuan ja Napolin välillä maisemat olivat kauniita ja rikkaita. Viininkorjuu oli juuri alkanut. Viljaa, viiniä ja oliivipuita viljeltiin yhdessä. Yleensä viiniköynnökset kiipeilivät mulperipuissa, joiden lehdet joutuivat silkkiäistoukkien ruoaksi jo alkukesästä, niin että aurinko pääsi vapaasti kypsyttämään viinisatoa.

Ennen Napolin portteja vaunut pysäytettiin kahdesti. Matkatavaroista tullimiehet eivät edelleenkään olleet kiinnostuneita, mutta rahaa kysyttiin sen enemmän. Tohtori on vihainen: tällaista rosvousta hän ei ollut kokenut missään muualla Italiassa, ja ihmetteli voiko tämänkaltaisesta matkalaisten kohtelusta lopultakaan olla mitään hyötyä kuningaskunnan hallinnolle.

Napoliin matkalaiset saapuivat tiistai-aamuna viiden aikaan. Samana iltana oltiin jo oopperassa katsomassa Piccinnin koomista oopperaa 'Gelosìa per Gelosìa' Teatro de Fiorentinissa. Suuri on Piccinnin suosio, arvelee matkasta väsynyt ja ylikriittinen tohtori, sillä vaikka sekä laulajat että näytelmä olivat huonot, sali oli täynnä, ja se juhli kovaäänisesti muuatta signor Casacciaa, aina kun tämä koomisen roolinsa mukaan astui näyttämölle.

Jälleen saamme syyn poimia tohtorin päiväkirjasta esiin yhden virkkeen, kaksi toisiinsa syy-ja-seuraus-suhtein kytkettyä lausetta. Näin tuo virke kuuluu:

"Siellä ei tanssittu, niin että näytökset, joita oli kolme, tuntuivat pitkiltä".

Siis, tarkoittaa jälkiviisauden mukaan tuomiten vanhoillinen tohtorimme, musiikkidraama tarvitsee hengähdystauoikseen tanssikohtauksia, tarkemmin sanoen tanssittuja välinäytöksiä.Tiedämme, kirjoitusten mukaan, että oopperanäytöksissä barokin aikaan ja vähän myöhemminkin esitettiin ylimääräisiä tanssikohtauksia ja jopa pieniä hauskoja laulunäytelmiä varsinaisten näytösten välillä. Kenen takapuoli kestäisi tämmöistä tuntikautista kidutusta nykyään? Ei kenenkään - eikä tainnut kestää ennenkään. Ennen oli kuulemma ainakin ylimystön tapana kulkea katsomossa ja (sen takana sijaitsevissa) ravitsemus- ja viihtymispisteissä edestakaisin, tulla kuulemaan ja katsomaan sitä mikä sattui kiinnostamaan.

Juuri tähän aikaan, esimerkiksi Gluckin oopperasävellyksissä, ruvettiin kuitenkin korostamaan itse näytelmällisyyttä, dramaturgiaa. Monet historian oopperasodat onkin käyty siitä periaatteellisesta kysymyksestä, 'katsotaanko kaikki'. Tuuliviiri oli jo kääntymässä draaman suuntaan tohtori Burneyn aikana, ja esimerkiksi Mozartilla oli taas jo ilmeisiä vaikeuksia sijoittaa dramaturgian kannalta tärkeitä tanssikohtauksia näyttämöteoksiinsa.

Keskiviikkona 17.10. Burney ja hänen matkakumppaninsa kapteeni Forbes ottavat ajurin ja tavoittelevat matkalaiselle tärkeitä eminenssejä. Ylivoimaisesti tärkein brittiläisistä ylhäisyyksistä oli Sir William Hamilton, 40-vuotias korkeasti sivistynyt Britannian suurlähettiläs Napolissa aina 1800-luvun alkuun asti. Sir William oli matkoilla, ja hänen poissaollessaan - niin, oikeastaan hänestäkin huolimatta, ja huolimatta kaikista tohtorin matkan ja koko kulttuurihistorian tuttavuuksista ja tapaamisista - Napolin-vierailun pääosan esittäjäksi asettautui Länsimaiden historian kuuluisin tulivuori, se jota saamme kiittää jopa kahdentuhannen vuoden takaisten hävyttömien seinäänraapustusten säilymisestä, nimittäin Vesuvius.

