Frans Ephraim RYDMAN

14.1.1757 Tuulos - 13.4.1839 Tuusula


Kihlakunnankirjuri Ephraim Rydman on käytännöllisesti katsoen Rydman-sukuyhdistyksen varsinainen kantaisä. Hänen pojistaan kruununvouti Axel Gabriel Rydman (1792 - 1847) ja kruununnimismies Petter August Rydman (1798 - 1881) jatkoivat sukua sen nykyiseen laajuuteen.
Tuusulassa suurimman osan elämäänsä asunut Ephraim Rydman oli kaikkien hänestä säilyneitten tietojen mukaan varsin täsmällinen ja taitava virkamies, ja hän osoitti toimissaan sellaista tasapuolisuutta, että niin Tuusulan pääosin ruotsinkielinen säätyläistö kuin varsinkin suomenkielinen talonpoikaisto pitivät häntä luottomiehenään.
111 Anders Eriksson Rydman (k.1688), kruununvouti
110 Karin Ruuth

11 Erik Rydman (1682 - 1735), rakuunaluutnantti
10 Maria Hedvig Fariolle de la Frauville

1 Frans Rydman (1715 - 1769), manttaalikomisarius
0 Helena Berg (1736 - 1790)


Ephraimin isänpuoliset esivanhemmat


Ephraimin laajempi sukutaulu


Ephraim Rydman lyhyesti

Syntyi 14.1.1757 Tuuloksen Juttilan Ylöskartanossa Hämeen läänin manttaalikomisarius Frans Rydmanin kahdeksasta pojasta kolmantena.
Nimitettiin Porvoon kihlakunnan vt. henkikirjuriksi 4.2.1780, vakinaiseksi 19.6.1782. Hän asui tuolloin Porvoon pitäjän Estbackassa.
Teki ja päätti Porvoon kihlakunnan kruununtilit vuosilta 1774-79. Sittemmin päätti Hämeenlinnan lääninkonttorissa muutamien vuosien läänintilit.
Avioitui Porvoon pitäjän Piirlahdessa 30.8.1787 Anna Sophia Hippingin, Pernajan kappalaisen tyttären kanssa.
Osti 1788 puolet Tuusulan pitäjän Paijalan kylän Koukku-nimisestä tilasta, ja rakensi 1820-luvulla uuteen paikkaan talon pää- ja ulkorakennukset, joista suurin osa on edelleen olemassa.
Toimi 1800 avustajana Helsingibn arviomiskomiteassa. Toimi 1809 Porvoon valtiopäivillä talousvaliokunnan notaarina; suoritti siinä tehtävässä itsenäisesti kameraalisia ja tiliasioita koskevia tehtäviä, mm. veroparsellien yhdistämistä harvemmiksi veroesineiksi.
Hänen palkkansa arvioitiin 1810 308:32:- riksiksi, josta veropalkkaa 150 hopeatalaria eli verohinnan mukaan 250 pankkoriksiä, sekä rahasuorituksena ja matkarahoina 29:32:-, plus erilaisina provisioina ja prosentteina 29:-:- riksiä.
Erosi 70-vuotiaana virastaan 12.11.1827, saatuaan saman vuoden kesäkuussa päätöksen eläkkeestä, joka oli saman suuruinen kuin hänen siihen asti nauttimansa palkka. Kuoli Tuusulan Paijalan Koukussa 13.4.1839.
Lapset: Gustaf (*1788), Axel Gabriel (*1792), Maria Sofia (*1797) ja Petter August (*1798).

Otsikoita:



Ephraim Tuusulassa

Ephraim järjestää pitäjän asioita

Ruotsiksi vai suomeksi?

Perheolot Tuusulassa

Vauraan virkamiehen peruluettelo




Tuusulan Paijalan Koukun päärakennus, jonka Ephraim Rydman rakensi 1820-luvulla. (Kuva: Jan Rydman 17.7.2002)

Efraim Tuusulassa

Efraim Rydman osti v. 1787 luutnantti Karl von Törneltä puolet Tuusulan Paijalan Koukusta, vanhasta ratsutilasta Tuusulanjärven eteläpään länsirannalla, n. 444 riksillä. Hintaa voinee pitää kovana ainakin Efraimin v. 1810 vuosipalkkaan verrattuna; neljää vuotta aikaisemmin Koukun puolikkaasta oli maksettu n. 147 riksiä.

