Kari Rydman:
MOZARTIN VIIMEINEN VUOSI 43 (ulos 21.9.91)

© Kari Rydman 1998

Tulot ja menot - ja mitä guldenit ovat nykyrahassa

Syyskuun 21. vuonna 1791. Prahan rasittavien kruunajaisjuhlien jälkeen kapellimestari Mozart istuu kotona, ja - kirjoittaa nuotteja. Taikahuilu-oopperan ensi ilta on viikon kuluttua, ja klarinetisti Stadlerille tarkoitettu konsertto on saatava valmiiksi.

Rahasta on näissä ohjelmissa puhuttu paljon. Ilmaiseksi ei Mozart tietenkään Prahan oopperaakaan kirjoittanut. Sävellystyöstä hänelle maksettiin 900 guldenia, sekä lisäksi matka ja majoituskuluja 225 guldenia. Minkä suuruisista rahoista oikein oli kysymys?

Kahdensadan vuoden takaisen rahan, talouselämän ja vaurauden havainnollinen soveltaminen nykyhetkeen on pulmallista. Vaikeaahan se on tänäänkin eri maitten välillä - ajatelkaamme vain tämän hetken [1991] markan ja ruplan mieletöntä epäsuhtaa. Kaksisataa vuotta sitten tavarantuotanto ei ollut samalla tavalla teollista kuin nyt; tarpeet olivat osittain toisenlaiset, ja yhteiskuntaluokkien välillä vallitsi lähes yhtä huikea epäsuhta kuin sanokaamme tuo markan ja ruplan nykyinen suhde. Sen tulemme totisesti kohta huomaamaan.

Wienin perusrahayksikkö oli Mozartin aikaan melko isokokoinen hopearaha nimeltään guldeni, jonka synonyymi ja lyhenne oli floriini. Se jakautui 60 kupariseen kreuzeriin. Jotta asetelma olisi sotkuisempi, käytettiin Wienissä muitakin rahayksiköitä. Taaleri vastasi kahta floriinia (mutta Baijerissa lähes kahta ja puolta). Kultaraha tukaatti vastasi juuri nyt 4 1/2 floriinia, mutta sen arvo oli hiljalleen nousussa, lievän inflaation vuoksi. Yksi groscheni oli 3 kreuzeria, ja Wienissä myös käytetty ranskalainen louisd'or Ç oli ehkä noin 7.5 fl.

Kun nyt yritän selvitellä 200 vuoden takaisia talousasioita, lähden sellaisesta karkeasta vaihtokurssista, jonka mukaan Wienin guldeni tai floriini olisi noin 80 ja Englannin tuonaikainen punta noin 800 nykymarkkaa, eli yksi kreuzer olisi vähän päälle markan. Tämä laskelma perustuu hyviin moniin erilaisiin indekseihin, ja tuntuu monin tavoin koeteltuna suhteellisen luotettavalta. Mutta silti vertailu nykyaikaan saattaa tuntua kovin yllättävältä.

Tavallisen työläisen päiväpalkka oli noin 3 - 15 markkaa. Tähän kuului yleensä myös ruoka. Tällä palkalla hänen olisi pitänyt tehdä hyvinkin neljä päivää työtä syödäkseen aterian halvassa ravintolassa, mutta litra pari olutta olisi irronnut jo päiväpalkalla. Ahkera työläinen saattoi siis vuodessa ansaita 1000:sta yli 5000:een markkaan.

Ruoka ei ollut kallista, kun työvoimakin oli halpaa. Kilo sokeria maksoi tämän kurssin mukaan 26 markkaa, kilo riisiä saman, mutta naudanliha vain 21 markkaa. (Lihan hinta on ilmeisesti ajateltava vähän kuten meillä ruhon hinta, eli luineen päivineen.)

Virkamiehen vuosipalkka oli tuolloin siinä 20000 - 80000 markkaa; mutta varakas porvari tienasi ehkä 100000 - 800000 markkaa. Työmiehen palkkaan verrattuna virkamies siis tienasi noin 20-kertaisesti, porvari taas 100- tai 200-kertaisesti.

Preussissa opettajain vuosipalkat olivat 24000 - 48000 markkaa (eli wieniläisten virkamiesten palkkahaarukassa), mutta itävaltalainen 'peruskoulun' opettaja sai vain ehkä alle 10000 markkaa. (Muistamme wieniläisen Franz Schubertin köyhät opettajavuodet pari kymmentä vuotta tämän meidän 'Mozart-aikamme' jälkeen...)

Mozartin vuosituloiksi on laskettu 2000fl (huonoimmillaan) ja 6000fl (parhaimmillaan), suomeksi käännettynä 160000 mk ja siitä puoleen miljoonaan. Säveltäjän tulot vastasivat siis varakkaan kauppaporvarin tuloja - mikä Mozart-myyttien kateudentäysille rakastajille saattaa olla pienoisen järkytyksen aihe - ja ne olivat työmiehen palkkaan nähden 160-500-kertaiset.

Mozartin vuositulot olivat tunnettujen näyttelijöitten palkkaan verraten yläpäästä, tai jopa enemmänkin. Mutta kaukana takanapäin eivät olleet ne ajat, jolloin kuuluisa oopperalaulaja, varsinkin kastraatti, saattoi tienata jopa kymmenkertaisesti. Yhdeksän vuotta aikaisemmin kuollut kastraatti Farinelli keräsi itselleen laulamalla (mutta myös diplomatialla) valtaisan omaisuuden, jota suurin osa rikkaista aatelisistakin saattoi kadehtia. Tohtori Charles Burney kuvasi matkapäiväkirjassaan vuonna 1770 lennokkaasti Farinellin uutta loistohuvilaa Bolognassa, sen puutarhaa, ja sen valtaisaa taide- ja soitinkokoelmaa. Mutta oman vaatimattomankin kaupunkitalon ostamiseen kykenivät vain kaikkein varakkaimmat säveltäjät; Haydnkin vasta Lontoosta palattuaan, vanhana, mutta Euroopan kuuluisimpana soitinsäveltäjänä.

