Joseph Martin Kraus
- ylioppilasradikaalista hovisäveltäjäksi

V osa: Hovikapellimestari Italiassa ja Ranskassa

© Kari Rydman 1998

[Esim. 1 - Tunnari: Olympie-alkusoitto]

Kuningas Kustaa III:lta kävi ankara käsky: Wieniin unohtunut hovikapellimestari Joseph Martin Kraus oli äkkisimmin saatava mukaan kuninkaan (salanimellä Hagan kreivi) tekemälle suurelle retkelle Italiaan ja Ranskaan. Kraus tietenkin totteli. Hän saapui Grazin ja Triesten kautta Veneziaan marraskuun puolivälissä 1783.

Ennen kuin jätämme Wienin, on kuitenkin kerrottava, että Krausilta jäi tuohon kaupunkiin romanttisen haaveellinen ystävyyssuhde valistuneen musiikinharrastajan Johann Samuel Liedemannin kanssa. Tälle Krausin tiedetään kirjoittaneen ainakin 15 kirjettä seuraavien kolmen vuoden aikana; jopa tarkat päivämäärätkin ovat tiedossa. Vain murto-osa näistä teksteistä on tallessa; loput ovat kadonneet tai ne on hävitetty, mahdollisesti kovin henkilökohtaisen sisältönsä johdosta. Sitä paitsi Kraus ihastui Wienissä erääseen pianistineitoon, jolle hän sitten Pariisista lähetti klaverisonaatteja. Mikäli neito oli sukunimeltään von Born, kuten joskus on arveltu, voi arvella (iät huomioon ottaen) että tämän isä saattoi olla kuuluisa tiedemies Ignaz von Born, joka vaikutti muutama vuosi myöhemmin myös Mozartin elämään ja tuotantoon, mahdollisesti jopa Taikahuilun ylipappi Sarastron esikuvana.

Ja sitten on vielä mainittava, että Krausilta jäi Wieniin myös eräs pieni, mutta sitäkin mielenkiintoisempi jälki. Ilmeisesti heinäkuun 10.:nä hän kirjoitti ranskankielisen mietelauseen herra Johann Georg Kronauerin vieraskirjaan: "Asiat, joita näemme päivittäin, eivät ole asioita jotka tunnemme parhaiten". Mistä tämä hiukan salaperäisen tuntuinen lause kertoo? Arvoituksen yksinkertainen ratkaisu on Kronauerin albumin otsikkosivulla: "Omistettu arvollisille ja rakkaille veljille ja vapaamuurareille, veli Kronauer, vuonna 5783". Kraus oli siis tuolloin ajan tärkeimmän, etten sanoisi muodikkaimman veljeskunnan jäsen. Merkittävä osa tuon ajan huomattavimmista oppineista, taiteilijoista ja valistuneista ruhtinaista oli vapaamuurareita. Myös Franklin, Washington ja lähes kaikki muutkin Amerikan itsenäistymisen ja nuoren tasavallan arkkitehdit olivat veljeskunnan jäseniä (minkä huomaa myös tuon valtion itsenäisyysjulistuksen ja perustuslain ihanteellisuudesta).

Mutta Kraus kirjoittaa mietelauseensa jo kesällä -83. Poika-Mozart liittyy järjestöön vasta joulukuussa -84, hänen isänsä ja Joseph Haydn vasta kevättalvella -85. Milloin Krausista tuli vapaamuurari, ja oliko siitä jotenkin hyötyä hänen uralleen? Ensimmäinen mahdollinen ajankohta voisi olla Göttingen vuonna -77. Hainbund ja sen kirjalliset ihanteet olivat lähellä vapaamuurariutta, ja 70-luvulla veljeskuntaan otettiin Göttingenissä ja muualla Saksassa myös jonkin verran ylioppilaita. Mutta moni Saksan tuolloin jumaloiduista kirjailijoista liittyi järjestöön vasta 80-luvulla, kun aate kulovalkean tavoin läpäisi sivistyneen Euroopan - niin että vuonna -82 piti jopa järjestää kansainvälinen Königsbadin konferenssi villinä rehottavan salaseuralaisuuden saamiseksi jonkinlaisen yhteisen järjen ja järjestyksen piiriin.

