Kari Rydman:
MOZARTIN VIIMEINEN VUOSI 56 (ulos 21.12.91)

© Kari Rydman 1998

Myyttejä ja juoruja

Kuolema ei tavallisen taiteilijan kohdalla merkitse juuri muuta, kuin että häntä koskevat dokumentit, kirjeet, painotuotteet, päiväkirjat jäävät ani harvojen tutkijoitten materiaaliksi (ja hänen tuottamansa taide tietysti jää elämään omaa, enemmän tai vähemmän rauhaisaa elämäänsä). Mozartin kuolema oli toista. Välittömästi kävi ilmi hänen huikea vaikutuksensa aikalaisiin. Häntä surtiin suorastaan kansanliikkeen omaisissa massatilaisuuksissa (kuten Prahassa), hänen muistokseen järjestettiin kirkollisia ja maallisia tilaisuuksia, ja hänen sävellyksilleen omistettuja konsertteja pidettiin vuosikausia kuoleman jälkeen. Kruunupäät olivat liikuttuneita, ja he avasivat kukkaronnyörinsä Konstanze-lesken ja lasten hyväksi niin anteliaasti, että säveltäjä itse vain harvoin oli joutunut moisen rahatulvan kohteeksi.

Mozartista puhuttiin näinmuodoin lähes herkeämättä. Jokainen hänet tuntenut katsoi vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin velvollisuudekseen kertoa arvioitaan, anekdootteja ja mielipiteitä tästä kuolemansa jälkeen välittömästi lopulliseen superkuuluisuuteen kohonneesta muusikosta. Juorut, jotka muuten olisivat kuolleet kuulijoitten puutteeseen, alkoivat elää omaa elämäänsä; ne kasvoivat ja muuntuivat, semminkin kun jo 1790-luku oli ajatusmaailmaltaan kiihkeän romanttinen ja alkoi kehitellä sittemmin jo kohtuuttomiksi muuttuvia taiteilija-myyttejä.

Niinpä Mozart-elämäkerturit jo varhain mielellään elävöittivät esityksiään anekdooteilla tai esimerkiksi arvailuilla säveltäjän naissuhteista. Mozartilla oli suuri määrä oppilaita, monet heistä nuoria säätyläisnaisia tai -tyttöjä. Hän omisti monille näistä sonaatteja tai jopa konserttoja. Jotkut nuorista naisista olivat epäilemättä ihastuneita nuoreen ja karismaattisen lahjakkaaseen opettajaansa. Meille kerrotaan, että aatelisneito Barbara von Ployer oli "aika ruma", mutta Mozartiin kovin rakastunut; että nuori englantilainen laulajatar Nancy Storace oli "ihanan kaunis" ja ihailtu ja herätti sen vuoksi varmasti Mozartissakin vastakaikua; että pikkuneito Anna Gottlieb, joka 13-vuotiaana lauloi Barbarinan osan Figaron häissä ja 17-vuotiaana Paminan osan Taikahuilussa, olisi mestarinsa kuoleman jälkeen peräti menettänyt äänensä ja lopettanut esiintymiset.

Mitä "pikkuneitoon" tulee, sanomalehtensä lukeneet tutkijat voivat hyvin kumota tämän tarinan. Anna jatkoi uraansa näyttelijänä ja laulajana pitkälle 1800-lukua. - Eräät kirjoittajat ovat löytävinään Mozartin naisoppilailleen kirjoittamista sävellyksistä erityisen eroottisia sävyjä. Mutta miksi säveltäjä ei kirjoittaisi nuorille naisoppilailleen "helpohkoja" ja "tunteellisia" kappaleita? Sellaisia he ja aika vaativatkin...

