Joseph Martin Kraus
- ylioppilasradikaalista hovisäveltäjäksi

VI osa: Vihdoin virassa

© Kari Rydman 1998

[Esim. 1 - Tunnari: Olympie-alkusoitto]

Loppukesällä 1786 lähtee Kustaa III:n hovikapellimestari Josef Martin Kraus Pariisista kohti pohjoista. Takana on peräti kaksi pitkää ja suurelta osin tarpeetonta vuotta Ranskassa. Pitkästyminen, rahanpuute, epätietoisuus tulevaisuudesta, ja vähän väliä iskevä rintatauti ja katarri vaivasivat miestä. Niiden välillä oli maanisempia levottomuuden kausia. Mitä Kraus oikein teki Pariisissa? Hän kävi oopperassa ja konserteissa, luki librettoja ja sävelsi - tietenkin - mutta eli myös ilmeisen täysillä seuraelämässä. Siitä hän ei paljon kerro, vihjaileepa vain kaikenlaisista "tyhmyyksistä" ja "ajan nopeasta kulumisesta", kun on puhe kuukausien tauosta kirjeenvaihdossa.

Sitten Kraus piipahti Lontoossa Händelin satavuotisjuhlilla, joi hyvää portteria - ja tuli pois... Ainakaan hänellä ei näytä olleen kovin paljon muuta kerrottavaa tuosta reissusta. Mutta nyt, monien kiihkeiden rahanpyyntökirjeiden jälkeen uusi teatterin apulaisjohtaja Clewberg oli lähettänyt rahaa. Epäselvien vaiheiden jälkeen oli taas selvää, että Kraus jatkaisi kuninkaan palveluksessa. Viivyttyään vanhempiensa luona Amorbachissa muutaman viikon Kraus lähti syyskuussa kohti Ruotsia, jonne hän saapui joulukuussa. Matkanopeus oli tuollekin ajalle varsin hidas, mitä osittain selittävät viivähdykset tuttavien luona matkan varrella.

Kraus tuli Tukholmaan keskelle intriigejä. Kuninkaan suosikki Armfelt, josta oli tullut oopperan ensimmäinen johtaja, oli hankkinut maahan Euroopassa paljon matkustelleen ja kuuluisuutta saavuttaneen abbé Voglerin. Tämä oli saavuttanut suosiota varsinkin improvisoijana; suuri yleisö rakasti hänen ohjelmallista musiikkiaan, jossa vilahtelivat ukonilmat ja taistelukohtaukset uskonnollisten aiheitten joukossa. Kraus oli kirjeissään usein maininnut Voglerin, ja suhtautui mieheen ylen happamasti. Eikä hän ollut ainoa: Leopold Mozart kertoi samoihin aikoihin pojalleen kirjeitse melkoisen rasvaisia juoruja tästä musikaalisesta hengenmiehestä.

Selvitäkseen tilanteesta Kraus pani viehätysvoimansa peliin, ja katsoi rehellisen-viattomasti ihmisiä suoraan silmiin, kuten hän itse kertoi. Koska Vogler oli heti Tukholmaan tultuaan pannut tuulemaan, perustanut esimerkiksi orkesterikoulun, ja saavuttanut niin suuren suosion, että hänet hetimiten otettiin jäseneksi musiikkiakatemiaan ja nimitettiin kuninkaan musiikinjohtajaksi, Kraus teki taitavan tempun: hän lyöttäytyi Voglerin kanssa yksiin.

Ystäväni toivottivat minut tervetulleiksi, mutta eivät ne jotka niin mielellään olisivat olleet minua näkemättä - tämä hieno veljeskunta, joka oli juonitellut Voglerin tänne, jotta minut saataisiin pois. Mutta kupletin juoni kääntyikin näiden rakastettavien ihmisten suureksi hämmästykseksi kokonaan toisin päin. Minäpä näet otin härkää sarvista, ja liittouduin Voglerin kanssa. Leikki leikkinä ... me olemme sydänystäviä ... ja vältämme huolellisesti kaikkia riidanaiheita, ehkä lukuunottamatta hänen joitakin tuulenpieksäntöjään ulkomaisissa lehdissä, joista silloin tällöin hiukan sanailemme - ja meidän vahingoniloiset suosijamme ovat ihmeissään. Mitä työasioihin tulee, en voisi helposti löytää mukavampaa miestä kuin hän. Hän ansaitsee tosin tuplaten enemmän kuin minä - mutta entä sitten? Hänellä on myös isompi huusholli, omat vaunut ja hevoset - kaikki sellaisia menoja joita minulla ei ole. Lyhyesti: olen hänen jokapäiväinen vieraansa, ja lehti on kääntynyt niin, että ne jotka minut kukistaakseen ottivat Voglerin, ovat nyt hänen pahimpia vihamiehiään, ja Kraus, ainoa mies jonka saapumista hän pelkäsi, onkin todistanut olevansa hänen ainoa todellinen ystävänsä. Sen vuoksi minua vähän säälittää hänen tilanteensa. Mitenkään itseäni kehumatta voin sanoa olevani saituri häneen verrattuna. Vaikka hän ansaitsee 1500 tukaattia vuodessa, hän on jo nyt korvia myöten veloissa. Puolessa vuodessa hän on jo kuluttanut 400 tukaattia yli vuosiansionsa...