Ruotsalaisilla oli tässäkin merkittävä osuutensa. Ruotsin kuninkaat olivat jo 1700-luvun puolivälistä ainakin Kustaa V:n kuolemaan asti tällä vuosisadalla järjestön suojelijoita. Jo 1700-luvulta asti on näin peräisin Ruotsin vapaamuurariuden vahvasti valtiollinen ja muutenkin omalaatuinen perusta. Kustaa III liittyi veljeskuntaan vuonna 1771, ja useimmat Krausin tärkeistä aatelisista suosijoista, mm. Lejonhufvud, samoinkuin esimerkiksi hänen ensimmäisen elämäkertansa kirjoittaja Silverstolpe olivat muurareita. Säveltäjä Naumann oli muurari jo ennen Ruotsiin tuloaan, ja hän olikin ehkä merkittävin Mozartin edeltäjä tällä saralla. Mutta myös monet Krausin pahat vastustajat, kuten Barnekow, kuuluivat veljeskuntaan.

Krausin nimeä ei tietääkseni ole löytynyt Ruotsin loosien jäsenluetteloista. Se viittaisi ehkä siihen, että hän oli liittynyt veljeskuntaan jo aikaisemmin - tai että hän liittyi siihen vasta Wienissä -83. Tähän mennessä en ole löytänyt vastausta tähän kysymykseen - eikä sillä loppujen lopuksi ole kovin suurta kulttuurihistoriallista merkitystäkään. Krausista ei tullut vakaumuksellista muuraria ikätoverinsa Mozartin tai vaikkapa Goethen tapaan, ja myös hänen ylin esimiehensä kuningas viileni asialle käytännössä varsin nopeasti. Erityisempää hyötyä uralle Krausin jäsenyydestä ei voinut olla, kahdestakin syystä. Ensinnäkin vapaamuurarius sivistyksen alalla oli lähestulkoon enemmistön ominaisuus, eikä mitään salaisia erikoissuosioita sen perustalta voi olettaa. Ja toiseksi: ajan varsin rajallinen sivistyneistö tunsi toisensa muutenkin melkoisen hyvin, aivan kuten nykyään pienen kaupungin asukkaat. Menestykseen vaikutti, paitsi oma taso, myös muodit ja muut sattumanvaraisen kaltaiset syyt.

Grazista matkustin Triesteen Kärntenin herttuakunnan kautta. Tie sinne on kyllä hyvä, mutta matkaa hevosten tai härkien vetämin vankkurein vaikeuttaa ankarasti ikuisesti jatkuva erikokoisten vuorten ketju. Kulut ruokailuineen olivat noin 100 sillinkiä keisarinvaluuttaa. Trieste sijaitsee runsaat 60 mailia Wienistä Adrianmeren lahdessa. Paikka on merikaupan takia Itävallalle tärkeä, mutta taiteilijan intohimoisille silmille vähemmän miellyttävä. Kaikkialla ympärillä on vuoria, joiden rinteillä siellä täällä kasvaa viiniä ja kitukasvuisia puita. 15. päivänä matkustin sieltä venetsialaisella parkilla Piranoon, joka on Istrian ensimmäinen venetsialainen kaupunki, ja 17. päivänä tulin vihdoin Veneziaan. Ensimmäinen näkymä on muukalaiselle tosin epätavallinen, mutta ei lainkaan siinä loistokkaassa mielessä, josta matkakirjailijat niin meuhkaavat. Kaupunki sijaitsee yli 70:llä saarella, ja on sen vuoksi valtavan laaja. S.Marcon keskustori ja viereinen palatsi on rakennettu mereen. Epäilemättä voi ihmetellä niitä vaikeuksia, joita ihmiskädellä oli edessään, ja vielä enemmän ihailla niiden ihmisten rohkeutta, jotka nämä vaikeudet voittivat. Eniten minua miellytti benediktiiniluostari, jossa keisari ja paavi yöpyvät matkoillaan. Arvomaalauksia on vaikka kuinka paljon, enkä - kautta sieluni - ole juossut tai gondolieerannut eläissäni niin paljon kuin täällä. Musiikkia kuulee myös: päivittäin esitetään oopperoita kuudessa teatterissa, ja karnevaaliaikana yhdeksässä - mutta harvoin mitään hyvää. Eilen kuulin oopperan Bianchilta, tänään Cimarosalta. Edellinen oli melko hyvä, ja sisälsi siellä täällä vähän tultakin, jälkimmäinen oli täysin tylsä. Laulajat olivat korkeintaan keskinkertaisia. Mitä muuta ihmeellistä täällä on, sen voitte lukea kaikista matkakertomuksista.