Mutta yksi Mozartin tilille pannuista naissuhteista joutui jälkikäteen erityisasemaan, ja kamalista syistä. Parin korttelin päässä Grünangergassella asui pikkuvirkamies Franz Hofdemel, Mozartien läheinen perhetuttava. Hänen vaimonsa Magdalena oli lahjakas pianisti, ja nautti ilmeisesti Mozartin opetusta. Samana päivänä kun Mozart siunattiin, jouduttiin Hofdemelien asuntoon murtautumaan sieltä kuuluneitten huolestuttavien äänien vuoksi. Kävi ilmi, että Hra Hofdemel oli leikannut kurkkunsa poikki partaveitsellä. Magdalena makasi verilammikossa kasvot, kurkku ja rinta viillettynä. Jostainpäin huoneistoa löytyi perheen parivuotias tytär vahingoittumattomana.

Magdalena Hofdemel oli viidennellä kuulla raskaana. Hän jäi henkiin, ja hänen lapsensa sai isänsä ja kumminsa nimet Johann Nepomuk Alexander Franz. Saksalaisen kielialueen lehdistä on löydetty erinäisiä uutisia tästä kauheasta perhetragediasta, ja niissä on vihjaistu sekä Hra Hofdemelin epätoivosta että hänen toivottomasta mustasukkaisuudestaan. - Ehkäpä tämä yhteensattuma olisi jälkeenpäin unohdettu, ellei Wienin seuraavan supertähden, vuotta Mozartin kuolemasta kaupunkiin tulleen nuoren Hra Beethovenin olisi kerrottu kieltäytyneen esiintymästä Magdalenan läsnä ollen, syyllä että tämä olisi ollut Mozartin rakastajatar.

Muita todisteita Mozartin suhteesta Magdalenaan kuin tämän Wienin kaupungissa ilmiselvästi pyörineen juorun eivät tunkiontonkijat ilmeisesti ole löytäneet. Yhtä vähän on löytynyt todisteita Constanzen suhteesta sävellysoppilas Süssmayeriin, saatikka että tämä olisi hänen nuoremman poikansa isä. Tunkiontonkijoita ei ole pysäyttänyt edes 1800-luvun alussa kirjattu tukku todistuksia Mozartin nuoremman pojan ulkonäöstä: hänen sanottiin muistuttaneen suorastaan huomiotaherättävästi Mozartia, jopa korvalehden erikoista muotoa myöten.

Mozartin säilyneet kirjeet antavat puolisoitten suhteesta aivan yksiselitteisen kuvan: se oli tiivis ja läheinen, täynnä sekä toveruutta että seksuaalista läheisyyttä.

Kertomukset hovikapellimestari Antonio Salierin juonitteluista Mozartia vastaan ovat sensijaan jossain määrin tosia 1780-luvun puolella. Kysymys oli tietenkin hovin oopperatilauksista, sekä myös italialaisen oopperaperinteen puolustustaistelusta uutta saksalaista vastaan. Mutta keisari Josephin kuoltua miehet olivat joutuneet ikäänkuin samaan veneeseen; uudella keisarilla ei ollut juuri aikaa taidepyrinnöille, ja Salieri jätti hovivirkansa. Erityisen suuresta vihamielisyydestä Mozartia kohtaan ei kerro sekään, että Salieri ilmeisesti johti tämän g-mollisinfonian Tonkünstler-konsertissa keväällä -91, ja useita kirkkosävellyksiä Prahan kruunausjuhlilla saman vuoden syyskuussa, ja että hän monien muiden ohella osallistui Mozartin poikien musiikilliseen kasvatukseen.

Beethovenia askarrutti Mozartin kuolema useasti varsinkin 1820- luvulla, semminkin kun juoruissa alettiin syyttää hänen opettajaansa Salieria tämän myrkyttämisestä. Beethovenin keskusteluvihkoissa aihetta käsitellään usein. Niin sairas Salieri itse kuin lukemattomat muut asioita tuntevat kumosivat ponnekkaasti tätä raakaa juorua, mutta turhaan. Aihe oli aidosti romanttinen, se löysi tiensä Puškinin kirjoituspöydälle, sieltä Rimski-Korsakovin oopperaksi, ja lopulta laajojen massojen tietoisuuteen Schaefferin näytelmän ja Formanin elokuvan kautta.