"Seuraava kohteemme oli Britannian konsuli Mr.Jamineau. Minulla oli hänelle kirje Mr. Beckfordilta, ja sitäpaitsi kerroin tavanneeni hänet kerran Englannissa Mr. Grevillen luona. Hän on erittäin suuressa määrin gentleman ja mitä järkevin mies. Hän tutustui tarkoin suunnitelmiini ja lupasi minulle kaiken avun johon hän pystyy. Meidät kutsuttiin hänen luokseen päivälliselle lauantaina. Hänen talonsa sijaitsee kauniilla paikalla lahden rannalla, ja sieltä on mainio näköala Vesuviukselle. Sen odotetaan minä päivänä tahansa purkavan laavaa; tulta se on syössyt jo monena päivänä. Toivon kovin, että se purkautuu ennen lähtöäni Napolista. Paikalliset asukkaat saattavat tosin sanoa Aisopoon sammakoitten tavoin, että se "on hupia sinulle, mutta kuolemaksi meille."
Sieltä lähdimme aallonmurtajalle, joka on ihmeellisen kaunis. Sieltä oli hieno näköala kaupunkiin ja Napolin laivastoon: kaljuunoja, neljä sotalaivaa ja kauppalaivoja. Ankkurissa makasi myös 36-tykkinen ranskalainen fregatti ja 70-tykkinen espanjalainen man of war. Täältä näki myös Porticin ja Vesuviuksen, jotka näyttivät olevan aivan lähellä merta, vaikkakin ovat siitä parin mailin päässä; ja näkymä Välimerelle oli laaja ja esteetön. Mantereen puolella kiinnitti huomiota palatsi joka on rakennettu Capo di Monten, korkeimman pohjoisen suuntaan näkyvissä olevan vuoren huipulle.

Illalla Burney kuuli napolilaisten katumusikanttien esityksiä, ja hämmästyi kovin. Laulajat käyttivät ääntään varsin raa'asti, mutta soitinten käyttö ja itse musiikki olivat jotain jota tohtori ei ennen ollut kuullut. Melodiat ja soinnunkäyttö olivat hurjia, ja Burney ihmetteli kuinka oli mahdollista moduloida jostain A-duurista Es-duuriin tai jopa Des-duuriin ilman että korva piti moista pahana. Hän saa myöhemmin nuoteille melodioita ja niiden säestyskuvioita, mutta nuoteista katsoen musiikki ei näyttänyt ollenkaan siltä mitä hän oli kuullut.

Torstai-aamuna 18.10. Burney tapaa kuuluisan Piccinnin, juhlitun oopperasäveltäjän, tämän kotona. Mestarin oopperoihin hän on törmännyt tämän tästä; nyt hän näkee itse miehen tämän musiikin takana:

Hän näyttää elävän mukavasti: hänen talonsa on hyvä ja hänen ympärillään on lukuisia palvelijoita ja avustajia. Hän on noin 45 ikäinen, hän näyttää hyvältä, hänen kasvonsa ovat eläväiset, ja on kohtelias ja miellyttävä pieni mies, tosin yllättävän vakava ollakseen tulen ja nerokkuuden täyttämä napolilainen. Hänen perheensä on suuri; yksi pojista opiskelee Padovan yliopistossa.

Ojensin hänelle Signor Giardinin kirjeen. Sen luettuaan hän sanoi olevansa äärimmäisen iloinen, jos voi olla minulle tai työlleni avuksi. Sitten välitin hänelle Mr. Hobartin toivomuksen Englannin-vierailusta, hänen agenttinsa Mr. Wysemanin kirjeen, sekä sopimuspaperin allekirjoitettavaksi, mikäli hän hyväksyisi ehdotuksen.

