Kari Rydman:


Joseph Martin Kraus -


ylioppilasradikaalista hovisäveltäjäksi, osa 2.

© Kari Rydman 1998

[Mus.: Kraus, Olympie-alkusoitosta]

Kesäkuun 3. päivänä vuonna 1778 saapui Tukholmaan 22-vuotias saksalainen säveltäjä Joseph Martin Kraus. Hänen matkakumppaninaan oli saman ikäinen ruotsalainen aatelispoika Carl Stridsberg, joka oli (arvatenkin kotoaan) saanut jonkinnäköisiä lupauksia, että hänen nerokkaalla saksalaistoverillaan olisi mahdollisuuksia päästä kuningas Kustaa III:n hoviin kapellimestariksi ja oopperasäveltäjäksi.

Minkälainen oli tämä ankara arktinen maa, joka näytti nuoren eteläsaksalaisen silmille niin lupaavalta? Maa, joka toista sataa vuotta sitten oli houkutellut aikansa merkittävimmän filosofin Réné Descartesin luokseen, mutta jonka olosuhteet veivät tuon suuren hengen ennenaikaiseen hautaan puolessa vuodessa? Maa, josta oli lähtenyt etelään yksi suuren luokan pyhimys, ja yksi maineikas kuningatar? Entinen suurvalta, joka oli taistellut syvällä Saksan sydämessä, ja vieläkin hallitsi aluetta joka oli melkein suurempi kuin jäljelle jäänyt Saksa?

Vajaat kuusi vuotta aikaisemmin oli Pariisissa opiskellut nuori kuningas Kustaa tehnyt rohkean valtiokaappauksen. Se merkitsi Ruotsin astumista modernin eurooppalaisuuden eturiviin. Suuraatelin sijaan kuningas nojautui alempaan aateliin ja vahvistuvaan keskiluokkaan. Suomalaisillakin oli tässä merkittävä osuutensa:

BJakob Magnus Sprengtportenin johdolla piti Suomen nousta kapinaan, ja alkajaisiksi vallata Viapori. (Se tosin ei oikein onnistunut, ja kuningas hoiti asian itse Tukholmassa ilman suurempaa kalabaliikkia.) Gustav Mauritz Armfeltista tuli sittemmin Kustaan lähin ystävä ja neuvonantaja, eikä pohjalaisen rovastin Anders Chydeniuksenkaan merkitys ollut pieni: valistuksen hengessä toteutettiin hänen ja kuninkaan yhteistyönä uskonnonvapaus.

Muitakin modernisointeja tehtiin nopeassa tahdissa. Rahalaitos uudistettiin, elintarvikekauppaa vapautettiin, talonpoikien asemaa parannettiin, rangaistuksia lievennettiin ja kidutus kiellettiin. Ennen kaikkea Kustaan uudistusmielisyys merkitsi kuitenkin kulttuuritoimintojen valtavaa nousua ja kansainvälisyyden rajua kasvua. Kustaa muistutti tässäkin mielessä esimerkiksi Itävallan ihanteellisia valistusajatuksia toteuttanutta keisari Joseph II:sta.

Ranskan mallin mukaan Kustaa perusti Ruotsin akatemian, ja Preussin Friedrich II:n tavoin hän oli suunnattoman kiinnostunut teatterista ja oopperasta. Kuninkaan päätös perustaa todellinen ammattimainen oopperateatteri oli epäilemättä eräs tärkeimmistä syistä myös nuoren Krausin immigraatioon. Kustaan nimiin pannun kulttuurikauden suuria kirjailijanimiä olivat Turussa opiskellut Voltairen propagandisti Johan Henrik Kellgren, porvarillisen idyllin ja satiirin mestari Anna Maria Lenngren, sekä täysin omintakeinen runoilijanero Carl Michael Bellman. Kuvataiteen puolella ylivertainen mestari oli Johan Tobias Sergel.

Sen sijaan musiikki oli vielä voittopuolisesti ulkomaalaisen tuonnin varassa, vanhasta barokkimestarista Johan Helmich Roman-vainaasta huolimatta. Kustaa oli vielä lapsi, kun Francesco Antonio Uttini johti italialaista oopperaseuruetta Tukholmassa. Puoli vuotta valtiokaappauksen jälkeen esitettiin ensimmäinen kuninkaallinen ooppera, kuninkaan itsensä tekemän luonnoksen mukaan kirjoitettu ruotsinkielinen Uttinin säveltämä "Thetis och Pelée".

