Kari Rydman:
MOZARTIN VIIMEINEN VUOSI 3

© Kari Rydman 1998

Haydn jättää jäähyväiset ja lähtee Lontooseen

Joulukuun 15. päivä vuonna 1790. Keskiviikko. Mikä murheen päivä nuorelle wieniläiselle säveltäjälle Wolfgang Mozartille! Tänään lähtivät Wienistä vaunut kohti länttä, kauas, lopulta aina Lontooseen saakka. Vaunuissa istuivat Lontoossa asuva ja siellä konserttienjärjestäjänä toimiva bonnilainen muusikko Johann Peter Salomon, sekä Mozartin hyvä ystävä ja hänen suuresti ihailemansa vanhempi kollega, 58-vuotias Josef Haydn.

Salomon oli ollut Kölnissä laulajia kiinnittämässä Lontoon uutta oopperasesonkia varten, kun hän luki paikallisista lehdistä uutisen ruhtinas Nikolaus Eszterházyn kuolemasta. Salomon oli jo aikaisemmin ollut yhteydessä tämän ruhtinaan palveluksessa olleen kuuluisan säveltäjän Haydnin kanssa, ja arvasi heti, että Haydn oli nyt vapaa, ja asui varmaankin Wienissä, nuoruutensa kotikaupungissa. Niinpä Salomon istui vaunuihin ja ajoi suoraa päätä keisarilliseen pääkaupunkiin, etsi Haydnin asunnon, tuli ovelle ja sanoi:

"Olen Salomon Lontoosta, ja tulin hakemaan Teitä mukaani."
Salomon oli päättänyt lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Nuori Mozart oli lontoolaisille tuttu jo pikkupoikavuosistaan alkaen; hänen sävellyksensä olivat tunnettuja kautta koko Euroopan, ja hänestä kohistiin kovin Lontoossakin. Niinpä herrat istuivat moniaina päivinä yhdessä, ja keskustelivat tulevaisuudensuunnitelmista.

Mozart ei oikein ollut innostunut. Hän oli kiinni kotikaupungissaan, mutta ei myöskään hevin halunnut erota ystävästään, jolta hän menneitten vuosien aikana oli oppinut paljon, jonka kanssa hän oli soittanut kamarimusiikkia monina unohtumattomina päivinä, ja jolle hän oli omistanut kuusi kaikkein vaikeimmin syntynyttä ja huolellisimmin hiottua jousikvartettoaan.

"Papa", Mozart sanoi, niinkuin hän oli tottunut Haydnia kutsumaan (sillä Haydn oli hänelle selvästi isän sijainen, monessakin mielessä), "Papa, te ette ole tottunut olemaan suuressa maailmassa, ettekä puhu oikein kieliäkään." Siihen vastasi Haydn, joka oli jo tehnyt matkapäätöksensä, ja oli yhäkin sammumattoman seikkailunhaluinen ja utelias: "Voi voi, minun kieltäni ymmärtää kyllä koko maailma." Mozart yritti vielä: "Ette varmaan viihdy siellä kauan, ja varmasti tulette pian takaisin, sillä ettehän enää ole aivan nuorikaan." Ja Haydn protestoi: "Mutta minähän olen vielä aivan reipas ja terve!"

Lopulta päästiin sopimukseen. Haydn lähtee Lontooseen nyt, ja Mozart tulee hänen tilalleen seuraavaksi kaudeksi. Nuori mies ei ollut oikein vakuuttunut sopimuksen toteutumisesta. Lähtöpäivän säveltäjät viettivät tiiviisti yhdessä, söivät ja joivat; ja kun vaunut vihdoin lähtivät, Mozart seurasi kertomusten mukaan matkalaisia vaunujen ovelle saakka jättämään jäähyväisiä. Hän toivotti heille kaikkea menestystä, ja vakuutti pitävänsä kiinni tehdystä sopimuksesta. Tunteet kuohuivat. Mozartin kyyneleet valuivat, ja hän sanoi kollegalleen: "Me sanomme toisillemme varmaan viimeiset jäähyväiset tässä elämässä." Haydn on myöhemmin kertonut, että kyyneleet valuivat hänelläkin, sillä hän otti sanat luonnollisesti itseensä.
[MOZART: Dissonanssikvarteton alkua, häipyy tekstin alle]

Tämänkaltaisia jäähyväisiä ovat tuhannet ihmiset jättäneet joka vuosi. Tässä nimenomaisessa tapauksessa ne ovat jälkeenpäin saaneet ehkä kohtuuttomankin mystisen ja myyttisen merkityksen, mutta aivan turhaan. Haydnilla oli takuulla mielessään kaikenlaista uutta orkesterimusiikin varalle, ja Mozartilla alkoi mennä yhä paremmin ainakin saksankielisessä Euroopassa. Hänen musiikkiaan julkaisi pelkästään Wienissä kolme kustantajaa, monista nuotinkopioijista puhumattakaan, ja oopperoilla oli todellinen boomi (minkä Mozart itsekin huomasi Frankfurtin matkallaan, kun eri puolilta valtakuntaa tulleet teatterintekijät pyörivät hänen ympärillään ja pyytelivät häntä vierailemaan).