Läänin virkamiehelle Koukun sijainti oli varsin edullinen. Pääkaupunki Hämeenlinnan ja Helsingin välinen valtamaantie kulki aivan läheltä, eikä Porvoon maantielle ollut kovinkaan pitkä matka. Koukun tila on yksi Paijalan kylän viidestä kantatilasta, ja se on syntynyt ilmeisesti jo keskiajalla. Tilan rakennukset sijaitsivat alun perin ns. Alikylässä järven rannalla nyk. Hankkijan Anttilan koetilan alueella. Museoamanuenssi Jaana Koskenranta Tuusulan museosta kertoo: ”Talo siirtyi nykyiselle paikalleen ns. Ylikylään ilmeisesti 1820-luvulla. Tähän viittaa ainakin säilyneiden rakennusten ikä; ne ovat 1820-30-luvuilta. Päärakennus on alun perin ollut eteiskamarilla varustettu ns. Mora-tupa, joka on myöhemmin pidennetty salilla paritupapohjaksi. Satulakattoinen, pitkänurkkainen, peiterimoitettu rakennus on erinomaisesti säilyttänyt vanhahtavan ilmeensä, usein yksityiskohtia myöten. Esimerkiksi vuorilaudoituksesta löytää käsintaottuja nauloja. Hirsirakenteinen navetta ja talli on 1820-luvulta, tien toisella puolella sijaitseva luhtiaitta vuodelta 1824. Vuonna 1835 rakennettu riihi on sen sijaan jo purettu. Pihapiiriin kuuluu pari muuta talousrakennusta ja mahdollisesti viime vuosisadalta periytyvä puutarha. - Poikkeuksellisen hyvin säilynyt 1800-luvun alun rakennusten kokonaisuus, jolla on tärkeä asema Paijalan kyläkuvassa.” (1)

Ephraimin vuonna 1824 rakentama luhtiaitta tien eteläpuolella. (Kuva: Jan Rydman 17.7.2002)

Efraim oli jo yli 70-vuotias erotessaan virasta. Korkeasta iästään huolimatta hänellä oli vielä lähes 12 vuotta aikaa rakentaa tilansa uudisrakennuksia. Efraim kuoli 13.4.1839 82 vuoden iässä. Vaimo Anna Sofia kuoli seuraavan vuoden helmikuussa, ja tila jäi tytär Maria Sofian haltuun. Tämä hankki jo toukokuussa taloon isännän, itseään 22 vuotta nuoremman rusthollarinpojan Karl Johan Sevénin lähikylästä Yli-Keravalta. Sevén kuoli koleraan jo 1859, ja leski Maria 1867. Koska pariskunnalla ei (ymmärrettävästi?) ollut lapsia, Koukku siirtyi Axel Gabrielin pojan Axel Oskarin perikunnalle, joka ilmeisesti myi tilan tuotapikaa, sillä jo 1871 tilaa isännöi Albert Fredrik Andersson. Tämän vävyn Karl Fredrik Rosenbergin jälkeläiset omistavat tilan edelleenkin, heidän joukossaan fil.tri Antti Rosenberg, joka on kirjoittanut Suur-Tuusulan historian III osan.