Hän ei kuitenkaan hyväksynyt tarjousta alkuunkaan. Hänelle tarjottiin £400 8 kuukauden työstä, johon kuuluisi kolmen uuden oopperan säveltäminen, sekä pasticcioiden kokoonpanemista ja sovittamista. Ensinnäkin, hän sanoi, hän ei halunnut piinata itseään moisilla pasticcioilla, joiden kokoonkyhääminen veisi lopunkin hänen ajastaan, eikä tuottaisi hänelle enempää kunniaa kuin tulojakaan. Toiseksi: alunperin oli puhe kahdesta oopperasta. Ja kolmanneksi hän halusi aariansa painettavaksi, sillä Signor Guarducci oli kertonut että niitä kovin kysyttäisiin.

Minä selitin, ettei Signor Guarducci ole ollut Englannissa tarpeeksi kauan tietääkseen kuinka lyhytikäisiä oopperat siellä ovat; että uusi ooppera painaa edellisen unohduksiin; että vain suosikkilauluja painettiin ja niitäkin vähäisellä hinnalla, niin että vasta hyvin suuri määrä kauppoihin ja ulkomaisille välittäjille meneviä nuotteja tekee koko touhun kannattavaksi. Sanoin hänelle, että kun hän kerran tulisi Englantiin, hänen nimestään tulisi niin tunnettu ja hänen sävellyksistään niin suosittuja, että hän sen jälkeen voisi tehdä mitä halusi, muuttaa nuottienjulkaisun lakeja, löytää suojelijoita kaikkialta, ja käyttää vapaa-aikaansa joko opettaakseen korkea-arvoisia ladyjä (korkeasta hinnasta) tai säveltääkseen soitinmusiikkia (mikä olisi hyvin kannattavaa).

Tähän [Piccinni] vastasi, että hän saa hyvinkin £400 vain kahdesta oopperasta täällä Italiassa, ilman sitä riskiä jota Englantiin matkustaminen merkitsisi. Sitä paitsi hän ei suostuisi tekemään niin pitkää matkaa vähemmästä summasta kuin £800 sterling; lisäksi sopimusta ehdotetaan vain yhdeksi vuodeksi; ja kaiken kukkuraksi matka Englantiin ja takaisin tekisi melkoisen loven noihin 400 puntaan, mikäli hän matkustaisi mukavasti, kuten oli tottunut matkustamaan. Hän oli liikkunut tarpeeksi tietääkseen, että siinä oli välttämätöntä olla 'sempre la mano in borsa', käsi aina kukkarossa. Vaikka hänen nuottiensa painaminen tuottaisikin vain pienen voiton, se voitto kuitenkin kuuluu hänelle itselleen, ei muille.

Tähän minä voin vain sanoa, että itsepä hän parhaiten omista asioistaan tietää, enkä tietenkään voinut painostaa häntä tekemään vastoin tahtoaan ja toivomuksiaan. Mutta sen vain sanoin, että hän voisi odottaa erittäin hyvää vastaanottoa maassani, joka jo nyt ihaili häntä hänen musiikkinsa miellyttävyyden takia. Hän sanoi siihen, että tämä tarjous olisi voinut olla mainio jollekin nuorelle miehelle, jolla ei täällä ollut mainetta tai asemaa; mutta häntä tarjous ei kiinnosta, sillä hän pystyy täällä aina käyttämään aikansa hyödyllisesti. Niinpä hän sitten vaihtoi puheenaihetta ja kysyi, kuinka hän voisi auttaa minua.