Kuulkaapa tätä! Tri Charles Burney ja lukemattomat matkakirjailijat ennen Krausia, tai Goethe ja Krausin maalaripikkusisko Marianne hänen jälkeensä olivat Italiasta tohkeissaan. Mutta Krausia ottaa päähän koko maa ja sen ärsyttävät kiihkouskonnolliset tavat (niin katolinen kuin Kraus itse olikin). Italia ja sen kieli ja musiikki jäivät Krausille vieraiksi. Hän myöntää, sanokaamme, oopperasäveltäjä Piccinnin suuren maineen, ja toteaa tämän oppilaan Cimarosan olevan ajan arvostetuimman italialaisen alallaan. Mutta heidän teoksensa ovat Krausin mielestä huonoja, ja esimerkiksi Paisiellosta hän antaa tylyn arvion: "puhdasta paskaa". Hänen kirjeissään on sivukaupalla lennokasta ja suorastaan absurdin ilkeää Italian-analyysiä, jonka suomentaminen ei kaikin kohdin ole aivan helppoa.

Tähän väliin otamme kuitenkin Krausin kuvauksen saapumisesta Bolognaan, sekä tapahtumista siellä. Krausin matkatoverina oli muuan tirolilainen kreivi. Paitsi matkakustannusten jakamista siitä oli sekin hyöty, että kreivi osasi paikallista kieltä, eikä heitä (Krausin mukaan) sen vuoksi voitu niin pahasti pettää, kuten matkailijoita yleensä tässä "welschlandissa".

Kadut täällä ovat hyvin leveitä, ja ne ovat siitä erityisen kuuluisia, että jalankulkijoiden käytössä koko kaupungissa on holvistot suojana kaikille rajuilmoille. Erinomaisia maalauksia täällä on runsaasti, enkä ole jättänyt katsomatta niitä, mutta mikä minulle oli tärkeintä oli kuuluisa Pater Martini, suurin elossa oleva italialainen musiikinteoreetikko, sekä täkäläinen yhtä kuuluisa musiikkiakatemia. Sattui niin onnellisesti, että kaupungissa juuri vietettiin sen suojeluspyhimyksen juhlaa, ja S.Giovanni al Monte-kirkossa kuulin 12 säveltäjän teoksia kirk--lissä - joista tosin vain yhtä saatoin kunnioittaa. Pater Martini on jo 78-vuotias ja hyvin sairaalloinen, mutta oli siitä huolimatta minulle hyvin ystävällinen, kuten myös confratres. Minun piti antaa maalauttaa itseni, sillä hänellä on kaikkien nykyisten mestarien muotokuvakokoelma, jonka hän mielellään näkisi täydellisenä. Italialainen maalari Pomaroli teki kuvan, joka on varsin näköinen.

Siis lähes samat sanat, jotka tri Burney 13 vuotta aikaisemmin kirjoitti Padresta. Säveltäjät, joiden teoksia Kraus San Giovanni in Montessa kuuli, ovat seuraavat: Vignali, Gibelli, Cavedagna, Fontana, Tesci, Ronci, Gaiani, Lanzi, Zanolini, Mazzoni, Galeassi ja Morigi. Unohdettujen mestarien henkiin herättäjiltä ei työ lopu.

Nyt palaamme Krausin vatsahappoisiin Italian-analyyseihin. Niissä saattavat samoissa virkkeissä vilahtaa puoliraa'at sitruunat ja "pomeranssit" (tai appelsiinit), huorat, kuutta kieltä puhuvat kerjäläiset, hajuvedeltä lemuavat hengellisen säädyn "nuorallatanssijat ja taskuvarkaat", metsärosvot, ja kaikin tavoin surkea ruoka, jota kauheuden kukkuraksi lillutellaan oliiviöljyssä kunnon voin sijaan. Kraus ei koskaan ollut matkustanut, syönyt ja nukkunut niin huonosti kuin Italiassa - eikä myöskään palellut niin paljon. Hän ei koskaan ollut nähnyt niin paljon uskonnollista tekopyhyyttä ja kevytmielisyyttä kuin Italiassa, ja kokee kaiken kukkuraksi Roomassa, paavin johtamassa messussa, klassisen tikarimurhan.