Efraim järjestää pitäjän asioita

Pitäjän viljamakasiinin hoidossa oli pitkin 1700-lukua ollut vaikeuksia. Huonot ajat ja ehkäpä taitamattomuuskin oli syynä siihen, että viljalainojen takaisinmaksussa ja tilitysten saannissa oli suuria puutteita. Syksyllä 1794 Keravan kartanon omistaja kapteeni J.G.Westermarck, pitäjän aktiivinen ja ilmeisesti pomotteluun taipuvainen toimija, lähetti lääninhallitukseen ulosottohakemuksen, ja vaati niin kirkkoherraa kuin makasiinin valvojiakin vastuuseen huonosta hallinnosta. Seurakunta oli kuitenkin yksimielisesti kapteenia vastaan, ja päätti myöntää lainoihin lykkäystä. Tilinpito oli laiminlyöty ainakin vuosilta 1794-96, ja maaliskuussa 1797 turvauduttiin Efraimiin, jonka tuli tarkastaa menneitten vuosien tilit. Toukokuuhun mennessä ei valvojilta ollut tullut minkäänlaista selvitystä, ja silloin päätettiin valita Efraim makasiininhoitajaksi. Elokuunkaan pitäjänkokoukseen ei valvojilta tullut selvitystä, mutta se tuli kihlakunnankirjuri Rydmanilta. Makasiinista puuttui 13 tynnyriä ja 21½ kappaa rukiita. Myöhemmin vajeen todettiin nousevan peräti 22 tynnyriin. Marraskuussa Westermarck oli säätyläisten ehdokkaana valvojaksi. Talonpojat eivät kuitenkaan halunneet ketään muuta säätyläistä valvojaksi kuin makasiinia jo hoitavan Efraimin.

Kävi sitten ilmi, että suuri osa vajauksesta johtui Vanhankylän kartanonherran vänrikki Nils Stålhanen holtittomasta taloudenpidosta. Häneltä yritettiin käräjäteitse velkoa saatavia, mutta 1806 päätettiin yrityksistä luopua toivottomina. Vaikka suuri osa vaikeuksista näin meni säätyläisten omaan piikkiin, kapteeni Westermarck jatkoi ärhäköintiään. Milloin hän vaati mittamiehiä, milloin valvojia vaihdettavaksi, huomauttipa hän kerran itseään Efraimiakin. Tämä kuitenkin jatkoi työtään yksimieliseen tukeen nojaten.

Tilanne rauhoittui vähitellen, eikä sota ja vallanvaihtokaan häirinnyt makasiinin toimintaa. Elokuussa 1808 tarkastettiin ja hyväksyttiin makasiinin tilit, ja samalla päätettiin korottaa Efraimin palkkaa 4 tynnyriksi rukiita vuodessa, niin kauan kuin varasto oli n. 300 tynnyriä, ja 5 tynnyriksi, kun viljapääoma nousisi 350 tynnyriin. Tällä korvauksella hän lupasi myös palvella kirkkoa ja pappilaa erilaisissa asioissa. (2)

Vuonna 1801 Efraim Rydman esitti suunnitelman, jolla järkeistettäisiin pitäjän yhteistä vaivaistenhoitoa. Pitäjänvaivaisten luku olisi pidettävä pienenä, esimerkiksi kahdeksana, mutta he saisivat sitten kunnollisemman toimeentulon. Nämä olisivat sellaisia, jotka ovat menettäneet omaisten tuen ja muutenkin ovat työkyvyttömiä. Jäljelle jääneet köyhät, jotka jotenkin vielä kykenivät työhön, saisivat pienempää avustusta kirkonvaivaisina, ja pääsisivät vuorollaan pitäjänvaivaisiksi kuolleitten tilalle. Näin myös häviäisi toivo siitä, että vaivaiseksi pääsisi kovin aikaisin.

Talonpojat vastustivat ehdotusta aluksi, mutta hyväksyivät sen kahta vuotta myöhemmin piispantarkastuksen yhteydessä. Köyhyyttä esiintyi kuitenkin paljon, ja sitä yritettiin paikata mm. huutokauppaamalla orpolapsia talojen hoivattaviksi (ns. huutolaislapset). Täysin ei kuitenkaan voitu estää varsinaista riesaa, vaivaisten ympärikuljeskelua ja kerjäläislaumoja maanteillä. (3)

Ruotsiksi vai suomeksi?

Tuusulassa käytiin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kovia kiistoja jumalanpalvelusten kielestä. Kuninkaan säädösten mukaan niiden kieli oli enemmistön mukaisesti suomi, ja ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia pidettiin yleensä kerran kolmessa viikossa. Ruotsinkielinen seurakunta halusi lisätä osuuttaan, mutta pulmaksi nousivat papeille maksettavat lisäkorvaukset. Efraim osallistui näihin kiistoihin useasti, ja myös kirkkoherra joutui laatimaan listoja seurakuntalaisten kielitaidosta. Tämän materiaalin yhteydessä on monia dokumentteja, joista esi-isämme kielitaito käy selville.