Burney alkoi sitten kysellä Napolin konservatorioista. Niitä oli kolme: S.Onofrio, La Pietà ja Santa Maria di Loreto, ja oppilasmäärät vaihtelivat sadan ja kahdensadan välillä. Myöhemmin Burney sai asiantuntijoilta tarkat opetussuunnitelmat ja perustamisvuodet, mutta Piccinni tyytyi tokaisemaan, että hyvin vanhoja nämä konservatoriot ovat, minkä näkee jo rakennuksista jotka jo uhkaavat sortua maahan. Kussakin laitoksessa on kaksi Maestro di Cappellaa, toinen rehtorina ja sävellyksenopettajana, toinen laulunopettajana. Heidän lisäkseen on koko joukko maestroja eri instrumenttien soittoa opettamassa. Pojat ovat iältään 8 ja 20 välillä; nuorina tulleet opiskelevat 8 vuotta. Lahjattomiksi osoittautuneet erotetaan laitoksesta muutaman vuoden kuluttua antamaan tietä toisille. Edistyneet oppilaat maksavat usein elämisensä ja opiskelunsa avustamalla opetustyössä.

Kautta koko Italian olin yrittänyt ottaa selvää, missä päin siellä tehdään pojista kastraattilaulajia, mutta en saanut varmaa selkoa asiasta. Milanossa kerrottiin, että Veneziassa; Veneziassa, että Bolognassa. Bolognassa kiistettiin kaikki ja ehdotettiin Firenzeä. Sieltä minut taas ohjattiin Roomaan, ja Roomasta Napoliin. Tämä operaatio on kaikissa näissä kaupungeissa aivan varmasti vastoin maallisia lakeja, kuten se on vastoin luonnonkin lakeja; ja kaikki italialaiset ovat asiasta niin noloja, että jokaisessa maakunnassa vieritetään syy jonkun toisen seudun niskoille. [Eli - kuten Pope sanoo 'Esseessään ihmisestä:]

"Missä on pohjoinen, kysyt. Yorkista katsoen se on Tweedissä; Skotlannista katsoen Orkney-saarilla; ja sikäläisten mielestä taas Grönlannissa, Zemljalla, tai Herra ties missä."
Kastraatit

Poikasopraanoja ja -alttoja oli käytetty Italian kirkoissa ilmeisesti renessanssin puoliväliin asti. 1600-lukua lähestyttäessä tulivat muotiin espanjalaiset ja italialaiset kastraatit, joista varsinkin oopperan piirissä tuli koko instituution ylivoimaisesti suosituin ammattikunta. Paavin kappelissa kastraatteja lauloi 1560-luvulta lähtien, ja Orlando di Lasso toi heidät Münchenin kappeliin jo 1574. Carlo Broschi eli Farinelli - kohosivat kansainvälisessä diplomatiassakin korkeaan arvoon. 1600- ja 1700-luvun 'vakavien' oopperoitten sankariroolit kirjoitettiin useimmiten kastraateille, olivatpa roolihenkilöt sitten jumalia, keisareita tai sotapäälliköitä. Niin Jacopo Peri kuin Claudio Monteverdi käyttivät heitä historian ensimmäisissä oopperoissa. Niin Monteverdin keisari Nero kuin Cavallin Pompeiuskin 1600-luvulla olivat eunukkeja, samoin 1700-luvulla Händelin Julius Caesar tai Gluckin Orfeus. Vielä Mozartkin käyttää kastraatteja mm. 'Idomeneossa' ja Titus-oopperassa. Mutta asetelman luonnottomuus alkoi tuon vuosisadan lopulla ankarasti arveluttaa kaikkia niitä, jotka yrittivät muuttaa oopperaa draamataiteeksi sirkusviihteen sijasta. Niinpä kastraatit katosivat aatelisyhteiskunnan katoamisen myötä 1800-luvulle tultaessa. Viimeisiä merkittäviä kastraatteja käyttäneitä oopperasäveltäjiä olivat Rossini ja Meyerbeer. Viimeinen kastraatti lauloi Lontoon oopperassa vuonna 1844. Voltairea myöten kauhistelivat ja halveksivat moisia luonnottomuuksia. Ranskalaisten Italian-valtauksen yhteydessä 1800-luvun alussa kastraattien käyttö ja valmistus nimenomaisesti kiellettiin Napolin konservatorioissa, joita pidettiin kuohilaitten ensisijaisena tuotantopaikkana. Cirillo, että Napolin konservatoriot eivät pojistaan kastraatteja leikkaa. Nuoret kastraatit tulivat kaukaa Italian kaakkoiskärjestä, Apulian Leccestä, ja toimenpide oli muutenkin kovasti kielletty, ellei se tapahtunut 'terveydellisistä syistä' ja pojan itsensä parhaaksi. Saattoi toki myös olla mahdollista, että poika itse (kuten Grassetto Roomassa) vaati leikkausta, joka parhaiten tapahtui seitsemännen ja yhdeksännen ikävuoden välillä (!).