Niin sitten Kraus ja Vogler jakoivat työnsä kaikessa rauhassa. Jälkimmäisen mieli paloi kuitenkin maailmalle ("almuja keräilemään", tai "kukkaronsa terveyttä hoitamaan", kuten Kraus asian ilmaisi), ja niin Krausista vähitellen tuli koko musiikkitoiminnan vetojuhta. Vogler oli paljon poissa, konsertoimassa kaikkialla, missä hänen populäärit ohjelmamusiikki-improvisaationsa, mm. kappale "Ruotsinsalmen voitto", herättivät ihastusta. Lopulta Voglerin meininkiin kyllästyttiin, sopimus katkaistiin, ja Kraus jäi yksin ja menetti harmikseen mahdollisuuden käydä kotiväkeään tapaamassa. Työtä näet riitti.

Aamiaista ja päivällistä lukuunottamatta minun päiväni ovat puhdasta kuritushuonetyötä - yhtä ainutta laulunlallatusta ja pillinpiiparointia ja tahdinheilutusta ja urkujenluritusta aamusta iltaan ja illasta aamuun, yhtä soittoa, niin että minulla hikikin haisee nuoteilta.

Krausia ylistettiin muun muassa orkesterin tason huomattavasta nostamisesta, ja välit kuninkaankin kanssa pysyivät varsin hyvinä. Saattaa olla, että molemmat varsin monimutkaiset persoonat kunnioittivat salaa toisiaan taiteilijoina. Kustaa ei kuulemma ollut erityisen musikaalinen, mutta häntä on ainakin saattanut miellyttää Krausin monipuolinen oppineisuus, ja ehkä ennen kaikkea hänen ystävällisen rehellinen käytöksensä. Kraus itsekin mainitsi joskus kirjeissään, että häntä inhotti hovikäyttäytymiseen kuulunut jatkuva imartelu ja nöyristely, ja siihen hän itse ilmeisesti ei todellakaan langennut.

Tällainen asetelma, yksinvaltiaan salainen mieltymys rehellistä, suorapuheista ja juonittelematonta alaistaan kohtaan, on historiassa ja kirjallisuudessa varsin tunnettu aihe, ja tässäkin ehkä sivutaan lievästi sitä.

Mutta Vogler aiheutti sikälikin Krausille harmin, että kilpailija sai sävellettäväkseen kuninkaan luonnosteleman ja Kellgrenin riimittelemän oopperalibreton Gustaf Adolf ja Ebba Brahe. Kraus sai lohdutuksekseen tehdä laulunäytelmän Johan Gabriel Oxenstjernan ranskalaisen Favartin mukaan kirjoittamasta koomisesta turkkilaisnäytelmästä Soliman II. Se esitettiin uuden Draamateatterin tiloissa 1788, ja veti yleisöä useiden vuosien ajan. Aarioita oli vain muutama, mutta tansseja, marsseja ja divertissementejä senkin edestä. Näin päättyy alkusoitto, ajan muodikkaimpaan janitsaari-tyyliin:

Esim.: Soliman II, alkusoitto, 1' loppua

Ja tässä maistiaiset parista toisen näytöksen tanssista:

Esim.: Soliman II, n:o 6 loppu + n:o 7 alku

Vuonna 1789 pidettiin Tukholmassa valtiopäivät, joilla tuli olemaan suuri merkitys Ruotsin kehitykselle. Kustaa liittoutui alempien säätyjen kanssa, mikä suuresti lisäsi hänen kansansuosiotaan, mutta johti suuraatelin katkeroitumiseen. Kustaan lojaali kapellimestari Kraus sävelsi kuninkaan sisääntulomarssin valtiopäivien avajaisiin:

Esim.: Riksdagsmarschen

Avajaisten jälkeen säädyt kokoontuivat Suurkirkkoon, jossa kuultiin Krausin kaksiosainen kirkkosinfonia pompöösiin ja hyvin barokkiseen tyyliin:

Esim.: Sinfonia da chiesa

Krausilla oli läheiset ystävyys- ja työsuhteet Tukholman suurimpien taiteilijoiden kanssa. Kellgren, ajan suurin näytelmärunoilija, teki Krausin kanssa tiivistä yhteistyötä jo varhain. Kellgren kirjoitti oopperan apulaisjohtajalle ja kuninkaan sihteerille Clewbergille vuonna 1790 heidän vieläkin esittämättömästä suuroopperastaan:

Aeneaasta ei ole puhettakaan. Kraus parka! Onko neron kohtalo tulla unohdetuksi, samalla kuin sharlataanit juhlivat maailman kaikilla turuilla!