Kirkkoherra Paulin joutui v. 1795 laatimaan listan pitäjän ruotsinkielisistä ja ruotsia taitavista kaksikielisistä. Täysin ruotsinkielisiä löytyi puolen sataa, kaksikielisiä taas moninkertainen määrä. Jälkimmäisten joukossa oli myös monia säätyläisiä, heidän joukossaan kihlakunnankirjuri Efraim Rydman. Sen sijaan ruotsinkielisiin laskettiin hänen vaimonsa Anna Sofia Hipping. Tämän kotikielestä viitteessä (4).

Efraim vastusti ruotsinkielisten jumalanpalvelusten lisäämistä alusta alkaen, ja näyttää olleen suureksi harmiksi Keravan kartanonisäntä Westermarckille. Vuonna 1793 Efraim jätti oman selityksensä tuomiokapitulille, jossa suomenkieltä täysin taitavana sanoutui irti lisäämissuunnitelmista. Kun asiaa puitiin pitäjänkokouksessa 1795, Efraimin kannalle asettui mm. Kellokosken ruukinpatruuna, niinikään myös suomea taitava sotakomissaari Nysten.

Pitäjänkokoukseen 4.8.1799 Efraim kirjoitti pitkän mietinnön asiasta. Hänen tietonsa mukaan ruotsalaisessa seurakunnassa olivat täysin suomenkielentaidottomia vain maaherratar de Bruce ja everstiluutnantti Danckvardt, jotka hekään eivät enää asuneet seurakunnassa. Toiset, jotka kenties eivät ymmärtäneet suomea, eivät olleet maanomistajia, vaan lampuoteja, torppareita, palvelusväkeä tai muuta muuttelevaa väkeä. Ruotsinkielisten jumalanpalvelusten pitäminen juhlapyhinä, jolloin kaksi suomenkielistä oli edellä, aiheutti hankaluuksia sekä papeille että kuulijoille. Efraimin mielestä paras ratkaisu oli papiston vapauttaminen ylimääräisestä rasituksesta.

Westermarck väitti saaneensa myös Rydmanilta valtakirjan vanhaan anomukseensa, mutta Efraim kiisti asian ja vaati Westermarckia näyttämään valtakirjan. Lopulta koko seurakunta yhtyi kihlakunnankirjurin kantaan. Mutta tuomiokapituli ei voinut muuttaa kuninkaan päätöstä vuosilta 1790 ja –93, ja ilmoitti että jokaisen, joka oli omaksunut kristinoppinsa tai saanut armonvälineensä ruotsiksi, oli osallistuttava korvaukseen ylimääräisistä jumalanpalveluksista - myös Rydmanin.

Vuonna 1798 esitti Hyökkälän upseerinvirkatalon haltija, kapteeni N.W.Westermarck, että vaalisaarnat olisi pidettävä kahdella kielellä, myös ruotsiksi. Tällä kertaa Efraim oli säätyläistön kannalla, ja seuraavissa papinvaaleissa 1805 vaalisaarnat pidettiinkin sekä suomeksi että ruotsiksi; kukin ehdokas saarnasi samana päivänä molemmilla kielillä. (5)

Efraimin kanta kielikysymyksessä näyttää olleen käytännöllistä laatua, päinvastoin kuin monien muiden. Hän oli itse ilmeisen kaksikielinen, vaikka voimmekin olettaa varsinaisen kotikielen jo Anna Sofiankin takia olleen ruotsin. Mutta jo hänen työnsä suurimmalta osaltaan suomenkielisessä ympäristössä edellytti hyvää kielitaitoa— samoin kuin hänen isänsä Frans Rydmaninkin kohdalla, joka toimi Hämeenlinnassa manttaalikomisariuksena. Voimme myös arvata, että Efraimin pojat, esi-isämme Axel Gabriel ja Petter August jo lapsena oppivat myös suomea, sillä sekä palveluskunta että leikkitoverit lienevät pääosin olleen suomenkielisiä.