leisesti tiedetään, että kastraatio suoritettiin varsinkin musikaalisille orvoille ja hyvin köyhien perheitten pojille, jotka näin saivat edes mahdollisuuden vaurastua. Eräitten laskelmien mukaan toimenpide tehtiin 1700-luvun kuluessa Italiassa noin neljälle tuhannelle poikalapselle; usein - kuten Burneykin tiesi - kaikin puolin huonolla menestyksellä. Ei lauluääntä, ei varallisuutta - eikä mieskuntoa... Itse asiassa - tarinoitten mukaan - tämä musiikillinen muoti sivusi muuatta musiikinhistorian suurimmista luovista neroistakin: umpi-maalainen vaunuseppä Haydn ei - ehkäpä meidän onneksemme - hyväksynyt lahjakkaan poikansa Josephin leikkaamista Wienissä tuomiokirkon hovikapellissa 1740-luvun alussa.

- - -

Iltapäivällä Burney kävi jälleen S.Francescossa kuuntelemassa musiikkia. Vuorossa oli Pietà-konservatorio. Yli 120 esittäjää, kaikki sinisiin puettuina. Orkesteri ja kuoro olivat mainiot, mutta solistit aivan surkeita ja oppilastasoisia. Pahin kaikista oli bassolaulaja, joka onnistui - Burneyn mukaan - oikein hyvin, mikäli nimittäin yritti matkia mastiffin haukkumista.

Seuraava paikka oli Teatro Nuovo, nimestään huolimatta vanhempi ja ränstyneempi teatteri kuin Fiorentini. Siellä esitettiin nuoren Signor Giovanni Paisiellon burlettaa nimeltä 'Le Trame per Amore', jonka kantaesitys oli tapahtunut 11 päivää aikaisemmin. Laulajat olivat ylen keskinkertaisia, mutta musiikki miellytti ulkomaalaista arvostelijaa kovin:

[Musiikki] oli täynnä tulta ja mielikuvitusta, ritornellot täynnä tuoreita sävelkulkuja, lauluosuuksien melodiat yhtäkertaa elegantteja ja yksinkertaisia, sellaisia että ne muistaa ensi kuuleman jälkeen, ja voi esityttää kotona pikku soitinryhmällä tai vain pelkällä cembalolla.

Burney kuuli ensimmäistä kertaa tämän 30-vuotiaan nuoren neron musiikkia, ja ihastui epäilemättä oikeista syistä. Paisiello oli melodian taitaja, ja käytti mielellään myös syntymäkaupunkinsa Napolin kansanmusiikkia hyväkseen. Italian tuonaikaisista säveltäjistä Paisiello oli melodiankirjoittajana ehkä lähinnä tuota ajan - jälkeenpäin ajatellen - upeinta melodian mestaria, häntä itseään viisitoista vuotta nuorempaa Wolfgang Mozartia.