[Mus.: Uttini: Thetis & Pelée]

Samana vuonna, 1773 esitettiin Christoph Willibald Gluckin uudistusooppera "Orfeus ja Eurydike" kuninkaan toimeksiannosta Tukholmassa - vuotta ennen kuin Pariisissa!

[Mus.: Gluck: Orphée &c.]

Yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 1782 vihittiin Tukholman uusi oopperatalo uuden hovisäveltäjän, saksalaisen Johann Gottlieb Naumannin oopperalla "Cora ja Alonzo". Ja silloin oli myös nuori Kraus mukana kuvioissa.

[Mus.: Naumann: Cora & Alonzo]

Nyt palaamme vielä kerran takaisin Göttingeniin, syksyyn 1777. Kraus on kirjeitse keskustellut vanhempiensa kanssa mahdollisesta muutosta Ruotsiin. Hänellä näyttää olevan varsin paljon tietoja sikäläisistä oloista ja henkilöistä, kuten mahdollisesta sponsorista kreivi Lejonhufvudista Upsalassa, mikä viittaa varsin tiiviiseen tiedonkulkuun myös Tukholman ja Göttingenin välillä.

Laajoista kirjeistä käy ilmi, että vanhemmat ovat toimeentulohuolien lisäksi olleet kauhuissaan Pohjolan protestanttisesta uskonnosta. Ensin Kraus yrittää vakuuttaa heille, että Tukholmassa on "yli 10000 katolilaista ja kaksi katolista kirkkoa", mutta joutuu sitten menemään syvemmälle asiaan:

Uskon kerta kaikkiaan, että minua odottaa vieraan taivaan alla onni, jota täällä tavoittelen turhaan. Minkä vuoksi muistutatte minua niistä velvollisuuksista, joita minulla on Teitä ja sisaruksiani kohtaan? Voisinko edes täyttää niitä, ellen löydä onneani? Uskonto sitten? Rakkaat vanhemmat, uskonto ei ole pelkän kasvatuksen tulos; se on myös tunnetta - sisäistä tunnetta asioitten todellisesta asianlaidasta. Sanotaan, että usko on "Jumalan lahjaa ja valaistusta", eikä mitään systemaattisiin taulukoihin sidottua oppia. Tunnustan, että uskonto on minulle tuki, jota ilman en tulisi toimeen - mitä siis voisitte pelätä? Jos en ole sydämessäni hyvä katolilainen, haittaisiko se sitten jos palaisin isänmaahani? Mutta koska voitte olla varmoja siitä, että suhtaudun minulle lapsesta saakka opetettuun uskontoon yhtä lämpimästi kuin Te, olisiko sillä sitten väliä vaikka lähtisin Kaliforniaan asti?

Kraus kertoo toiseksi viimeisessä kirjeessään, että hänellä on nyt valmiina 6 jousikvartettoa, 6 sinfoniaa, Sinfonia concertante viululle, huilulle, alttoviululle ja sellolle, viulukonsertto, huilukonsertto, kaksoiskonsertto viululle ja alttoviululle, jousitrio, jousiduo, duo cembalolle ja viululle, sekä kantaatti sopraanolle ja orkesterille. Ennen lähtöään hän vielä kiittää kotoaan saamistaan nuottipapereista ja rahoista. Perhe tuntuu alistuneen pojan päätökseen.

Ensimmäisessä kirjeessään Tukholmasta (12.6.78) Kraus kertoo, että matkasta tuli pitempi kuin hän oli alunperin suunnitellut. Lähtö tapahtui huhtikuun 26. päivänä, ja Göttingeniin jäi jonkin verran velkojia. "Olen sopinut, että minulla on vuosi aikaa maksaa velat", Kraus viattomana vakuuttaa. Matka suuntautui ensin Hampuriin, jossa Kraus tapasi ystäviään. Lübeckin ja Travemünden kautta jatkettiin rahtilaivalla Kööpenhaminaan.