Koukun päärakennuksen länsipääty. Tässä talossa Ephraim Rydman asui viimeiset vuotensa. Hänen lastensa syntymäkoti lähempänä Tuusulanjärven rantaa nk. Alikylässä ei ole säilynyt. (Kuva: Jan Rydman 17.7.02)

Efraimin perheolot Tuusulassa

Efraimin isä Frans oli kuollut Hollolan (nyk. Asikkalan) Viitarlan Kartanossa jo vuonna 1769, vain 54 vuoden ikäisenä. Häneltä jäi vain 33 vuoden ikäinen leski Helena Berg, 17-vuotias Petrus, sekä 12-vuotiaan Frans Efraimin lisäksi 8-vuotias Axel Fredrik, 5-vuotias Gustaf ja 1½-vuotias Jonas Gideon. Vanhin pojista Petrus siirtyi sotilasalalle. Hän linnoitti Svartholmaa –72, Loviisaa –73 ja Viaporia –76, ja jäi sinne laivastoon. Luutnantiksi kohonnut Petrus osallistui mm. Ruotsinsalmen taisteluun, josta sai mitalin. Nuori leski Helena asui ilmeisesti ainakin seuraavat 15 vuotta, eli vuoteen 1784 Hollolassa, koskapa kahden nuorimman pojan mainitaan muuttaneen tuolloin Uudellemaalle ja asuneen jonkin aikaa Porvoossa kihlakunnan henkikirjoittajaksi nimitetyn isonveljensä Efraimin luona. Myös Petrus asui Viitarlassa ainakin vielä 1779, jolloin hänen ensimmäinen lapsensa Frans Petrus syntyi. Naimisiin hän oli mennyt samasta kylästä olleen Esther Pålsson Löjan (Salanderin) kanssa jo kesällä 1778. Helena oli tuolloin (1784) 48, Axel Fredrik 25, Gustav 20 ja Jonas Gideon 17 ikäinen.

Axel Fredrik oli jo poissa kotoa ja siirtynyt sotilasuralle. Gustav toimitteli ilmeisesti kaikenlaista, ja hänet mainitaan myöhemmin kultasepänkisällinä. Jonas Gideon lähti sotilasuralle hänkin, ja hänestä tuli –89 ylimääräinen kersantti Uudenmaan jalkaväkirykmenttiin. Hän asui aluksi Helsingin pitäjässä, joten hän tuskin hänkään muutti isonveljensä mukana Tuusulaan (1788), ainakaan pitkäksi aikaa.

Mutta äiti Helena muutti Tuusulaan toiseksi vanhimman poikansa mukana, ja eli siellä kaksi vuotta, kunnes kuoli mätäkuumeeseen 19.3.1790 54-vuotiaana, kuten miesvainajansakin. Näin oli Frans Efraimin perhe kutistunut pieneksi. Kolme veljeä oli sotilaina, ja heillä olikin runsaasti puuhaa kummankin puolen vuosisadanvaihdetta. Neljäs veli Gustaf vietti ilmeisesti aika epämääräistä elämää, ja katosi 1800-luvun alussa kirjoista kokonaan.

Efraimin ja Anna Sofian lapset syntyivät tämän kirjoituksen kuvaamana aikana. Vuonna 1797, jolloin Efraimista 40-vuotiaana tuli Tuusulan makasiinin hoitaja, ei nuorimmaista Petter Augustia vielä oltu edes pantu alulle, Gustaf oli 9, Axel Gabriel 5 ja Maria Sofia 2 vuoden ikäinen. Gustaf lähti jossain vaiheessa merille, ja kun hän asettui takaisin Tuusulaan ja nai 1824 palvelijattarensa Brita Maria Kijanderin, hänen ja sukulaisten välit kiristyivät suvussa säilyneen tiedon mukaan. Axel Gabriel sai kotonaan yksityisopetusta, siirtyi vuosiksi 1807-1810 Porvoon kimnaasiin, ja suoritti sitten lainopillisen yliopistotutkinnon kolmessa vuodessa, antautuen pian isänsä ammattiin. Maria Sofia asui kotonaan naimattomana isänsä kuolemaan asti, jolloin nopeasti otti nuoren miehen Koukun isännäksi. Petter August asui vielä 1821 hetken Tuusulassa, kunnes virkaura hänelläkin 1825 alkoi.