Myrkytysteoria on ajat sitten todettu aiheettomaksi, ja Salierin maine puhdistettu. Mutta ilmeisen tuloksetta, päätellen tiedotusvälineitten asiaa koskevasta ja yhä jatkuvasta innokkaasta kohu-uutisten harrastuksesta.

Myös monet muut pitkään hellityt myytit on todettu kiistatta aiheettomiksi. Näin on kumottu esimerkiksi tarinat säveltäjän köyhyydestä ja häpeällisestä köyhäinhautauksesta. Olen aikaisemmissa ohjelmissa esittänyt kosolti riidatonta tietoa tuon ajan talousasioista ja Mozartin tuloista, ja todennut että hänen tulonsa olivat hyvinvoivan kauppaporvarin tasolla. 80-luvun viimeisinä vuosina hän kyllä joutui väliaikaiseen velkakierteeseen, mutta oli kuolemansa tienoilla ilmeisesti lopullisesti selviämässä kuiville. Mozartin potentiaalisen varakkuustason voi sitäpaitsi hyvin lukea niistä valtavista summista, joita leski Constanzelle virtasi joka taholta heti säveltäjän kuoleman jälkeen.

Hiukan vaikeampaa on kumota väitteet 'väärinymmäretyst nerosta'. Pitäisi tietysti ensin määritellä, ketkä mitäkin ymmärsivät ja mitä eivät. Onhan aivan selvää, ettei Mozartin aikalaisilla voinut olla samanlaista kokonaiskuvaa hänen tuotannostaan kuin meillä. Toisaalta olisi myös väärin edellyttää ajan tavalliselta oopperayleisöltä tai menuettien suurkuluttajilta erityistä ymmärrystä hänen orkesteri-, kirkko- ja kamarimusiikkiaan kohtaan.

Mutta Mozartin oopperat pyörivät herkeämättä koko saksankielisessä Euroopassa, ja samoin alkoi olla jopa hänen soitinmusiikkinsakin laita. Paikallinen sanomalehti Wiener Zeitung suhtautui Mozartiin erityisen kunnioittavasti. Hänen nimensä oli huomiota herättävän usein ladottu puolilihavalla, siihen yhdistettiin huomiotaherättävän usein joukko arvonimiä, ja Joseph Haydnin ohella hän on ainoa säveltäjä, josta lehti vuonna -91 kirjoitti uutisosastossaan (ellei lasketa mukaan lyhyttä mainintaa Prahan virallisen kruunajaiskantaatin tšekkiläisestä tekijästä Leopold Kozeluchista). Lehti julkaisi tänä vuonna virallisen nekrologin ainoastaan kahdesta kulttuurihenkilöstä, tiedemies Ignaz von Bornista ja Mozartista, ja poikkeuksellisen paljon tilaa se antoi lennokkaalle kuvaukselle Mozartin valtavasta muistojuhlasta Prahassa - muita senkaltaisia reportaaseja en vuoden -91 lehtien palstoilta juuri ole löytänyt. Toisaalta lehti ei kertonut vastaavista tilaisuuksista Wienissä; saattoihan olla niinkin, että kirjoittajilla oli hiukan erilaisia käsityksiä Mozartin asemasta - ja oli myös eittämättä totta että säveltäjän suunnaton maine Prahassa oli myös journalistisesti kiitollinen aihe.

Kaiken kaikkiaan on täysin epäilemätöntä, että kuollessaan Mozart oli latinalaisen maailman ulkopuolella Haydnin ohella kuuluisin säveltäjä, Wienissä elävistä kuuluisin. Ehkäpä vain Ignaz Pleyel saattoi Wienissä kilpailla hänen kanssaan kustantajain myyntilistoilla, mutta paljon kapeammalla alueella. Ja kun Mozart oli kuollut, hän varsin pian ohitti maineessa jopa Papa Haydnin.

Kaikista myyteistä riippumatta...

Takaisin radiosivulle   Takaisin kotisivulle