Kari Rydman:
MOZARTIN VIIMEINEN VUOSI 5 (ulos 29.12.90)

© Kari Rydman 1998

KOTI RAUHENSTEINGASSELLA

Käykäämme vieraisilla Mozartin perheen luona Wienin keskustassa Rauhensteingassen kulmassa. Meidän on mentävä hiljaa ja näkymättöminä, sillä perhe saattaa olla kotona: Konstanze, 6 vuotias Carl Thomas, palvelijattaret, sekä itse perheenpää, joka tekee ahkerasti töitä.

Tontti on kapea; talosta näkyy vain julkisivu ja yhden ikkunarivin verran vasemman kulman takana. Mutta korttelin uumeniin se jatkuu kauas, pitkän ja kapean sisäpihan ympärillä. Talo on kolmikerroksinen. Pohjakerros on perinteen mukaan järeähkön rustiikkipintainen, ja sen kulmassa on kauppapuoti; emme oikein erota mitä sen oven yllä kyltissä lukee. Keskellä fasadia on iso porttikäytävä joka johtaa sisäpihalle. Asuinkerroksia on kaksi, joista ensimmäinen on hienompi, parempi ja korkeampi. Siinä asuu perhe Mozart, jonka korkesita ikkunoista näkyy fasaadissa kaksi, ja kulman takana kolmas. Talon katto on jyrkkä, ja ullakolle tulee valoa pienistä kattoikkunoista.

Astumme porttikäytävästä sisäpihalle. Oikealla on ilmeisesti talleja ja liitereitä - sielläkö Mozart mahtaa pitää hevostaan, jolla hän niin mielellään ratsastaa kaduilla ja keskustan vierellä olevissa puistoissa? Vasemmalla on ensin kaupan varastoja, ja sitten porraskäytävän ovi. Siitä sisälle, ja yksinkertaisia portaita ylös ensimmäiseen kerrokseen.

Kun astumme ulko ovesta, tulemme tilavaan keittiöön, joka toimii myös eteisenä. Huoneessa on pari pöytää, vaatekaappi, irtoseinän suojaamat palvelijoitten vuoteet, takanurkassa leivinuuni, ja kauimpana oikealla, suljetun oven takana käymälä. Huoneistosta ei kuulu ääniä. Konstanze ja Carl-poika ovat ilmeisesti ulkona, samoinkuin molemmat palvelijattaret. Jälkimmäiset ovat ehkä päivällistä hakemassa, sillä tavallinen tapa kaupungissa on, että ateriat syödään joko 'ulkona', tai ne tuodaan kotiin valmiina.

Seuraavasta ovesta käymme sisään herrasväen puolelle. Suuri olohuone on kohtuullisen valoisa kaksine sisäpihalle näyttävine ikkunoineen. Suurten lipastojen ja nurkkakaapin lisäksi huoneessa on iso sohva ja sen ympärillä kuusi pehmustettua nojatuolia. Tässä perhe varmaankin vastaanottaa vieraitaan, ainakin jos heitä on enemmän, tai he ovat vieraampia. Keittiö ja neljä asuinhuonetta ovat kaikki suorassa rivissä perä perän jälkeen. Kun nyt astumme olohuoneesta eteenpäin, yhä  yksityisemmälle alueelle, tulemme ensin ikkunattomaan kamariin, jossa on kaksi divaania, pöytiä, tuoleja, kullattu iso peili, posliiniesineitä, kaappeja, sekä suuri kynttelikkö ja muita hyvin ymmärrettävästi tarvittavia valaistusvälineitä.

Aukko seuraavaan huoneeseen on leveä ja oveton, joten kamarissa säilytettäviä seinäpaperilla päällystettyjä sermejä ja paneeleita on varmaan useinkin jouduttu käyttämään. Seuraava huone on näet perheen makuuhuone, jossa aviovuoteen ja lapsensängyn lisäksi on muun muassa – uskokaa tai älkää - suuri vihreällä veralla päällystetty biljardipöytä, eräs perheen eniten suosimista vapaa-ajanvieton välineistä. Sen päällä on tiettävästi syntynyt monia sävellyksiäkin: kun luomistyön  levottomat alkuhetket ovat käsillä, on sijaistoimintana joskus ollut soma työnnellä palloja reikiin...