Itämeri on matkustajalle hyvin vaarallinen. Kokemus oli minulle aivan uusi, sillä en ollut nähnyt merta aikaisemmin. Koskaan en ole nähnyt niin ihmeellistä näkyä, kuin auringonlasku ensimmäisenä iltana, ja auringonnousu seuraavana aamuna. Jo kello viideltä ensimmäisenä iltana tuli täysin tyyntä, mikä jatkui seuraavana päivänä kello kymmeneen. Matkan kannalta se oli epämukavaa, sillä emme päässeet lainkaan eteenpäin, mutta silmälle se oli sen viehättävämpää. Mitä tyvenen jälkeen usein voi pelätä, se tapahtui. Toisen päivän iltana meri alkoi myrskytä, mikä teki olomme huonoksi. Muut matkakumppanini makasivat koijuissaan merisairaina, mutta minä pysyttelin tiiviisti keulakannella, jossa aallot loiskuivat ylitseni niin ettei minussa ollut ainuttakaan kuivaa kohtaa. Kun ottaa huomioon valtavan kylmyyden, joka yön aikaan aina merellä vallitsee, oloni oli melkoisen vaikea. ... Niin kapteeni kuin matkustajatkin, jotka sentään olivat tehneet lukemattomia merimatkoja, olivat ihmeissään, kun minä ainoana olin välttynyt merisairaudelta. Mutta minun keinoni sitä vastaan olivat tupakka ja paloviina, sekä jatkuva liikunta ja työskentely kannella.

Kaksimastoinen rahtilaiva käytti tähän (osavalla tuulella vuorokauden) matkaan kahdeksan päivää, kertoo urhea maakrapumme. Kööpenhaminassa viivyttiin kuusi päivää tuttavia tavaten ja nähtävyyksiä matkatoverin kreivi Schulenburgin johdolla katsellen. Kaupungin teatteri ei ollut suuri, eivätkä näyttelijät erikoisempia (mihin vaikutti sekin, ettei Kraus ymmärtänyt tanskaa), mutta kaupunki vaikutti laajalta, jopa isommalta kuin Mainz. Matka jatkui Helsingöriin, ja sitten kapean salmen yli Helsingborgiin. Salmessa oli Krausin kehuman mukaan "melkein yli 300 laivaa" sopivaa tuulta odottamassa, mikä oli aivan mahtava näky.

Matka jatkui Landskronan kautta Lundiin, yliopisto- ja piispankaupunkiin, jossa viivyttiin neljä päivää. Sitten jatkettiin Kristianstadin, Wexiön, Linköpingin, Norrköpingin, Nyköpingin ja Täljen kautta Tukholmaan, jonne saavuttiin kesäkuun 3. päivänä.

Ensimmäinen ja tärkein uutinen paikkakunnalla oli, että kuningas oli armeijan kanssa Skoonessa harjoittelemassa, eikä tulisi takaisin kolmeen kuukauteen, josta syystä myös teatteri oli kiinni. Tosin Kraus pääsi näkemään yhden esityksen, joka järjestettiin poissaolevan monarkin syntymäpäivän kunniaksi. Kappale oli ooppera nimeltään Amphion; se oli esitetty ensimmäisen kerran saman vuoden tammikuussa, ja sen oli säveltänyt 36-vuotias Dresdenin hovikapellimestari Johann Gottlieb Naumann, merkittävin Kustaan tähän mennessä Tukholman-keikalle hankkimista ulkomaalaisista.

[Naumann: Amphion, alkusoittoa]

Naumann johti esityksen itse - mutta esitys oli Krausin mielestä karmeampi kuin hän olisi voinut kuvitellakaan.

Orkesteri oli tosin parempi kuin Kööpenhaminassa, mutta laulajat ja näyttelijät vielä huonompia. Kaikessa näkyy kyllä kuninkaan patriotismi, sillä kustannuksissa ei oltu säästelty, ja Naumann oli saanut ilmaisen asunnon ja muitten kulujen lisäksi 24000 taaleria kuparirahaa, eli meidän rahassamme noin 700 tukaattia. Ensi talveksi ei ole suunniteltu mitään oopperaa, ja yhtä vähän voin siis minäkään odottaa mitään luotettavaa tilausta. Suurten herrojen kanssa on opittava odottamaan; niinhän odotti Naumannkin 11 kuukautta.