Sen sijaan Italian vanhat taideaarteet tekevät Krausiin suuren vaikutuksen niin Bolognassa, Firenzessä, Roomassa kuin Napolissakin. Niitä hän selostaa kirjeissään sivukaupalla - ja jos vertaamme niitä esimerkiksi tri Burneyn selostuksiin tai nykytilanteeseen, huomaamme, että juuri mikään ei ole neljännesvuosituhanteen Italian artefakti-maantieteessä oleellisesti muuttunut.

Myös eräät maantieteelliset erikoisuudet tekevät Krausiin suuren vaikutuksen, varsinkin Napolin tienoilla. Hän nousee (tuolloin jatkuvasti eläneen ja savunneen) Vesuviuksen huipulle, ja näkee myös saman hirveän Solfataran kuin 13 vuotta aikaisempi tri Burney. Krausin kuvaus tuosta magmaa hehkuvasta ja savuja päästelevästä helvetistä on täsmälleen samansuuntainen kuin Burneyn.

Napolissa Kraus arvovaltaisen seurueensa statuksella saa nähdä myös Herculaneumista ja Pompejista kaivettuja yleisöltä suljettuja museo-osastoja. Hän, kuten jotkut myöhäisempien sukupolvien kollegat, sai nähdäkseen valtavat määrät Priapus-patsaita ja jopa veistoksen jossa Priapus yhtyy vuoheen. Jälkimmäisen taiteellista tasoa Kraus ylistää pilviin - moitittuaan sitä ennen obsceeniä aihetta soveliaan närkästyneesti, mutta huomiotaherättävän vaisusti.

Kaikkein suurimman vaikutuksen Krausiin tekevät - tietysti - muinaisen Rooman vallan jäännökset. Hän on vakuuttunut - tri Burneyn ja monien seuraavienkin sukupolvien edustajien tavoin - siitä, että "nykyinen maailma" on vain surkea lapsenlapsijäänne muinaisesta suuresta kreikkalais-roomalaisesta ajasta, ja sen tekninen taso vasta hitaasti lähestymässä tuon "kulta-ajan" tasoa.

Jos Italia jäi Krausille vieraaksi, jäi vieraaksi kyllä ruotsalaisen työnantajan hovikin. Kraus ei ilmeisesti viihtynyt arvovaltaisen seurueen, sen loputtomien huvittelujen ja ajanviettotapojen parissa, vaan matkusti uusille paikkakunnille monesti joko seurueen edellä tai jäljessä. Kuninkaan ja Krausin välissä oli laaja hoviklikki, johon hänellä ei ollut erityisempiä kontakteja. Sen huomaa muun muassa niistä yksityiskohtaisista matkaselostuksista, joita Krausin ikätoverit, kuninkaan suosikki ja tuleva teatterinjohtaja Armfelt, tai kuninkaan yksityissihteeri ja oopperalibretisti Adlerbeth kirjoittivat. Niissä näet ei mainita kapellimestari Krausin nimeä kertaakaan.

Kuninkaan kanssa Krausilla oli vasta Firenzessä kunnon tapaaminen. Siellä Kustaa III kuulusteli Krausia pitkään matkan kokemuksista. Kuningas ei ollut tyytyväinen kapellimestarinsa pitkään Wienissä viipymiseen, mutta herran ja palvelijan välit näyttävät kuitenkin jatkuneen hyvinä.

Keisari, paavi ja Ruotsin kuningas tapasivat joulun tienoilla 1783 toisensa Roomassa. Siitä on tänäkin päivänä jäljellä marmoriin veistetty laatta Pietarinkirkon portaissa. Kapellimestari Kraus tapasi paavi Pius VI:n Hagan kreivin pääseurueen jälkeen; hän oli näet tutkimassa Tivolia hovin käydessä Vatikaanissa. Kraus kertoo tästä:

Erityistä eilisessä paavin kohtaamisessa oli, että hän meidän neljän tultua heti nousi keskustelemaan kanssamme, eikä myöskään käteen- tai jalallesuudelmista ollut puhettakaan. Meidät näet asiainhoitajamme chevalier Piranesi esitteli ruotsalaisina - enkä jalkasuudelmaan olisi kyllä suostunut yksinäänkään. Paavi pyysi kaikkia kertomaan nimensä ja ammattinsa. Minun kohdallani hän sanoi pelkäävänsä, ettei hänen isänmaansa musiikki tämän vuosisatamme loppupuolella ollut edistynyt paljonkaan. Jos olisin ollut ranskalainen, olisin esittänyt Hänen Ihanuudelleen alamaisesti ankaran pardonin, ja vakuuttanut, että olin äärimmäisen enchanté italialaisen musiikin taivaallisesta edistymisestä. Mutta nyt vastasin Pyhälle Isälle aidolla saksalais-ruotsalaisella rehellisyydellä, että "Hänen huomautuksensa osoitti Hänen Pyhyytensä suurta asiantuntemusta". Paavi vilkaisi minua, hymyili, ja ajatteli ehkä: "Tuossapa kumma kaveri!" Eikä minulla sitä vastaan ole pahempaa sanomista.