Nämä tiedot on koottu Sarvan Rydman-sukukirjan aineistosta. Paljon jää auki varsinkin vuosien 1769 ja 1780 väliseltä ajalta. Kuka huolehti perheestä isä-Fransin kuoleman jälkeen? Kuinka Efraim pääsi virkauralleen? Köyhtyneen säätyläisperheen pojalla täytyi olla suosija tai auttajia. Porvoon vaihe voisi selittyä äiti Helenan sukulaisilla Pyhtäällä. Raatimies-setä Otto Fredrik Vaasassa oli pahasti köyhtynyt vuoden 1769 tulipalossa, hänen henkikirjuripoikansa Adolf asui Kemissä vuodesta 1777, eikä tämän sittemmin vauraaksi tullut rovastiveli Gustaf Wilhelm ollut edes papiksi vihitty Efraimin saatua ensimmäisen virkansa. Myöskään heidän siskonsa Christinan miehellä Olof Langensteinilla ei vielä ollut merkittävää asemaa. Oliko serkuksilla Efraim ja Adolf / Gustaf / Christina mitään tärkeämpää kontaktia keskenään?

Sosiaalinen sääty-, sukulais– ja muu verkosto oli 1700-luvun loppupuolellakin varsin vahva. Voimme vain kuvitella Efraimin Helena-äidin käyneen loputtomia keskusteluja tämän verkoston toistaiseksi tuntemattomien jäsenten kanssa lastensa tulevaisuudesta. Voimme myös kuvitella Helenan useasti harkinneen uudelleen avioitumista — ehkäpä ehdokkaitakin olisi löytynyt…

Sukuromaanin aineksia edellä kertomastani löytyisi kosolti, varsinkin jos tuota vuosien 1769-1780 aukkoa pystyisi edes jotenkin täyttämään...

Ephraim oli varsin vauras virkamies

Puoli vuotta Ephraimin kuoleman jälkeen, 15.10.1839 suoritetusta perunkirjoituksesta käy ilmi, että hän oli varsin vauras mies. Pesäluettelo käsittää 14 suurikokoista tiheään kirjoitettua sivua, ja siinä lueteltujen erilaisten tavaroiden määrä on melkoinen.

Ephraimin omaisuuden arvoksi laskettiin n. 3000 ruplaa, mutta tämän lisäksi tuli lähinnä pojille ja muille lähisukulaisille annetut lainasaatavat, joiden arvo oli häkellyttävät 7000 ruplaa. Kun Koukun tilanpuolikkaan arvoksi oli merkitty pyöreät 1000 ruplaa, hän oli ”lainannut” rahaa seitsemän samanlaisen tilan verran!

Pelkästään kulta- ja hopeaesineiden arvoksi laskettiin 595 ruplaa. Kultaa olivat kolme sormusta (joista kaksi pienempää) ja korvarenkaat. Hopeaesineistä hurjimpia oli kaksi paria kynttilänjalkoja, yhteispaino 80 luotia (reippaasti toista kiloa) ja -hinta 160 ruplaa. Rydmaneilla syötiin hopealusikoilla posliinilautasilta; pelkkiä matalia valkoisia lautasia oli 2½ tusinaa, syviä tusina, ja teekuppeja 1½ tusinaa.

Hopeaesineitten joukkoon laskettiin myös kolme hopeaheloitettua merenvahapiippua. Tupakkarasiat olivat sitten muusta metallista, paitsi nuuskarasia joka oli hopeaa. Kupariesineiden kallein oli viinapannu putkineen, jonka arvoksi laskettiin 30 ruplaa.

Kulkuvälineitä olivat mm. kahdet kiesit ja suuri joukko rattaita ja rekiä. Puutavaraa oli myös paljon, joukossa myös mankeli. Efraimilla oli kolme hevosta, kahdeksan lypsylehmää, kolme hiehoa, neljä vasikkaa, kolme sonnia, 10 lammasta, pässi, viisi hanhea ja 9 kanaa.