Kraus oli vielä varoissaan, kävipä vielä Stridsbergin kotona Selkämeren rannalla länsilounaaseen Vaasasta sijaitsevassa Härnösandin pikkukaupungissa, jossa hänelle korvattiin opiskelutoverin Göttingenissä ottamat velat. Kraus uskoo piipahtaneensa peräti 'Lapissa', ja kertoo että matkustaminen Ruotsissa ei ole hullumpaa, sillä tiet ovat erinomaisen hyviä.

Lapissa ei ole leipää; sen sijaan he käyttävät kuivattua kalaa. Maisemat ovat kutakuinkin karuja, mutta silti hyvin miellyttäviä, ja ihmiset erinomaisen hyväntahtoisia. Koko reissun aikana siellä en tavannut ihmistä, joka olisi koskaan nähnyt saksalaista, tai edes kuulleet heistä. Oi, miten Herran lampaat ovatkin hajonneet kaikkialle!

Tämä maininta oli elokuun lopusta, kaksi ja puoli kuukautta siitä, kun Kraus saapui Tukholmaan. Hän kehuu, että ruotsinkieli sujuu jo oikein hyvin, ja että hän puhuu kieltä jo "kuin arkkiruotsalainen".

Tähän mennessä kaikki tuntui vielä auvoiselta, joskin työtilaisuuksien saaminen näytti lykkääntyvän kauemmas. Sitten tuli talvi; lunta oli jo lokakuun puolivälistä asti. Kraus ei ehkä ollut tullut ajatelleeksi, että "piireihin" pääseminen vieraassa maassa ei ollut helppoa, ei varsinkaan satiiriin taipuvaiselle nuorukaiselle, joka kaiken lisäksi edusti aivan toista taiteellista ajattelutapaa kuin Tukholman valistuksen ja Voltairen nimiin vannova establishment.

Tukholmassa ruvettiin harjoittelemaan Gluckin "Ifigeneiaa Auliissa", ja on mahdollista, että Kraus pääsi jollakin tavoin mukaan tämän (hänen ihanneoopperansa) harjoituksiin. Viimeistään silloin hän koki ensimmäiset todelliset takaiskunsa, jotka sitten henkilöityivät kuninkaallisen teatterin johtajaan, paroni von Barnekowiin. Kraus tiesi kykynsä ja arvonsa - mutta niitä ei ainakaan virallisesti tunnustettu, ja niin hänelle jäi ilmeisesti vain pikkutehtäviä.

Tämän lisäksi alkoi ystävä Stridsberg olla yhä suurempi kanto Krausin kaskessa. Stridsberg oli syksyllä julkaissut muutamia poleemisia kirjoituksia Kellgreniä ja muita establishmentin runoilijoita vastaan, ja kun Kraus alkoi valmistella ensimmäistä ammattinäytettään esityskuntoon, oopperaa Azire, jonka libretto oli Stridsbergin jo Göttingenin aikoina kirjoittama, esityksestä ei tullut mitään. Perussyy oli ilmeisesti juuri päättäjien vastenmielisyys Stridsbergiä, purevaa nuorta radikaalia kohtaan.

Kesällä -79 Krausin epätoivo alkoi olla sitä luokkaa, että hän vakaasti harkitsi palaamista Saksaan:

"Minä katson, että minulla on oikeus heti isänmaahani paluun jälkeen kertoa koko maailmalle, miten huonosti minua täällä on kohdeltu", hän kirjoittaa heinäkuussa. Mutta jo elokuu valoi Krausiin uutta toivoa. Hän tapasi näet vapaaherra Axel Gabriel Lejonhufvudin. Tämä 62-vuotias hallitusmies oli yksi kuninkaallisen musiikkiakatemian perustajista, ja sen ensimmäinen esimies. Carl Stridsbergin serkku Erik oli Leijonhufvudin suojeluksessa, ja toimi myöhemmin tämän kotipappina.

