Kari Rydman:
MOZARTIN VIIMEINEN VUOSI 4

© Kari Rydman 1998

"Poikanne on suurin säveltäjä jonka tunnen..."

Josef Haydn on lähtenyt suurelle matkalleen Lontooseen, ja ehtii sinne juuri joulun pyhiksi. Mozart on jäänyt Wieniin, jossa myös valmistaudutaan joulunviettoon.

Ennen Haydnin lähtöä oli jälleen kerran tapahtunut yksi noista ikimuistettavista yhteissoittotilaisuuksista, jossa musiikin suurmiehet ovat yhdessä soittaneet toistensa kamarimusiikkia. Viisi vuotta aikaisemmin Haydn oli käymässä Wienissä, ja tuolloin vietettiin soitannollisia iltoja sekä Mozarteilla että Storaceilla. Englantilainen Stephen Storace oli säveltäjä ja Mozartin oppilas, kuten toinenkin huomattava englantilainen, Thomas Attwood. Stephenin sisar Nancy Storace oli juhlittu laulajatar jolle Mozart oli kirjoittanut monia suuria aarioita.

Tuolloin, viisi vuotta sitten, soitettiin muun muassa Mozartin Haydnille omistamia jousikvartettoja, noita jalokiviä joiden hiomiseen Mozart ymmärrettävistä syistä oli upottanut valtavasti työtä ja vaivaa, ja joita hän oli korjaillut korjailemasta päästyäänkin, jopa vielä painolevyjen kaiverrusvaiheessa. On selvä, että nuori Wolfgang halusi päteä ihailemansa mestarin edessä, jolta hän oli oppinut niin valtavasti. Ja vanhempi kollega ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Hän sanoi paikalla olleelle isä Leopoldille:

"Sanon teille Jumalan edessä ja kunniani kautta, että poikanne on suurin säveltäjä, jonka tunnen henkilökohtai sesti tai nimeltä: hänellä on makua, ja sen ohella valtava pätevyys sävellyksen taidossa."

Tuolloin näitä kvartettoja soittivat yhdessä eräät ajan suurimmista mestarisäveltäjistä: Haydn soitti ensiviulua, Ditters von Dittersdorf toista, Mozart itse tietysti alttoviulua, ja Vanhal selloa. Vaikka yhtyeen esitys tuskin vastasi nykyajan ankarasti harjoitelleiden kvartettispesialistien tasoa, ilmassa oli meidän kannaltamme katsoen todella historian siipien havinaa, jonka joukossa kuka tahansa meistä olisi mielellään surissut edes kärpäsenä...

Ja nyt, joulukuussa 1790 mestarit soittivat jälleen yhdessä. Nyt soitettiin muun muassa Mozartin jousikvintettoja, Haydn ja Mozart vuorotellen ensimmäisenä ja toisena alttoviolistina. Jompaa kumpaa viulun stemmaa soitti arvatenkin Haydnin entisen Eszterházan orkesterin toisen viulun äänenjohtaja Johann Tost, joka oli onnistunut naimaan rikkaan tehtailijanlesken, alkoi käyttää nimeä von Tost, ja kykeni nyt kustantamaan kotikonsertteja ja maksamaan säveltäjille palkkioita.

Tiedetään, että muusikot kävivät läpi kolme vuotta sitten sävelletyt ja joku aika sitten painosta tulleet kvintetot C-duuri ja g-molli (tuo ihmeellinen kvintettojen kvintetto, jossa Mozartin [ajanhengen ja estetiikan vastainen] individualismi kukkii hurjemmin kuin koskaan), mutta sitten myös aivan uuden ja juuri valmistuneen D-duurikvinteton, jonka arvatenkin tämä mesenaatti violisti Tost oli tilannut, ja jota Mozart oli kirjoittanut ehkä jo Saksanmatkan aikana ja ainakin heti sen jälkeen Wienissä.

Omituista. Mielellään tämän uuden kvinteton tulkitsisi Haydnin Lontooseen lähdön tunnelmissa syntyneeksi, niin omalaatuinen ja omapäinen se monin kohdin on. Mutta se on ollut valmis jo ennen vanhemman mestarin lähtöä, koskapa tämä on ehtinyt sitä soittaa; ja sen tekstuuri on monin kohdin niin monimutkaista, että sitä ei hevin usko parissa viikossa tehdyksi.

[esim. 1: K.593,I/johdanto, häipyy puheen alla]

Ensimmäinen osa alkaa hitaalla johdannolla. Sen jälkeen ryöpsähtää allegro käyntiin oikukkaan Haydn-maisesti. Pääteeman ohella esiintyy pari muuta aihetta, jotka hallitsevat koko osaa, ylhäältä alas kulkien, syöksyen, ärsyyntyneinä kiehuen kontrapunktisessa liemessään:

[esim. 2: sama,I/allegron alkua]

Hitaan osan toinen teema voihkii samanlaisin ylhäältä alas kulkevin kuvioin, joista jälkimmäinen on lainattu lähes suoraan 1. osasta:

Osa loppuu alaspäiseen kuvioon, jossa puoliaskelkulku on tuskaisen tärkeä:

[esim.: hitaan osan loppu]

Finaalin tulisi perinteen mukaan olla lurittelevan iloinen; mutta mitä vielä: pääteeman alkuosa on kaikkea muuta kuin elegantti, suorastaan typerä, mutta typeryydessään selväeleisen ärtynyt, tai voisimmeko sanoa: onneton.

[esim.: finaalin alku]

Kun tämä kvintetto muutaman vuoden kuluttua (vähän onnettomalla tavalla) julkaistiin, joku oli muuttanut teeman elegantimmaksi, mutta samalla myös persoonattomammaksi:

[esim.: muutetun finaalin alku]

Totunnainen ja tavanomainen ajattelu osoittautuu jälleen kerran hedelmättömäksi. Mozartilla oli 'hyvä maku', niinkuin Haydn sanoi, silloinkin kun hän teki näennäisen omavaltaisia ratkaisuja. Hänen töittensä korjailu ei juuri asiaa paranna...