Kari Rydman:


Joseph Martin Kraus -


ylioppilasradikaalista hovisäveltäjäksi, osa 1.

© Kari Rydman 1998

[Tunnari: Kraus, Olympie-alkusoitosta]

Alkukesästä 1778, Ruotsin ja Suomen kuninkaan Kustaa III:n seitsemäntenä hallitusvuonna, saapui Saksasta, Göttingenin yliopistosta, Tukholmaan 22-vuotias kirjailija ja säveltäjä Joseph Martin Kraus. Hän saapui sinne lähes umpimähkään, seikkailijana, ruotsalaisen Härnösandista kotoisin olleen ystävänsä ja opiskelutoverinsa Carl Stridsbergin kanssa. Nuorukaisista oli tullut sydänystäviä Göttingenin yliopiston piirissä toimineen runoilijaliitto Hainbundin yhteydessä, ja Kraus toivoi saavansa pohjoisessa maassa lahjakkuutensa mukaista työtä.

Krausin eväinä oli paitsi monien eri aineitten opiskelun antama vankka yleissivistys, myös kirjallinen kokemus: nuorena ylioppilasradikaalina hän oli julkaissut railakkaan pamfletin edellisen opiskelupaikkansa Mainzin yliopiston surkeasta tasosta, toisen kiistakirjoituksen luovan musiikin tilasta Saksassa, tragedian "Tolon", ja (ihan nuorena, 17-vuotiaana) kokoelman paimenrunoelmia. Kraus oli päättänyt jättää lakitieteen opinnot ja keskittyä säveltämiseen. Hänen listoissaan oli matkalle lähdön aikoihin 6 sinfoniaa, 1 sinfonia concertante, 6 jousikvartettoa, 3 konserttoa eri soittimille, sekä joukko muita sävellyksiä. Hän oli ehtinyt kirjoittaa jopa kokonaisen oopperankin nimeltä "Azire". Itse hän ei välittänyt tuolloin edes mainita nuoruuden oratorioita ja muita kuoroteoksia, joita historiannuuskijat sittemmin ovat löytäneet.

Kraus oli kiihkeänä nuorena radikaalina kovin turhautunut sävellystensä kehnoista esitysmahdollisuuksista, yleisen kulttuuri-ilmaston vanhoillisuudesta, sekä - tästä seuraten - huonoista prognooseista työpaikan ja ideoiden toteuttamisen suhteen. Kun kotiseudulta ei voinut kuvitellakaan todellista työpaikkaa ja uraa, Kraus oli valmis tekemään niin kuin niin monet muut juuri tuohon aikaan: lähtemään kauemmas, neitseellisille alueille, joihin eurooppalainen huippukulttuuri juuri oli voimalla tunkeutumassa. Hän oli epäilemättä saanut jonkinlaisia lupauksia pääsystä erään pohjoisen valtakunnan "seurapiireihin", itsensä kuninkaan suosioon, ja haluamallensa teatterisäveltäjän uralle. Nämä haaveet toteutuivatkin sittemmin, mutta eivät aivan uneksitulla tavalla.

_ _ _ _ _ _

Menkäämme takaisin Saksaan ja Göttingeniin, josta Kraus ja Stridsberg niin täynnä oppineisuutta, radikalismia ja 'ajan henkeä' saapuivat Tukholmaan. Heillä oli 'sisäpiirin tietoa' ajan yhä saksalaiskeskeisemmäksi muuttuvasta eurooppalaisesta nykyhetkestä, aatemaailmasta ja asenne-ilmastosta, joka mitä suurimmassa määrin oli nimenomaan kirjallista perua.

Kirjallisessa mielessä Saksa oli ollut keskiajan lopun ja renessanssin jälkeen enemmän tai vähemmän jähmeä ja takapajuinen. Sillä ei ollut englantilaisten dramaatikkojen ja satiirikkojen tasoisia kirjailijoita; eikä myöskään ranskalaisten filosofiaa.

Mutta 1700-luvun puolivälissä tilanne muuttui. Alkoi nousta ääniä, jotka kiinnittivät huomiota Saksan myyttiseen sankarihistoriaan, vetosivat muiden maiden menneisiin eepoksenkirjoittajiin kuten Miltoniin, keksivät sankarilliset, suuret ja jalot tunteet, ja alkoivat tuntea vetoa antiikkiin - sellaisena kuin nuorena murhattu nero Winckelmann ja hänen mukaansa muut sen silloin käsittivät.