Italiassa Kraus sävelsi italialaisia tekstejä, varsinkin tuon maan suuren libbrettistin Metastasion sanoihin.

[Mus.:]

15.helmikuuta 1784 Kraus sai kuninkaalta suullisen kehotuksen lähteä heti Ranskaan. "Harvat käskyt koko elämäni aikana ovat olleet minulle näin miellyttäviä", Kraus puuskahtaa perheelleen. Kolme viikkoa hänen kuitenkin piti Napolissa vielä odottaa, ennenkuin kuninkaan kuriiriposti oli hänen käsissään. Kuudentena maaliskuuta Kraus lähti kohti Livornoa, ja saapui sinne kymmenen päivää myöhemmin. Mutta Livornossa, Pohjois-Italian tärkeässä satamakaupungissa, kuninkaan kuriirille kävi "vanhanaikaisesti": Kraus viipyi siellä nolot kuusi juhlinnantäyttä viikkoa, ja saapui Pariisiin vasta kesäkuun 21. päivänä, melkein kaksi viikkoa kuninkaan jälkeen. Krausin kirjeistä käy ilmi, että hän joutui jonkin aikaa selvittelemään töppäilyitään, kunnes kuningas antoi anteeksi, ja ilmoitti pitävänsä Krausia edelleen kapellimestarinaan ennen muita.

Näin alkoi Krausin Pariisin aika, joka venyi monessa mielessä käsittämättömiksi kahdeksi vuodeksi. Aluksi meni hyvin. Kuningas antoi Krausille tehtäväksi säveltää väliaikamusiikkia ja tansseja näytelmään Amfitryon. Tehtävällä piti oleman kiire, ja Kraus nousi aamuisin anivarhain työtä tekemään.

Monarkki sanoi, että olisi hyvin tyytyväinen jos söheltäisin homman kokoon vähän pikkuisen äkkiä. - Mutta se, joka on keksinyt sananlaskun "Aamuhetki kullan kallis", ei takuulla ollut ainakaan säveltäjä.

Vaikeudet alkoivat osittain Krausin esimiehen Zibetin vuoksi. Tämän itsehillintä ei Pariisissa kestänyt, vaan hän menetti valtavat summat rahaa peleissä, myös sellaisia rahoja jotka oli tarkoitettu Krausin matkakassaan. Zibet joutui hovissa vakavaan epäsuosioon, ja menetti myöhemmin myös virkansa oopperan johdossa. Kuningas oli jalomielisesti jättänyt kotimatkan Krausin itsensä päätettäväksi. Zibetille kiitollinen ja lojaali kapellimestari jäi Pariisiin, eikä suostunut asettumaan suosijaansa vastaan. Rahat loppuivat. Zibetillä ei niitä enää ollut, eikä lähetyksiä Ruotsista alkanut kuulua. Palvelija Stålberg jätti isäntänsä, ja Kraus velkaantui pahoin. Juhlimis- ja sairausjaksoja oli ilmeisesti useita, ja niiden välillä Kraus lähetti kiihkeitä kirjeitä Tukholmaan - ja kotiinsa: vanhemmat pelastivat poikansa jälleen kerran.

Mutta jälkipolvillekin jäi Krausin Pariisin-ajalta joukko mestariteoksia nautittaviksi. Wieniläiselle pianisti-ihastukselleen Kraus lähetti Pariisista erinomaisen klaverisonaatin Es-duuri:

[Esim.: P-sonaatti Es-duuri]

Jätämme Krausin Pariisiin odottelemaan rahaa ja kutsua takaisin Tukholmaan, ja kuuntelemme lopuksi erästä hänen parhaista orkesterisävellyksistään, Pariisissa kirjoitettua vahvaa ja toivorikasta sinfoniaa - miten sattuikaan, taas - Es-duurissa.

[Esim.: Sinfonia Es-duuri]


Takaisin radiosivulle