Kari Rydman:
MOZARTIN VIIMEINEN VUOSI 1

© Kari Rydman 1998

MOZART PALAA TURHAUTTAVALTA MATKALTAAN FRANKFURTIN KRUUNAJAISISTA. WIEN, KEISARIKUNNAN PÄÄKAUPUNKI.

Keskiviikkona marraskuun 10. päivänä vuonna 1790 saapui Wienin keisarillisen kaupungin ikuisen liikenneruuhkan jatkeeksi monta monituista uutta vaunua: postivaunuja, matkustajavaunuja, talonpoikien kärryjä ja hienon väen koristeellisia yksityisvaunuja. Vaunujen koon, lastin ja nopeuden mukaan niitten eteen oli valjastettu yksi, kaksi, neljä tai jopa kuusi hevosta. Vaatisi valtavan mielikuvituksen luetella edes pääkohdat siitä moninaisesta henkilö ja tavaraliikenteestä jonka yli kahdensadantuhannen asukkaan keisarillinen metropoli edellytti elääkseen ja toimiakseen.

Nyt meitä kiinnostavat vain eräät yksityiset vaunut, joissa istui kuskin ja palvelijan lisäksi keisarillisen hoviorkesterin viulunsoittaja Franz Hofer, sekä ennen muuta hänen laulajatarvaimonsa siskon mies, pienehkö, huomattavan terävänenäinen ja eloisasilmäinen 34 vuotias muusikko, arvostetun (ja jokunen vuosi sitten kuolleen) salzburgilaisen kapellimestarin ja viulupedagogin Leopold Mozartin poika, ikäisekseen poikkeuksellisen suuren maineen saavuttanut nuori säveltäjä Wolfgang Mozart. Hän oli tulossa Frankfurtista, jossa suuren ja vanhan habsburgilaisen valtakunnan uusin valtias Leopold II oli kuukausi sitten kruunattu Saksan keisariksi.

Itse asiassa Leopold kruunattiin 'pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan' eli tarkkaan sanoen myyttisen Rooman keisariksi, huolimatta siitä että suurin osa Saksaa ja itse Roomakin jo iät ja ajat sitten olivat muissa käsissä. Mutta olihan Leopold itse sentään Toscanan herttua, ja hänen vaimonsa aito italialainen – ja kuuluihan habsburgilaiseen keisarikuntaan sentään Lombardian ja Venezian lisäksi eteläinen Italia, Napolin kuningaskunta, Sisilia ja Sardinia, sekä kaistale Alankomaitten eteläosia nykyisen Belgian tienoilta. Mutta suurimmalta osalta keisarin vallan alle oli jäänyt Keski Euroopan itä- ja kaakkoisosa: nykyisittäin sanoen eteläinen Puola, Tsekkoslovakia, Unkari, osia Valko-Venäjästä, Jugoslavia ja Romania. Kun Itävallan keisarikunta 1. maailmansodan seurauksena (pelkäksi Itävallaksi typistettynä) lopullisesti kuoli, kuoli siinä samassa oikeastaan myös eräs romanttinen, mutta - huomatkaa - 2000-vuotinen jatkumo, siitäkin huolimatta että 'todellisen Rooman' viimeinen nukkekeisari paiskattiin ulos virastaan melkein puolitoista tuhatta vuotta sitten...

Keisarillinen viulunsoittaja Hofer ja vaunujen omistaja, nuorempi Mozart, näkivät marraskuussa 1790 kotikaupunkiinsa tullessaan aidon kansainvälisen ja uudenaikaisen näyn:

Wien oli rikas kaupunki, ja valistusta rakastaneen keisarivainajan Josef II:n ansiosta hyvää vauhtia tulossa mukaan siihen uudenaikaiseen porvarilliseen tilaan, jossa jo kauan olivat olleet Euroopan länsi- ja pohjoisrannikon suuret kauppakaupungit kuten Amsterdam ja Hamburg. Wienin kadut olivat jo vanhastaan kivin päällystetyt, ja niitä alati vaivaavaa pölyä pyrittiin päivittäin torjumaan vesisuihkuin. Keskustan taloissa oli eteläiseen tapaan usein pylväskäytävät; oli niitä tai ei, pohjakerroksissa oli suurkaupungin kuhinaa:

Oli kaikenkaltaisten käsityöläisten puoteja ja työpajoja, oli kauppoja ja kahviloita; ja sekä niissä että keveissä kauppakojuissa tarjottiin ostettavaksi myös limonaadia, jäätelöä, mantelimaitoa ja makeisia. Kirjoja, pamfletteja ja sanomalehtiä myytiin kaikkialla. Josephin ansiosta sananvapaus kukoisti, ja teki monista kirjanpainajista upporikkaita.

Porttikäytävistä pääsi kortteleitten sisäosiin, joissa oli talleja, varastoja, halkoliitereitä ja eläinsuojia. Ihmiset asuivat yleensä pohjakerroksen yllä 1. ja 2. kerroksessa, isoimmissa taloissa jopa viidennessä kerroksessa.

Tiheästi rakennetussa keskustassa oli aatelis- ja porvarispalatseja, luostareita ja kirkkoja, sekä varsinkin vuokra-asuntotaloja. Wien oli keisari Josef-vainaan jäljiltä itse asiassa yksi suuri rakennustyömaa, sillä keisari peruutti lukuisten vanhojen luostarien privilegiot, lakkautti ne, ja asetti niiden tontit tuottavaan käyttöön - mikä rajusti kasvavassa kaupungissa nimenomaan merkitsi vuokratalojen rakentamista.

Esikaupunkeihin kaupunginmuurien ja vallihautojen ulkopuolelle rakennettiin jopa yli tuhannen asukkaan vuokrakomplekseja, joitten yhteydessä saattoi olla teatterisaleja ja muita kokoontumispaikkoja.

Kaikkialla missä ihmisiä liikkui, kulki myös rihkaman, palvelujen ja ruumiin ilojen kauppiaita. Sikin sokin noilla Wienin keskustan kaduilla ja toreilla kulki monenlaista muutakin kulkijaa: vaatteet kertoivat usein kantajansa statuksen. Keisarikunnan eri puolilta tuli sotilaita, joista unkarilaiset näkyivät univormuissaan komeimpien joukossa. Keisarivainajan vapausperiaatteitten mukaisesti kaduilla kulki myös juutalaisia kaftaaneissaan, mutta ilman aikaisemmin pakollisia keltaisia Daavidin tähtiä.

Kerrotaan, että englantilainen muoti oli tuohon aikaan voittamassa maaperää. Se merkitsi käytännössä yksinkertaisempien vaatteitten käyttämistä eräänlaisen tasa-arvon symbolina. Eikä tämä ollut keisarivainajan Wienissä mitenkään outoa: palatsin väkimäärä oli pudonnut vähimpään mahdolliseen, ja tukka leikattuna kuljetettujen rikollisten joukoissa nähtiin silloin tällöin myös aatelisen yläluokan mätämunia. Ei ihme, etä peruukintekijöitten ammattikunta voi edelleen kohtuullisen hyvin, vaikka muoti muuten alkoikin suosia vapaasti vellovia tai huolella kammattuja omia hiuksia...

Keisarillisen viulunsoittaja Hoferin ja hovikamarimusiikinsäveltäjä Mozartin vaunut eivät ajaneet Domgasselle, kuten terävänenäisen matkalaisen tunnistanut aikalainen olisi saattanut arvella. Osoite olikin Rauhensteingasse 8, jonne säveltäjä Mozartin pienperhe, vaimo Konstanze Weber ja 6 vuotias Carl-poika olivat muuttaneet perheenpään poissaollessa.

Jätämme keisarillisen viulunsoittaja Hoferin ja hänen lankonsa, 34-vuotiaan säveltäjä Mozartin vaunut Rauhensteingasse 8:n eteen. Jälkimmäinen tapaa kohta jälleen rakkaan perheensä, juoksee läpi uuden kotinsa, tarkistaa äkkisimmältään biljardipöydän kunnon, ja löytää työpöydältään kasan tärkeitä papereita, joitten joukossa on suuri lainasopimus, sekä muuan ranskankielinen kirje Lontoosta.