Sharlataanilla Kellgren saattoi hyvin tarkoittaa myös Vogleria, tuota suurieleistä myyntimies-abbéta. Mutta Aeneas-ooppera esitettiin todella vasta molempien tekijöittensä kuoleman, ja abbé Voglerin lopullisen Ruotsista lähdön jälkeen...

Pysyvimmän vaikutuksen historiaan teki tietysti nerokas runoilija Carl Michael Bellman, joka sai kuninkaalta eläkkeen jo 1770-luvulla. Hänen kanssaan Kraus oli salonkien suosikki. Loppuvuodesta 1790 julkaistiin kokoelmana Bellmanin kahdeksankymmentäkaksi Fredmanin epistolaa, jonka esipuheen kirjoitti itse Kellgren. Tämän julkaisun nuotit ja sovitukset on yleensä kirjattu Krausin nimiin. Kraus sävelsi useita Bellmanin runoja, muun muassa peräti viisi kantaattia, mutta ehkä kaunopuheisin esimerkki Ruotsin kulttuurielämän ajankohtaisuudesta on heti vuoden -92 alussa syntynyt Bellmanin ja Krausin laulu Mozartin kuolema:

Esim.: Mozarts död

Tämä laulu, ja sanokaamme se tosiseikka, että Krausin Valtiopäivämarssi on eräänlainen muunnelma Mozartin Idomeneon marssista, osoittaa aivan selvästi että Krausin ikätoverin poikkeukselliset ansiot oli alettu Tukholmassakin tajuta.

Tammikuun alussa 1792 esitettiin Dramatenissa Kellgrenin ruotsinkielinen sovitus Voltairen näytelmästä Olympie, johon Kraus oli kirjoittanut alkusoiton, marssin ja väliaikamusiikin. Alkusoitosta tuli eräs Krausin eniten esitettyjä sävellyksiä, ja 1800-luvun puolella se sijoitettiin muutamiin muihinkin teatteriyhteyksiin. Sen allegroteema on soinut koko tämän ohjelmasarjan tunnuksena.

Kraus kirjoitti näinä työn uuvuttamina kolmena, neljänä vuotena melkoisen määrän muutakin teatterimusiikkia, baletteja, samoinkuin instrumentaalisävellyksiä ja lauluja, mutta ohitamme ne tässä - sillä se, mikä oli tuleva, odotti jo nurkan takana...

Esim.: Symphonie funèbre, osa I alusta seuraavan kappaleen alle; loppuu ennen viimeistä lausetta.

Näin tuli maaliskuun iduksen jälkeinen päivä, 16. kolmatta 1792, ja kapteeni Anckarströmin pistoolinlaukaus kesken oopperanaamiaisten. Siihen loppui, paitsi Ruotsin sivistyshistorian ehkä loisteliain neljännesvuosisata, myös muutamien suurten taiteilijoiden aktiivinen ura. Kuninkaan suosikilla Bellmanilla ei enää ollut mitään tekemistä hovin tienoilla, joutuipa hän vähäksi aikaa vankeuteenkin, ja riutui pois. Kellgren ei hänkään elänyt enää monia vuosia. Kraus jännitti voimansa äärimmilleen, ja sävelsi ehkä elämänsä suurenmoisimmat teokset tämän auringonlaskun muistoksi.

Esim.: Symphonie funèbre, osa IV, alkaen n. 2'30"

"Oopperakuningas sai lopulta oman oopperansa", on Krausin hautajaiskantaatista sanottu. Kuningas oli luonnostellut sankarioopperat niin ensimmäisestä kuin toisestakin Kustaasta, joiden työn jatkajana hän itseään piti. Nyt hän itse oli herooinen kaatunut sankari Riddarholman kirkossa, joka Sergelin ja muiden taiteilijoiden rakentamana oli muuttunut kuninkaiden vaikuttavaksi ja ylvääksi hautalehdoksi. Enempää suurisuuntainen lavastus kuin Krausin valtava runsaan kolmen neljännestunnin pituinen kantaattikaan eivät sisältäneet kristillistä symboliikkaa. Krausin musiikki on dramaattista, jaloa ja kaunista, eikä liene liioiteltua todella sanoa, että kolmas Kustaa itse sai Kustaista suurenmoisimman ja vaikuttavimman muisto-oopperan.

Esim.: Hautajaiskantaatti, osa III

Kraus oli viimeisten vuosien aikana kiintynyt aikuiseksi kasvaneeseen pikkusiskoonsa, kuvataiteilija Marianne Krausiin, ja juuri pikkusiskolle hän näyttää kirjoittaneen viimeisten vuosiensa vaikuttavimmat kirjeet. Oli tarkoitus, että Marianne tulisi veljensä luo Tukholmaan, mutta tämän jo ennestään heikko terveydentila paheni nopeasti, ja keuhkotauti päätti nuoren neron elämän kahdeksan ja puoli kuukautta suuren työnantajan jälkeen. Toisen kerran soi kuninkaan hautajaismusiikki Tukholmassa tänä samana vuonna, joulukuussa 1792. Esim.: Hautajaiskantaatti, viimeinen osa


Takaisin radiosivulle