Mozartin antama soittotunti maksoi runsaat 170 markkaa. (Työmies olisi saanut viedä kotiin yhden tai jopa kahden kuukauden palkat, lyhentämättöminä, voidakseen kustantaa tyttärelleen yhden soittotunnin. Mutta sitä ennen tälle olisi pitänyt hankkia vaatetus, luku- ja kielitaito, perussivistys ja niin edespäin - eli ajatus on lähes mahdoton.)

Mozartin kuukausipalkka hovista oli n. 6000 markkaa kuussa. Oopperoistaan hän sai 35,000:sta aina 72,000:ään markkaan kappale. Vuonna -85 Mozartin tiedetään tienanneen yhdestä konsertista 45,000 mk. Haydnin myyntitulot kustantajille olivat näinä vuosina sellaiset, että yhdestä pianosonaatista sai 3500 markkaa, mutta parhaimmillaan jopa yli 8000 markkaa. Pianotrioista sai tämän saman tavallisen 3500 mk. Mozartin tulot olivat joskus tätä luokkaa, mutta monesti myös pienemmät. Työmiehen keskipalkkaan verrattuna yhdestä sonaatista tai triosta saattoi siis saada peräti yhden tai kahden hyvin ahkeran työvuoden tulot, lyhentämättöminä.

Lontoossa Haydn tienasi summia joista Wieniin jäänyt Mozart saattoi vain uneksia. Ennätys lienee eräs vuoden -91 konsertti, jonka bruttotulot olivat £350, eli nyt käyttämäni kurssin mukaan noin 280,000 markkaa. Joka tapauksessa Haydn keräsi neljältä Lontoon sesongiltaan yhteensä lähes 2 miljoonaa markkaa. Aitio Wienin hoviteatterissa maksoi keväällä -91 noin 360 mk; saman verran maksoi Haydnin Lontoon konsertissa yhden hengen pääsylippu...

Tuona aikana itsellisten elämä saattoi olla todella surkeaa, mutta säätyläisten palvelijat elivät yleensä kohtuullisesti. Aatelisia Wienissä oli tuolloin vähän yli 3000; heillä oli lakeijoita n. 6000 ja muita palvelijoita noin 35,000, eli noin 14 per aatelinen. Yläluokkien ihmiset joutuivat (usein suurenkin) palveluskunnan ylläpitämisen lisäksi maksamaan muutenkin huikeita summia olemassaolostaan; näennäisesti suuret tulot hupenivat nopeasti:

Kaupunkilaissäätyläisellä tuli ensinnäkin olla asunto, johon mahtui sekä perhe että palkolliset; sitä paitsi tarvittiin talli, ehkä aitta, ja kumminkin ylimääräisiä vajatiloja. Mozart maksoi viimeisestä asunnostaan (johon kuului 5 huonetta, sekä pihalla talli ja ehkä varastohuone) vuodessa 28000 mk, eli vajaat 2500 markkaa kuukaudessa; lisäksi talli maksoi 600 mk kuussa. Tämä huoneisto oli suhteellisen halpa, vaikka oli aivan kaupungin keskustassa. Eräät hänen asunnoistaan olivat olleet paljon kalliimpia.

Mozartin palvelijat saivat siinä 600-700 mk kuukaudessa, sekä ilmeisesti ainakin osittain asunnon ja ruoan, mikä jotenkin riitti heidän yksinkertaisiin tarpeisiinsa. Mutta herrasväen pienetkin tarpeet olivat kalliita. Miesten silkkisukat maksoivat hyvinkin 400 markkaa pari (lähes palvelijan kuukausipalkan) - ja kuinka monet tarvittiinkaan vuoden mittaan... (Mozartin jäämistössä silkkisukkia oli 9 paria.) Miesten puku maksoi hyvinkin 5000, ja naisten helposti 10000 mk. Näitä pukuja oli sitäpaitsi oltava hyvin monia; hoveissa ja salongeissa jatkuvasti liikkuvilla nämä 'hienot' puvut olivat itse asiassa työpukuja. Mozartilla oli tällaisia pukuja kuollessaan kymmenen, kaikki eri värisiä, osa silkkiä ja osa turkiksella koristeltuja. Ja pelkästään hänen fortepianonsa oli maksanut yli 72000 mk.

Jos säätyläisperhe, kuten Mozartit, halusi lapsensa 'parempaan' kouluun, niin vuoden ylläpito esimerkiksi Heegerin koulussa Perchtoldsdorfissa Wienin lähellä maksoi täysihoitoineen, vaatteineen ja opetuksineen noin 32000 markkaa.

Wiener Zeitungin jokaisessa numerossa on luetteloita Wienin 'sisäkaupungissa' huutokauppaa tai perinnönjakoa varten arvioiduista taloista. Halvimmat kiviröttelöt on arvioitu 40,000 markan arvoisiksi, mutta keskimäärin ne näyttävät olleen puolesta miljoonasta miljoonaan. Kun talojen ylläpito vielä oli kallista, on selvää, ettei Mozartin kaltainen taiteilija voinut kuvitellakaan talon ostamista, ei vaikka hänellä parhaimmillaan olikin isot tulot. Mitäpä se auttaa, vaikka olisi ruhtinaalliset tulot, jos menot ovat suuriruhtinaalliset...