Miksi Mozart oli lähtenyt yli puolitoista kuukautta kestäneelle matkalleen, ja jättänyt vaimonsa ja pikku poikansa muuttohommien kouriin? Ainakin matka oli hänelle tärkeä, sillä hän oli pantannut kotinsa hopeatavaratkin matkan rahoittamiseksi. Ja rahaa tämä matka todella vaatikin. Vanha Frankfurtin vapaakaupunki oli vilkas markkina- ja kauppapaikka, ja se oli jo melkein tuhannen vuoden ajan ollut Saksan keisarien kruunauspaikka. Lukemattomissa säilyneissä kirjeissä ja muissa dokumenteissa valitetaan kaupungin hintatason nousseen kruunajaisruuhkan takia pilviin, kun kaupunkiin tulvi vaaliruhtinaitten ja vallasväen suurten seurueitten lisäksi ehkä jopa 80 000 uteliasta katsojaa.

Moni ylpeä korkea-aatelinen sai maistaa uuden yhteiskuntajärjestyksen iloja, kun rikkaat kauppiaat eivät vuokranneet taloa edes 10 000 floriinin jättiläissummasta. Mozartilla oli onnea: hän pääsi asumaan tuttavan teatterinjohtaja Böhmin luo, ja maksoi vuokraa vain 30 guldenia kuussa. Sekin oli erään arvion mukaan hyvinkin 450 Suomen nykymarkkaa [1991]...

Mozartille kulunut vuosi oli ollut varsin huono: hänen tulonsa olivat laskeneet kaikista Così fan tutte -oopperan, kustannussopimusten ja hovikamarimusiikinsäveltäjän tuloista huolimatta. Itse asiassa myös sävellysluettelon merkinnät olivat kuluneena vuonna jääneet tavanomaista vähemmiksi. Uusi keisari tuntui kulttuuriasioissa olevan Josef-vainaata välinpitämättömämpi; hänen aikansa kului ennemminkin Josefin valistusihanteitten mukaisten uudistusten kumoamiseen, kuin kulttuuriasioitten parissa puuhailemiseen.

Mozartilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää tunkeutua näkyville paikkaan johon koko valtakunnan hallitseva kerma kokoontui. Hänellä ei ollut juhlissa virallista asemaa, mutta hän onnistui konsertoimaan niin Frankfurtissa, Mainzissa kuin Münchenissäkin. Mozart (kuten lukemattomat muutkin) oli pettynyt keisarilliseen prameuteen ja typeriin seremonioihin: "...toki olen täällä kuuluisa, ihailtu ja rakastettu", hän kirjoitti Konstanzelle lokakuun alussa, mutta "mikäli en saa hyvää työpaikkaa jossain hovissa, voimme silti elää hyvin Wienissä, jos työskentelen kovasti ja otan oppilaita."

[K. 537 taustalle]

Vaikka Mozart saikin järjestää konsertit Mainzin ja Münchenin vaaliruhtinaitten hoveissa, hän sai aikaisemmin kyllä selvän vastauksen tulevaisuuden kysymyksiinsä: Frankfurtin konsertin suojelija oli hänen porvarillinen tuttavansa, rikas pankkiiri Schweitzer, ja Mannheimissa valmisteltiin porvariston ja alempien säätyjen suosiman ja aateliston pelkäämän 'Figaron' saksankielistä esitystä; ylimalkaan aika oli kääntymässä aivan uuteen suuntaan. Ranskan vallankumous oli täydessä vauhdissa, ja kuningas lähetti hätäviestejä vaimonsa Marie Antoinetten veljelle, Frankfurtissa kruunatulle keisari Leopoldille.