Herra presidentti ei ainoastaan ollut tavattoman kohtelias ja ystävällinen, vaan myös todellinen asiantuntija ja suurisieluinen mies. Kolmessa neljässä minuutissa hän sai minut valtoihinsa. Hän ei voinut ymmärtää, miten oli mahdollista, etten ole saavuttanut onneani. Minä selitin hänelle kaikki asiayhteydet. Hän ymmärsi, ja sanoi minulle rehellisesti, että olin suunnitelmissani ollut liian kunniallinen vihamiehiäni kohtaan. Päätteeksi hän ehdotti, että jäisin maahan vielä ensi vuoteen asti. Minä selitin hänelle, miten mahdotonta se on - puute jossa elän - vähäiset oikeustieteen opintoni, jotka ovat maksaneet isälleni niin paljon. Isälleni, joka nyt odottaa minua avukseen kaikkiin töihinsä. Lyhyesti sanottuna: sanoin hänelle tämän kaiken, sillä näin avoimen sielun edessä ei voinut vaieta. Turhaan; hän sanoi minulle: "Teidän vanhempanne eivät asetu onneanne vastaan. Rahat, mitkä se maksaa, voi ansaita, ja minä tulen tekemään hovissa kaikkeni jotta olisitte tyytyväinen. Me tarvitsemme välttämättä uuden säveltäjän, sillä muut ovat jo vanhoja - ja niin sanoo myös kuningas. Vihollistenne juonien vuoksi olette joutunut juoksemaan yhden luota toisen luo - ja kaikki olivat miehiä, jotka eivät voineet asiaanne auttaa - tai eivät halunneet."

Lisäksi Lejonhufvud lupasi, että heti kun jäsenet ovat saapuneet maalta, Musiikkiakatemia katsoo kunniakseen nimittää Krausin julkisella asiakirjalla sen jäseneksi.

Marraskuun 2. päivänä Musiikkiakatemia pitikin istunnon, jossa Lejonhufvud esitti "herra oikeustieteen lisensiaatti Krausia Mannheimista" akatemian jäseneksi. Mutta näin ei käynyt, vaan jäseneksi otettiin muuan mecklenburgilainen vanhan tyylin muusikko hra Noëlli. Tälle paroni Barnekow riemuiten ojensi diplomin, ja julkaisi varmemmaksi vakuudeksi Stockholms Postenissa tätä ylistävän kirjoituksen. Vanha vainooja sai jälleen erävoiton.

Stockholms Postenin perustaja ja päätoimittaja Kellgren julkaisi varmemmaksi vakuudeksi lehtensä joulunumerossa raivokkaan hyökkäyksen "herroja gluckisteja" vastaan. Gluckin musiikki oli hänen mielestään "kuivaa, raakaa ja epämiellyttävää". Hyökkäyksen kohteena oli epäilemättä myös Kraus, joka innokkaana "gluckistina" tuskin oli pidellyt kynttiläänsä vakan alla. Vuoden -80 puolella syntyi lehdessä kiivas väittely Gluckin "Orfeuksen" uusintaesityksen johdosta, ja muustakin "uudesta musiikista" taitettiin ankarasti peistä. Osallistuiko Kraus itse polemiikkiin, on epäselvää; ainakin hän kirjoittaa yrittäneensä pysytellä kaikenlaisten "kabaalien" ulkopuolella.

Vajaa vuosi Lejonhufvudin tapaamisen jälkeen, kesäkuussa -80 alkoi tapahtua. Oopperan johtoon astuivat kreivi Axel von Fersen ja hallitusneuvos Zibet. Jälkimmäisestä tuli Krausin suosija, ja ehkäpä hänen ansiotaan oli, että maan ykkösrunoilijan Kellgrenin kanssa sotakirveet haudattiin, ja Kraus sai sävellettäväkseen tämän libreton nimeltä 'Proserpin'. Musiikkiakatemian jäseneksi Kraus nimitettiin vihdoin marraskuussa -80, ilmeisesti Barnekowin vastalauseista huolimatta. Gluckin 'Alceste' tuli esitykseen alkuvuodesta -81, ja sen valmistamisessa Krausilla on ilmeisesti ollut enemmänkin osuutta. Ja kun Kraus huhtikuussa -81 virallisesti astui Akatemian jäseneksi, hänen tittelikseen oli ilmestynyt sana "hovikapellimestari".

Kahden surkean vuoden jälkeen alkoi Krausin elämä Ruotsissa siis olla yhä valoisampaa, ja tasan kolme vuotta maahanmuuton jälkeen, kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1781, tapahtui se, mitä nuori muusikko koko ajan oli odottanut: ooppera 'Proserpin' esitettiin Ulriksdalin linnan teatterissa, ja siitä seurasi lopullinen läpimurto kuninkaan suosioon.

[Mus.: Kraus, Proserpin-alkusoitto]


Takaisin radiosivulle