Ja sitten tulemme leveitten lasiovien kautta viimeiseen huoneeseen, kaikkein pyhimpään, eli säveltäjän työhuoneeseen. Se on suuri ja valoisa, noin kuusi metriä kanttiinsa, ja sen kolme suurta ikkunaa antavat kadulle päin. Vasemmalla on suuri sohvaryhmä, kirjahyllyjä ja kaappeja, ikkunaseinän keskell„ työpöytä, ja oikealla, sivuikkunan vieressä suuri pedaalein varustettu fortepiano. Jos oli muissakin huoneissa kaikenlaisia esineitä ja muuta tilpehööriä, niin tässä huoneessa niitä on monin verroin enemmän, lasia, posliinia, puuta ja metallia. Pelkästään posliiniesineitä on yli 60, niitten joukossa tietysti ruokailukalustoakin. Tavaroista päätellen tässä huoneessa on ilmeisesti tapana juoda myös kahvia ja teetä. Eräs silmiinpistävimmistä esineistä on suuri kullattu kello. Säveltäjän rakas alttoviulukin näkyy kotelossaan nojaavan seinää vasten fortepianon takana.

Ikkunan luona istuu itse säveltäjä kirjoituslipastonsa ääressä, ja kirjoittaa. Pöydän nurkalla on tumma pullo; mahtaneeko siinä olla Mozartin lempijuomaa punssia?     Säveltäjä työskentelee parhaillaan orkesteripartituurin kimpussa. Nuottipaperilla viivastot ovat arkin pitkittäissuunnassa, ja paperi on siis säveltäjän edessä poikittain, päinvastoin kuin yleensä nykyään. Syy on yksinkertaisen käytännöllinen: orkesteri on tähän aikaan vielä varsin pieni. Jousiorkesterille riitti neljä riviä, kun sellot ja bassot kirjoitettiin samalle viivastolle; puupuhaltimille riitti kolme, neljä riviä, ja vaskille pari. Partituurissa näyttää olevan kaksi riviä fortepianoa varten: siispä valmistumassa on pianokonsertto.

Fortepianon päällä on pino tuoreita nuotteja. Siinä on se kurja tilaustyö valmiina, se josta Mozart jo lokakuussa niin onnettomana kirjoitti Konstanzelle: Müllerin vahakabinetin mekaanisille uruille kirjoitettu Adagio ja Allegro. Kellolaitteen urkupillit olivat korkeita ja piipittäviä, ja tekivät lähinnä lapsellisen vaikutuksen. Mutta suuri säveltäjä tekee pikkutyönsäkin huolella, niin hyvin että kappaleen hyvin voi soittaa oikeillakin uruilla. Kappalehan oli tarkoitettu marsalkka Laudonin muistolle; sen vuoksi johdanto-adagio on luontevasti f-mollissa, ja asiaankuuluvan murheinen: [esim.: K.594, Adagio] Mutta sitten seuraa riemuisaa ja komeaa soitantoa F- duurissa, oikeaa suurmiehen apoteoosimusiikkia. Kun Mozart keväällä anoo Tapaninkirkon musiikinjohtajanvirkaa, hän kehaisee anomuksessaan hallitsevansa kirkkotyylin täydellisesti. Niin hän hallitsee täydellisesti perinteisen urkutyylinkin, sille ominaiset jäljittelyt, juoksutukset, täydet sointukulut; silta hänen ja muitten  ammattimiesten hyvin tunteman 40 vuotta sitten kuolleen Sebastian Bachin urkusävellyksistä tähän maksajaansa mairittelevaan tilaustyöhön ei ole ollenkaan pitkä:  [K.594, Allegro, ajan loppuun asti]