Arvostelijan on tänäänkin korostettava kehumaansa vähättelemällä muita. Niinpä Burneynkin oli Paisiellon melodiikkaa ihastellessaan pakko sanoa, että nykyaikaisissa oopperoissa hieno melodia oli niin harvinaista herkkua, että säveltäjien oli pakko täyttää partituurinsa monimutkaisilla soitinosuuksilla:

Tosiaan: Piccinniä arvostellaan siitä, että hän käyttää soittimia niin tiheästi, ettei Italiasta löydy yhtään kopistia joka suostuisi transkriboimaan hänen partituurejaan [klaverille] ilman ylimääräistä palkkio-sekiiniä. Burlettoja[, koomisia oopperoita,] kirjoittaessaan hänellä on yleensä käytettävissään niin huonoja laulajia, että hänen on pakko tuottaa effektinsä soittimin. Tässä musiikkidraaman lajissa ollaan yleensä kyllä niin riippuvaisia metelistä ja rähinästä, että sitä on pakko tehostaa orkesterilla.

Arvostelija parka: kun hän löytää melodikon, hänen on pakko sanoa jotain pahaa orkesterisatsista; ja kun hän löytää jotain orkesteriosuudesta, hänen täytyy huomauttaa jotain 'pelkän melodian' taitajista...

Paisiellon maine Euroopassa oli jo nopeasti kasvamassa. Kuuden vuoden kuluttua hän lähtee keisarinnan kutsusta Pietariin, ja jää Venäjälle sitten kahdeksaksi vuodeksi. Vuonna -84 Paisiello palaa Napoliin: hänestä tulee kuninkaan hovisäveltäjä ja kaupungin musiikkielämän valtias. Ranskan konsuli Napoleon Buonaparte oli Paisiellon taiteen suuri ihailija, ja säveltäjä asuikin useita vuosia Pariisissa, nimitettiin kunnialegioonan jäseneksi, ja sai ruhtinaallisen eläkkeen. Ja kun Napoleonin veli Joseph ryhtyi Napolin kuninkaaksi 1806, Paisiellon asema parani yhä - päättyäkseen äkilliseen romahdukseen ja pikaiseen kuolemaan, kun Ranskan valta Napolissa lakkasi 1815.

Paisiellon noin sadan oopperan joukosta saattaisi yksi tänäänkin olla maailmankuulu, ellei Rossini olisi sitä 36 vuotta myöhemmin säveltänyt uudestaan, nimittäin 'Sevillan parturi'. Se esitettiin ensimmäisen kerran Pietarin hovissa vuonna -82, ja vuotta myöhemmin Wienissä, jossa sen kuuli ilmeisesti myös Mozart.

Perjantaina 19.10. Burney kuuli S.Francescossa Santa Maria di Loreto-konservatorion valkokaapuisten oppilaitten esityksiä. Mitään kovin hyvää ei haaviin tarttunut, ellei nyt sitten uusi merkintä Burneyn musiikillisten kaameuksien listaan: ukkosen lailla mylvivä bassosolisti, jonka kuviot olivat niin jäykät ja jyrkästi painotetut, että tulos oli puhdasta farssia. Päivän pelasti kuitenkin deus ex machina: Illalla, kun sade oli melkein lakannut, Vesuvius purkautui raivokkaasti.

Yhtä surkea kuin edelliset oli kolmannenkin konservatorion konsertti lauantaina:

Näiden kuuluisien ja tähän mennessä niin monia suuria opettajia tuottaneitten opinahjojen taso näyttää tänään olevan kaukana nerokkuudesta; mutta ehkäpä näilläkin instituutioilla on muiden lailla omat nousunsa ja laskunsa, ja ehkäpä nekin naapurinsa Vesuviuksen tavoin leimahtavat taas uudestaan liekkiin.

Söimme tänään päivällistä konsuli Jamineaun luona; hän on todella älykäs, kohtelias ja ystävällinen mies. Illalla tuli sitten sellainen sateen tulva, että kiirehdimme päätä pahkaa takaisin kotiin. Ainoa ajanviete kirjoittamisen ohella oli käydä katolla katsomassa Vesuviuksen ilotulitusta.