MOZARTIN VIIMEINEN VUOSI 6

© Kari Rydman 1990

 

Pianokonsertto Es-duuri KV 595 on valmis!

 

Keskiviikko, tammikuun 5. päivä 1791. Wolfgang Mozart kastaa vaimonsa Konstanzen vuoleman kynänterän mustepulloon, ja kirjoittaa sävellysluetteloonsa uuden merkinnän: "5. tammikuuta 1791. Pianokonsertto. Säestys: kahdet viulut, 1 huilu, 2 oboeta, 2 fagottia, 2 käyrätorvea, alttoviulut ja bassot." Vastakkaiselle sivulle hän piirtää uuden konserttonsa alun, 4 1/2 tahtia, näin:

[esim.: KV 595, alku]

 

Uuden konserton matka musiikinhistoriaan alkaa varsin hyvissä merkeissä. Mozart kantaesittää sen itse kahden kuukauden kuluttua, ja painosta se tulee Artarian kustantamana jo ensi kesänä, ensimmäisenä Mozartin sinfonisena orkesteripartituurina sitten vuoden -87.

 

Pianokonsertot ovat Mozartin sävellyksistä olleet tähän mennessä suosituimpia, ehkä oopperoitten ohella. Eikä ihme, sillä niitten orkesteriosuuden hän on kirjoittanut poikkeuksellisen loistavasti. Hänellä on yleensä ollut käytettävissään Wienin hoviorkesteri kertakaikkisen mainioine puhaltajineen - ja yksi Mozartin ihailtavimmista taidoista on kieltämättä ollut juuri puhaltimien upea käyttö sinfoniaorkesterissa. Myyntimielessä tosin monet konsertot on julkaistu huomautuksella: puhaltimet ad libitum, eli että kappaleet on voitu soittaa pelkin jousinkin, aivan kamarimusiikinomaisesti.

 

Ja sitten tulee tietysti se, että nuori mestari itse on istunut klaveerin äärellä. Kuinka monissa päiväkirjamerkinnöissä, lehtiartikkeleissa ja muistelmissa onkaan kehuttu hänen soittonsa vivahteikkuutta ja taituruutta, ja kuinka häikäisevä onkaan hänen improvisointitaitonsa! Kuinka monta kertaa hän onkaan joutunut turvautumaan muistiinsa ja keksimiskykyynsä, kun sävellykset ovat valmistuneet niin viime tingassa, ettei mies ole ehtinyt kirjoittaa omaa osuuttaan edes puhtaaksi!

 

Nimenomaan pianokonsertoissaan Mozart kohoaa kauas aikalaisten yläpuolelle, jopa Haydninkin. Ei kenelläkään heistä ole esittää niin rikasta ja vaihtelevaa musiikillisen keksinnän kirjoa kuin Mozart pianokonsertoissaan. Hän tietää sen kyllä itsekin. Näin hän kirjoitti isälleen Salzburgiin runsas kahdeksan vuotta sitten, kun hänen konserttojensa ja yleensä solistiesiintymistensä hurja boomi oli alkanut:

 

"Minulla on kerta kaikkiaan niin paljon tekemistä, että välistä on vaikea tietää mistä alkaisi. Koko aamu kello kahteen saakka on varattu oppitunneille; sitten me syömme; ja aterian jälkeen minun täytyy antaa vatsaparalleni ainakin tunti toipumisaikaa; sitten - niin, vasta illalla voin säveltää - eikä sekään ole varmaa, sillä minun on hyvin usein mentävä soittamaan akatemiakonsertteihin. Kaksi konserttoa puuttuu vielä tilauskonserttojeni sarjasta. Konserttoni ovat todella jotain liian vaikean ja liian helpon väliltä - ne ovat hyvin loisteliaita – miellyttävät korvaa - mutta ei tietenkään niin että se turtuisi välinpitämättömäksi - siellä täällä on kohtia joista vain asiantuntijat saavat tyydytyksen - mutta niistäkin voivat harrastelijat nauttia, vaikka eivät tiedäkään miksi."

 

Toden totta. Tämä mies, jota vastaan on lähinnä väitetty vain että hän kirjoittaa liian monimutkaista ja vaikeatajuista musiikkia, tämä mies osaa kyllä leipoa monimutkaisetkin kohdat konsertoissaan niin sulavaan muotoon, että teknisiä hienouksia tuntemattomat kuulijat senkun hyrisevät onnesta:

[Esim.: Kons. A duuri KV 488, hidasta osaa]

 

Tuossa olivat muuten ne kuuluisat puupuhaltimet jälleen. Ja kuinka pakottavan itsepintaista kauneutta mies osaakaan kirjoittaa:

[Esim.: Kons. C duuri KV 467, hidasta osaa]

 

Ja kun hän tarttuu triviaaleista triviaaleimpiin renkutussävelmiin, joihin korkeintaan tukholmalainen Herra Bellman voi sortua ryyppylauluissaan, niin kas: ilotulitus on valmis:

[Esim.: Kons. Es duuri KV 482, finaalin alku]

 

Mitä kapellimestari Mozart on keksinyt meidän varallemme tällä kerralla, sen kuulemme melkein tasan kahden kuukauden kuluttua hänen itsensä soittamana. Kestäkäämme niin kauan.