Osa Ephraimin 1820-luvulla rakentamasta pitkästä navetta- ja tallirakennuksesta. (Kuva: Jan Rydman 17.7.02)

Huonekalujen joukossa oli piironkeja, kirjoituspöytiä ja kaappeja, parisänky, kaksi tavallista sänkyä, leposohva, muita sohvia, pöytiä, useita seinäpeilejä, joista yhden kehykset kullatut, sekä kuusi pehmustettua tuolia. Sängyissä oli pehmeätä jo pelkästään neljän jousipatjan vuoksi. Liina- ja petivaatteiden sekä miehen ja naisen pukujen luettelo käsittää kaksi tiuhaa sivua. Efraimin vaatteitten joukossa on mm. yksi musta, yksi vihreä ja kaksi harmaata frakkia, sekä kahdet valkoiset liivit englanninkankaasta. Anna Sophian leninkien ja pukujen luettelo ei tunnu yhtä juhlalliselta.

Velkoja ei pesällä juurikaan ollut. Palveluskunnalla oli hiukan raha- ja tavarasaatavia - ja nyt löydämmekin mielenkiintoisen listan ihmisistä:

Renki Wilhelmillä oli saatavaa 40:80
Renki Andersilla - ” - 33:65
Piika Caisalla - ” - 16:50
Piika Maja Stinalla - ” - 10:20 ja
Piika Gustafvalla - ” - 9:20.
Lisäksi tuli toimitusmiesten palkkiot ja testamentin valvomiskulut 35 ruplaa.

Pariskunnalla oli todella testamentti. Se oli laadittu 1836, ja sen mukaan leskellä oli elinikäinen oikeus hallita jakamatonta pesää.

Saatavien joukkoon merkittiin Axel Ga­brielin vuosina -32 ja -33 saamat 2796 ruplaa, hänen leskeytyneen anoppinsa Ele­o­nora von Pfalerin -31 saama 420 ruplaa, Petter Augustille -34 ja -36 annetut 1600 ruplaa, rovasti von Pfalerille lainatut 1000 ruplaa, A.G.:n langolle, pitäjänkirjuri Schreylle lainatut 132 ruplaa, sekä kapteeni O. Gyllingille -31 lainatut 1000 ruplaa. Axel Gabrielilla ja hänen sukulaisillaan oli pesään siis velkaa yhteensä 3348 ruplaa. A.G.:llä olikin Lopen Launoisten Kerolan rälssitila hoidettavanaan, jonka hän oli saanut appensa kuoleman jälkeen. Petter Augustin puolta pienemmät lainat ovat hänen Oriveden-ajoiltaan. Efraimin kuollessa hän oli jo vallesmannina Sääksmäellä, ja pääsi pian ison kartanon makuun Kalvolassa.

Huomiota herättää se, mitä ei sanota: vanhin poika Gustaf ei ollut velkaa pesälle mitään; ehkä hän ei ollut saanut, tarvinnut tai halunnut mitään? Perheen mätämuna?

Efraimin kirjasto

Pesäluetteloon on merkitty 33 kirjaa. Merkittävä osa niistä on matkakertomuksia tai muita sen kaltaisia usein romanttisia historioita: ”En naturforskares sista dagar”, ”Ett år i Spanien”, ”Min första […?] i Stockholm”, ”Historia om tre fruntimmer i Bagdad” tai ”Djurbergs Geografi”. Tunnettujen ihmisten elämänkuvausten lisäksi on ajatuskirjoja kuten ”Det Platoniska Giftermålet”, ”Fanatismen” tai ”Sedolära”, sekä tietysti ammattikirjallisuutta kuten ”Sveriges Lagbok”. Lutherin postillan ohella on vain yksi muu hengellinen teos, Johan Arndtin ”En san Christendom”, jonka Efraim oli perinyt isältään Fransilta. Sarva kertoo siitä: ”[Frans, omistamaansa] Johan Arndtin saarnakirjaan, jota nähtävästi on käytetty varsin ahkerasti, on merkinnyt poikainsa syntymä- ja ennen häntä elämästä poistuneiden kuolinvuodet.” Näin pitkälle siis pääsemme nyt tämän kirjan seuraamisessa. Kenelle se sitten joutui?