Figaron häitä esitettiin alkavana vuonna Mannheimin äskettäisen saksankielisen kansaesityksen jälkeen ainakin Bonnissa ja Hampurissa (ja olihan se uudestaan ohjelmistossa jopa Wienissäkin). Ryöstöä Seraljista esitettiin ainakin Amsterdamissa, Erfurtissa ja Budapestissä. Asetelmaltaan hurjaa, mutta näyttäviä näyttämöratkaisuja tarjoavaa Don Giovannia Berliinissä, Augsburgissa, Hannoverissa, Bonnissa, Kasselissa, Bad Pyrmontissa, Münchenissä, Prahassa ja Kölnissä. Ja uutta koomista oopperaa Così fan tuttea ryhdyttin jo esittämään Frankfurt am Mainissa, Mainzissa, Leipzigissa ja Dresdenissä. Ja sitten oli vielä orkesteri- ja kamarimusiikki, joka oli tunnettua kaikkialla.

Mistä lähtikään liikkeelle tämä myytti, että Mozartilla ei olisi viimeisinä vuosinaan ollut menestystä? Jatkuvasti virtaavista tekijänoikeustuloista ei tietenkään ollut tuolloin kysymys. Se on tämän oman vuosisatamme historiallinen erikoisuus, joka varmaan jääkin taiteen historiaan poikkeuksellisena ja paljon pahaakin aiheuttaneena välikohtauksena; ajatelkaamme vain kopiotekniikan nykyään yhä täydellistyviä mahdollisuuksia, joilla täytyy olla huikea vaikutus myös estetiikkaan. Mutta Mozartin maine kasvoi räjähdysmäisesti, mikä merkitsi myös työtilaisuuksia, ja työstä tarjottujen hintojen kohoamista. Mozart alkoi vihdoinkin päästä eroon pinttyneestä ihmelapsimaineestaan, ja teki vaikutuksen nimenomaan uusilla töillään. Voisimmepa hyvinkin sanoa, että Mozart ihmelapsimaineensa huomioonottaen kypsyi todelliseksi suureksi ja uutta luovaksi taiteilijaksi varsin myöhään...

Kun Mozart oli jättänyt jäähyväiset Salomonille ja Haydnille, hän meni - niin, minne hän meni? Suoraan kotiinko, missä 6-vuotias poika Carl ja vaimo Konstanze ehkä odottivat? Vai johonkin kaupungin kahvilaan juomaan viiniä ja punssia? Vaiko teatterinjohtaja Schikanederin porukoitten piiriin jonnekin esikaupunkeihin tai moninaisiin vallasväen hoveihin? Ehkäpä Mozart meni kotiin; ehkäpä hänellä oli mukanaan ystäviä joiden kanssa voi pelata biljardia biljardipöydälle varatussa huoneessa. Tuskin hän tässä vaiheessa päivää ainakaan lähti yksinäiselle ratsastusretkellekään, sillä Wieninkin korkeudella päivä laskee joulukuussa jo varhain.

Jos Mozart meni suoraan kotiinsa, hän arvatenkin vielä kerran, Haydnin lähdöstä kiihtyneenä, keskusteli omasta ja kollegansa tulevaisuudesta vaimo Konstanzen kanssa. Kuinka monia kertoja he olivatkaan viime päivinä näistä asioista puhuneet, punninneet eri vaihtoehtoja, arvioineet mahdollisuuksia ja laskeneet odotettavissa olevia tuloja!

Ehkäpä puolisot jo arvasivat senkin, että Konstanze oli jälleen, kuudetta kertaa raskaana. Tuohon aikaan lapsikuolleisuus oli vielä erittäin suuri, ja lapsiin ja lastenhoitoon sinänsäkin suhtauduttiin hiukan toisin kuin nykyisin. Raskaus oli 1700-luvun naiselle varsin tavanomainen ruumiintila, varsinkin silloin kun tavoitteena oli perillisten saaminen. Jonkinlaisia ehkäisyvälineitä oli jo tuolloin olemassa, mutta kansanomaisinta ja luonnollisinta ehkäisytapaa, eli pitkään jatkuvaa rintaruokintaa, ei yläluokan parissa suosittu. Wolfgang vastusti kovin sitä että Konstanze ruokkisi lapsensa itse, ja oli ainakin avioliiton alkuvaiheissa myös sitä mieltä että vauvoille voi hyvin antaa juotavaksi vettä, kuten hänelle itselleenkin annettiin. Ehkäpä Konstanzen vaatimuksesta pariskunnan lapset kuitenkin nopeasti synnytyksen jälkeen annettiin imettäjien hoiviin.

Mozartien ensimmäinen lapsi Raimund Leopold syntyi kesäkuussa 1783, vajaat 11 kuukautta häitten jälkeen. Pariskunta matkusti kuukauden kuluttua synnytyksestä Salzburgiin. Lapsi kuoli sillä välin 2 kuukautisena "suolistokouristukseen".

Syyskuussa -84 syntyy Wienissä Carl Thomas, joka jää henkiin ja elää 74-vuotiaaksi. Runsaat kaksi vuotta myöhemmin, lokakuussa -86 syntyy kolmas lapsi Johann Thomas Leopold, joka kuolee neliviikkoisena "tukehtumiskohtaukseen". Seuraavan vuoden joulukuussa syntyy neljäs lapsi, Theresia, joka tasan puolivuotiaana kuolee "suolistokouristukseen". Puolentoista vuoden kuluttua, eli marraskuussa 1789 syntyy perheen viides lapsi Anna Maria, joka elää vain tunnin.

Viisi synnytystä; yksi lapsista hengissä, 6-vuotias Carl Thomas. Suhdeluku on kovin huono, ja vaimonkin terveys on ollut viime vuosina varsin horjuva. Mitähän tästäkin raskaudesta sitten mahtaakaan seurata...