Myös Englannissa löydettiin myyttien kietoma keskiaikainen menneisyys, ja James McPhersonin löytämien (tai kirjoittamien) kelttiläis-pohjaisten Ossian-runojen mukana kuvaan nousivat - yksi toisensa jälkeen - yhä uudet tai unohdetut vanhat kansat, suomalaisetkin muitten mukana...

Syntyi uusi kirjallis-taiteellinen aika, romantiikka. Ja nyt olivat saksalaiset innolla mukana. Koko suuntauksen symboliksi nousi siellä Friedrich Gottlieb Klopstock, joka jo nuorena ylioppilaana vuonna 1748 aloitti suuren heksametrirunoelmansa Messias. Samalta pohjalta nousivat runoilijat Wieland, Lessing ja lopuksi Goethe, kukin nopeasti omiin suuntiinsa kääntyen. Musiikin puolella tähän suuntaukseen liitetään mielellään oopperasäveltäjä Christoph Willibald Gluck, jonka antiikkissävytteiset mutta modernit oopperat olivat eräänlainen uusi mittapuu tälle jo nyt monia vaiheita kokeneelle taiteenlajille.

Nuoret saksalaiset kirjanoppineet 1770-luvulla ihailivat ennen muuta Klopstockia. Hänen nimeensä vannottiin erityisesti Göttingenin yliopistokaupungissa, jonka nuoret ylioppilaat perustivat vuonna -72 "Göttingenin runoilijaliiton" Hainbundin ("Lehtoliiton"). Sen synnystä kertoo kirjeessään eräs ryhmän merkittävimmistä jäsenistä, idyllirunoilija ja Homeros-kääntäjä Johann Heinrich Voss seuraavalla (varsin tyylinmukaisella) tavalla; joukko nuoria kun oli vaeltanut kaupungin ulkopuolelle maalaiskylään:

Ilta oli kaunis, tuli täysikuu, ja me antauduimme kokonaan tämän kauniin luonnon lumoihin. Eräässä maalaistalossa joimme maitoa, ja sitten lähdimme avoimelle kedolle, josta löysimme pienen tammilehdon. Silloin mieleemme juolahti, että meidän oli näiden pyhien puiden juurella solmittava ikuinen ystävyysliitto. Seppelöimme hattumme tammenlehvillä, kutsuimme kuun ja tähdet todistajiksi, ja lupasimme toisillemme ikuista ystävyyttä.

Myöhemmin illanvietot saivat bardipitojen luonteen. Joku kohotti lasin ja huusi "Klopstock!". Muut tekivät samoin, ja neste nautittiin pyhän hiljaisuuden vallitessa. Jos joku sattui mainitsemaan Wielandin nimen, kaikki jälleen joivat seisten maljansa ja huusivat: "Kuolema tapainturmelija Wielandille, kuolema Voltairelle!" Wieland oli näet alkanut kehittyä arveluttavaan ranskalaiseen suuntaan, josta syystä hänen tekstejään nuorsaksalaisissa piireissä (ja ennen muuta vanhoillisten pappien parissa) alettiin pitää siveettöminä - henkevyys kun näet oli periranskalainen synti.

Göttingenin Hainbund ei elänyt kauan. Sen jäsenet kehittyivät vanhetessaan kuka mihinkin suuntaan. Hainbund oli siis nuorten älykköjen liike, mutta silti riittävän painava päästäkseen kirjallisuuden historiaan.

Tähän porukkaan nuori teräväkynäinen älykkö Joseph Martin Kraus siis liittyi vuonna -76, tultuaan Göttingenin yliopistoon opiskelemaan lakitieteitä. Hänen mielestään Mainzin yliopisto oli ollut kaiken taantumuksen ja nukahtaneisuuden tyyssija. Kraus julkaisi aiheesta kirjoituksen, jonka otsikko kertoo sisällön: "Miten henkitoreissaan makaavaa niinsanottua Mainzin yliopistoa vielä voisi auttaa jaloilleen, ja onko se edes mahdollista?"

Sitä ennen Kraus oli saanut Mannheimin jesuiittakymnaasin ja musiikkiseminaarin varhaismurrosikäisenä tähtioppilaana perusteellisen sivistyksen niin musiikin, latinankielisen kirjallisuuden, kuin ranskankielenkin osalta, mutta tärkeintä oli ehkä kuitenkin tutustuminen "uuteen isänmaalliseen saksalaiseen kirjallisuuteen", jota niin monet - muun muassa nyt jo vanhoilliseksi väsynyt Preussin kuningas Friedrich II - halveksivat.