Aateliston raha tuli maanomistuksesta ja verotuksesta, kauppiaitten taas yhä kasvavasta kaupankäynnistä - ja jälkimmäinen raha oli oikeampaa... Yhä suurempi osa Mozartin tuloista alkoi todella tulla porvarillisen yhteiskunnan ja suuren yleisön taholta, tavalla tai toisella.

Frankfurtin matkasta tuli raskaasti tappiollinen. Mozart oli pettynyt, vaikka hänen maineensa yhä lisääntyikin, ja vaikka hän Münchenin hovissa - sinne varta vasten vaaliruhtinaan pyynnöstä tulleena - saikin esiintyä Napolin kuningasparille ja muille "potestaateille".

Frankfurt am Mainin konsertista perjantaina lokakuun 15. päivänä 1790 Kansallisteatterissa on säilynyt paikalla olleen kreivi Ludwig von Bentheim-Steinfurtin kuvaus:

Konsertti alkoi kello 11 aamupäivällä. Sali oli monien samanaikaisten ja yleisöä kiinnostaneitten tilaisuuksien vuoksi vain puolillaan. Pääsylipun hinta oli 2 guldenia 45 kreutzeria, eli noin kaksinkertainen Wienin konserttien parhaisiin istumapaikkoihin verrattuna. Orkesteri oli pieni, viuluja vain 5-6, mutta se soitti hyvin tarkasti. Fortepiano jolla Mozart soitti oli augsburgilaisen Steinin rakentama; kreivin arvion mukaan se oli lajinsa parhaimmistoa, ja maksoi hyvinkin 100 tukaattia (eli nykyrahassamme ehkä vajaat 10000 markkaa [1991]).

Konsertti alkoi kauniilla sinfonialla, joka kreivillä oli "ollut jo pitkän aikaa". Minkä sinfonian frankfurtilaiset kuulivat, sitä ei tiedetä. Sitten seurasi paikalliseen teatteriin kiinnitetyn madame Schickin valtavalla tunteella laulama italiankielinen oopperakohtaus "Non so di chi". Sitten seurasi ensimmäinen pianokonsertoista, luultavasti nk. Kruunajaiskonsertto D-duuri parin vuoden takaa; "kaunis ja kertakaikkisen viehättävä", kirjoitti kreivi von Bentheim-Steinfurt.

[K.537 hetkeksi pintaan].

"Mozart on pieni ja miellyttävän näköinen mies, hän oli pukeutunut laivastonsiniseen runsaasti kirjailtuun satiinipukuun, ja hän on keisarillisen hovin palkkalistalla", kertoo kreivi. [K.537 pois].

Seuraavana lauloi kastraattisopraano Cecarelli viehättävän kohtauksen ja rondeaun, mutta "bravuuriaariat eivät näytä olevan hänen vahvin puolensa", kreivi arvioi.

Konsertissa oli hyvin pitkät tauot kappaleitten välillä, ja nyt seurasi vielä väliaika. Voi vain ihmetellä menneen ajan konserttiyleisön kestävyyttä; nytkin soitantoa oli kestänyt hyvinkin puolitoista, lähemmäs kaksi tuntia, ja vielä oli tarjolla yksi konsertto, yksi sinfonia, ja niitten välissä Mozartin oma improvisaatio.

[K.459 taakse]

Toinen pianokonsertoista oli ehkä F-duurikonsertto vuodelta 1784; ja sitä seurasi aikaisemmin esiintyneitten laulajien duetto.

Konsertin viimeiseksi numeroksi jäi, ehkäpä vähän nolosti, Mozartin fortepianolla improvisoima fantasia, sillä kuulijoilla oli jo kiire ruokailemaan, koska muut mielenkiintoiset tapahtumat alkoivat painaa päälle, ja niin päätössinfonia jäi kuulematta. Mutta hyvä muisto nuoresta säveltäjästä silti jäi: "hän oli äärettömän loistelias, ja toi esiin neroutensa koko voiman", kuten musikaalinen kreivi totesi.

Sen olivat jo lukemattomat muutkin todenneet, ja yhä useammat tulisivat sen vielä huomaamaan, hyvinkin pian...