17-vuotiaana nuorukaisena Kraus julkaisi Mainzissa kirjasen joka sisälsi 15 saksankielistä paimenrunoelmaa. Hän oli silloin juuri tullut Mainzin yliopistoon, käväistyään ensin Erfurtin yliopistossa. Tähtioppilaasta oli tullut pisteliäs, kriittinen, ylimielinenkin satiirikko, joka ilmeisesti jatkoi tätä toimintaansa vielä Ruotsiin tultuaankin, yleensä tosin aikansa tapaan anonymiteettiin verhoutuen.

Göttingeniin tulo ei ensi alkuun tuntunut nuorimies Krausista ollenkaan mukavalta. Yksinäinen nuorimies valittaa kotiinsa 3. joulukuuta -76:

Kirjeen kirjoittaminen ei näissä oloissa ole mikään ilo. Kahdesta kirjeestä, Teille ja hra Kesslerille Frankfurtiin minun piti maksaa viisi groschenia. Ylimalkaan Göttingen on kaikkien tutkimusteni jälkeen minusta viheliäinen räkälä, ei yhtään ystävällisempi kuin Odenwald.

Odenwaldissa, metsäisessä vuoristossa Main- ja Neckar-jokien välissä, Krausin kotiseudulla, oli hänen varakas virkamies-isänsä joutunut pahojen puheiden vuoksi ilmeisen syyttömänä vainotuksi, eikä poika tämän maineenmenetyksen vuoksi halunnut koskaan enää palata vihatulle synnyinseudulleen.

Tämä ei ole sen suurempi paikka kuin Aschaffenburg, ja karkeudessa näillä ihmisillä ei ole muualla vertaa. Kunniani kautta - en olisi uskonut että minun pitäisi asua täällä näin filisterimäisesti. Minun piti hankkia itselleni kahvi-, tee- ja maitokannu, puolitusinaa kuppeja ja jopa pyyheliinat. Vuokraisäntä ilmoitti minulle juhlallisesti, että minun pitää pro primo maksaa neljännesvuosimaksu täsmälleen, samoinkuin neljännesvuosi-taaleri emännöitsijälle, joka meistä viidestä huolehtii ja hoitaa meidän pesuvedet, aamiaisen ja sängynpetauksen; pro secondo, että hän ei vastaa mistään minua kohtaavista hankaluuksista ja pro tertio että hän ei halua puuttua minun asioihini, niin että mikäli kohtaamme, pelkkä "hyvää huomenta" tai "hyvää päivää" on ihan hyvä. Ihan järkeviä ehtoja. - Rahan kurssit ovat täällä korkeat. [...] Saappaitten ja kenkien puhdistamisesta pitää joka kuukausi maksaa guldeni ja pyykki ja parturi ja kaikki pikkuasiatkin ovat mahdottoman kalliita. - Nyt professoreista. Täällä on tapana, että sunnuntai-aamupäivisin vieraillaan heidän luonaan. Kuuluisimpia heistä ovat jumaluusoppineet Walch, Less, Miller, lainopista Meister, Püttmann, Beckmann, von Selchow, Claproth, lääketieteestä Baldinger, Murray, Richter, Gmelin, Blumenbach, yleistiedosta Michaelis, Kästner, Gatterer, Heijne, Leder, Slözer, Albert Ludwig Friedrich Meister, Erxleben, Meiners, kielitieteestä Gall, Martelleur, Ressegarrn, Pomais, Gerard, von Colom, Calvi. Kolmea tai korkeintaan neljää lukuunottamatta kaikki ovat sietämättömiä pedantteja.

Samana päivänä aloittamassaan uudessa kirjeessä Kraus kertoo, että ylioppilaspoikia Göttingenissä on korkeintaan 900, ja että hän on aikonut keskittyä oikeustieteeseen. Kevät- ja kesälukukaudella hän aikoo opiskella yleistä roomalaista eli pandektioikeutta, kanonista kirkollisoikeutta, rikosoikeutta, prosessioikeutta, oikeuslääketiedettä ja luonnonoikeutta. Seuraavana talvena tulee sitten kameraalioikeus, yleishistoria, Saksan historia ja yleinen taide-ensyklopedia; sitten jää jäljelle vielä feodaalioikeus, ruhtinaitten siviilioikeus ja saksalainen siviilioikeus; sekä vielä kreikka, hebrea, ranska, italia ja englanti. Latinahan oli kuulunut jo pikkupojan lukujärjestykseen. Paria päivää myöhemmin Kraus jatkaa kertomalla että hänen pukunsa kastui ja vanui pahasti rankkasateessa, ja ilkeintä oli että hänen keltaiset liivinsä ja housunsa värjäsivät pahan kerran 4-5 paitaa, eikä tahroja saanut millään pois. Sitä paitsi terveys horjui, syynä paikkakunnan vesi, ilma ja huonoin ruoka mitä koko Jumalan luomalla maapallolla voi saada.

Tammikuun lopulla 20-vuotias Kraus pystyy jo ironisoimaan: hänestä on tulossa todellinen polyhistori:

Miten se on mahdollista? No aivan luonnostaan. Alussa oli monia, jotka panivat pääni pyörälle trans- ja initiaatioineen, niin että luulin olevani todellinen idiootti. Ehkä se olikin totta. Mutta nyt kun dominonaamiot on riisuttu, näen koko asian kaikessa kirjavuudessaan. Huomasin, että sekä spektatoribus että auditoribus olivat kovin tyytyväisiä, kun demonstroin oikeusoppinutta totuutta geografialla, todistelin filosofiaa musiikilla, ja saksankieltä italiankielellä, ja tunsin olevani todellinen suurmies. Huom.: se on muotia täällä...

Ensimmäisessä kirjeessä mainittu herra Kessler Frankfurtissa oli julkaissut nimettömänä Krausin huippupateettisen Sturm-und-Drang-tragedian "Tolon", jonka aiheena oli virkamies-isän kokemat vääryydet. Kraus kertoo pääsiäisen alla vanhemmilleen:

Erinäiset herrat arvostelijat ovat suomineet minua - mitä siitä - tuli pyykkiä ja sitä kuivatti eräs täkäläinen maisteri. Nürnberger gelehrte Zeitung ja Das erste Stück des kritischen Archivs ovat pilailleet kustannuksellani. Mutta voisin tehdä sen uudelleenkin - Tolon on Tolon ja jää sellaiseksi - siinä on virheitä, hyvä on, mutta näillä virheillä on myös syynsä. Herrat itävaltalaiset haluavat vain hyvää flegmaattista proosaa - proficiat!

Kraus valmisteli samaan aikaan pamflettia musiikin nykytilasta 1777, eikä omien sanojensa mukaan juurikaan surrut tragediansa vastaanottoa. Perheen moraalinen ahdinko johti kuten sanottu kuitenkin siihen, ettei nuorukainen enää koskaan halunnut palata kotiseudulleen.

Kraus on sittemmin tutustunut vuokraisäntäänsä sen verran paremmin, että kertoo kotiväelleen:

Tämä minun karkea filisterini ja minä olemme nykyään tosi sydänystäviä. Minä olen amerikkalainen, hän englantilainen. Hemmetti, välistä kehittyy semmoisia colloquioita, joita oppineempia ei voi ollakaan. Hän aloittaa: "Jos minä olisin Englannin armollinen Herra ja Kuningas, niin kyllä määräisin ex templo siitä paikasta jalkamiehiä inclusivo ratsumiehiä ainakin 2 tai 3 miljoonaa liikkeelle - siinäpä sitten vikisevät!"
Exceptio: "Eipä niitä kolmea miljoonaa tuosta vain saataisi kokoon."
Replica: "Mitä ihmettä. Pelkästään täällä on 8-9 tuhatta sielua, niin että per grudas kun multipliseerataan yhdestä locuksesta toiseen niin kyllä siinä exflueerautuu ihan niin paljon väkeä kuin haluan."
Duplica: "Entäs jos amerikkalaiset tekevät sen saman?"
Sententia definit: "Se täytyy heiltä kieltää strictissime!"
Kukapa ei sydämestään tykkäisi miekkosen filosofiasta! Ja herra Franzilla on tynnyrissä reininviiniä - se maistuu ihanalta!
- Lähettäkää äkkiä rahaa!

Samaan aikaan, pääsiäisen alla, Kraus kirjoitti veljelleen Franzille kaameista kokemuksistaan Göttingenin yliopiston musiikkitoiminnasta. Noin yhdeksästä sadasta nuorukaisesta korkeintaan kolmesataa harrasti musiikkia, ja heistäkin korkeintaan kolme oli asiantuntijoita. Mitä vingutusta, mitä luuloteltua mestaruutta! Kraus ei ollut koskaan nähnyt niin paljon huonoja muusikoita yhdellä kertaa.

Siitä huolimatta olen kirjoittanut kaksi suurta sinfoniaa, yhden motetin kahdella resitatiivilla ja kahdella aarialla, sekä konsertoivan sinfonian neljälle äänelle (viulu, alttoviulu, huilu ja sello) ja kahdeksalle ripieno-äänelle. Saat ne kunhan ehdin. Mutta olisitpa nähnyt mitä tapahtui! Ensimmäinen sinfonia esitettiin herra professori Pütterin kotikonsertissa. Hän itse johti. "Halloo...!" (Koputetaan jousella.) "Aloitetaan!"
Kahdenkymmenen tahdin jälkeen kaikki oli sekaisin. Viulut jahtasivat bassoja, bassot alttoviuluja, altot olivat tahdin jäljessä - oboet kiekuivat aina välistä mukana, ja käyrätorvet olivat viisaasti vaiti. Niin se meni, ja ihaninta asiassa on, että arvoisat herrat luulivat soittaneensa suurenmoisesti.

Toisen sinfonian kanssa ei käynyt yhtään paremmin, ja Kraus yltyy yhä hurjempiin pilkkahuudahduksiin. Suurinta osaa niistä emme enää oikein ymmärrä, mutta ehkäpä tämän luentomuistiinpanon:

Kuinka korkea mahtoikaan olla Siinain vuori? Siinäpä sinulle kysymys, joka on laadultaan polemico - critico - historico - dogmatico - biblico - philosophico - mosaico - logico - theologica questio - lyhyesti - PERUSOPPINUT. Siis: Kuinka korkea on Siinain vuori?
- Herra pastori, näin korkea!
- Ei!
- Näääin korkea, NÄÄÄÄIN korkea, Herra Pastori!
- Ei, lapseni, ette ole oivaltaneet asiaa.
- Mutta sanokaa se toki meille, Herra Pastori!
- Oikein, lapsoset, oikein, te olette tiedonhaluisia, se on oikein virtuus optima! No niin, toistan kysymykseni: kuinka korkea olikaan Siinain vuori?
VASTAUS: Sitäpä ei voi sanoa! Ai! Ai! Ai! Touto gar etin, o aei prokeitai tw kaló kai agapé.
Q.E.D. Mikä oli todistettava - eli että se on niin korkea kuin milloinkin ymmärretään...

[Esim.: Kraus: Viulukonsertto C, 1. osaa]

Tässä on löytämistäni levytyksistä ainoa, joka ilmeisesti ainakin osittain on tältä Göttingenin ajalta peräisin. Se on viulukonsertto C-duuri, joka alkumuodossaan ehkä esitettiin Göttingenin Collegium Musicum -konsertissa. Krausin säilyneistä noin kymmenestä jousikvartetoista jokunen saattoi myös olla tältä varhaiselta opiskeluajalta, esimerkiksi tämä:

[Esim.: Kraus: Jousikvartetto F]

Musiikki oli viemässä Krausin kokonaan. Piti ryhtyä ajattelemaan, miten ja missä voisi toteuttaa niitä uusia innostavia kokemuksia ja aatteita, joita opiskeleminen eräässä Saksan tärkeimmistä yliopistoista, ja tutustuminen lähes koko saksalaisen sivistyksen tärkeimpiin nuoriin uusiin neroihin hänessä herättivät.

Ei ainoastaan opiskelutoveri Stridsberg, vaan monet muutkin korkea-arvoiset ruotsalaiset tuttavat, ja ennen muuta tieto siitä että Ruotsia hallitsi uuden tyylin sivistynyt kuningas Kustaa III, joka halusi tehdä pääkaupungistaan Tukholmasta "Pohjolan Pariisin" (ja muun muassa perustaa ammattitasoisen oopperateatterin), sai Krausin lopulta päättämään, että hän jättää opinnot Göttingenissä, keskittyy omimmalle alalleen, ja lähtee kaukaiseen pohjoiseen maahan etsimään onneaan.

Niinkuin uudisasukas Amerikkaan, tuolloin "kaikkien suurten toiveitten maahan"... Tai kuten lukemattomat italialaiset mestarit jo aikaisemmin, Venäjälle, Ruotsiin, minne vain, jossa moderni eurooppalainen kulttuuri oli uutta ja arvostettua. Miksi ei? Saksa oli - kaikesta "kehitysmaisesta vanhoillisuudestaan" huolimatta jo tavallaan täynnä mestareita. Ruotsi taas oli jo pitkään ollut "sivistynyt" maa. Nyt siitä haluttiin tehdä eräs Euroopan keskuksista. Siinäpä yksi luonteva ja läheinen "El Dorado", kultamaa, jossa myös nuori nero, herra Joseph Martin Kraus voisi tehdä sitä mitä osaa ja haluaa...

[Tunnari: Olympie]


Takaisin radiosivulle     Takaisin kotisivulle