Kirjojen joukossa on myös arvoituksellinen ”Samlade Skrifter”, joka ei sentään voine tarkoittaa sitä ruumissaarnakokoelmaa, josta Bulletiinissa pari vuotta sitten kerrottiin?

Kuten peruluettelot yleensä, antaa myös Efraimin jäämistön tutkiminen melkoisesti materiaalia ihmisten käytännön elämään eläytymiselle. Virkasäätyläistön elämään kuului pitkään, jopa 1900-luvulle asti sekä maatalous- että herrasväenkaluja. Puhdas rahatalous oli Efraimin aikaan vielä kaukana.

Pesäluettelon laativat (ruotsiksi) J.G.Wendell, nimitysmies Henrik Kåttu (Kottu), sekä siltavouti Johan Lindqvist.

Kari Rydman

Huomautukset:

(1) Jaana Koskenranta, e-mail 7.6.2002
(2) Peltovuori 1975, ss. 222 - 227
(3) sama, ss. 214 - 215
(4) Anna Sofia Hippingin veljen, Pernajan kappalaisen Peter Hippingin kielitaidosta saamme mielenkiintoisen kuvan Pernajan kappalaisenvaalien yhteydessä 1789. Gunnar Suolahti (1925, ss. 504-505) kertoo:
”[Porvoon] tuomiokapituli oli asettanut ehdolle Pernajan kappalaisen vaaliin m.m. sikäläisen pitäjänapulaisen ja Savon jääkäripataljoonan ylimäär. saarnaajan Forskåhlin ja Koskenkylän ruukinsaarnaajan Hippingin. Mutta eräs kilpahakija oli kunink. maj:tiin ehdollepanosta valittaessaan väittänyt heidän olevan suomenkielentaitoa vailla, mikä taito kumminkin oli virkaan välttämätön, koska seurakunnassa suomalaisilla oli eri kirkko ja siellä myös vanhastaan oli suomenkielisiä jumalanpalveluksia pidetty. Tuomiokapituli, joka ei ollut tiennyt tuollaista puutetta hakijoissa epäillä, pani kielitutkinnon toimeen. Asianomaiset pantiin lukemaan suomalaisesta raamatusta 119:nes ja 61:nen psalmi sekä kääntämään ne ruotsiksi. Hipping suoriutui tehtävästään tyydyttävästi, mutta Forskåhl perin kehnosti. Tehtiin senjälkeen suomeksi muutamia aivan yksinkertaisia kysymyksiä, esim.: osaatko puhua suomea? tuottavatko hyvät työt autuuden?, ansaitseeko usko sitten autuuden?, ja näihin taisivat kuulustellut antaa oikeat, joskin yksitavuiset vastaukset joo ja ei. Mutta kun kysyttiin: mitä on usko, loppui kummankin taito. Ei kumpikaan osannut kääntää suomalaisesta virsikirjasta niitä kahta pientä rukousta, joita oli tapana pitää ennen saarnaa ja sen jälkeen, vaikka, kuten pöytäkirjassa sanotaan, kapituli kylläkin kauan odotti. Tutkinnon perustalla havaitsi tämä Forskåhlin ala-arvoiseksi, mutta selitti Hippingillä olevan sellaiset kielen perusteet, että hän muutamien kuukausien uutteran harjoittelun jälkeen oli kielitaitonsa puolesta virkaan pätevä. Todella tulikin Hipping nimitetyksi.” [Tuomiokap. pöytäk. 17.1. ja 4.7.1789]
(5) Peltovuori 1975, ss. 256-261

Lähteet:
Jaana Koskenranta, museoamanuenssi, Tuusulan museo, e-mail 7.6.2002
Risto O. Peltovuori: Suur-Tuusulan historia II, Vammala 1975
Gunnar Sarva: Rydman-suku, Helsinki 1952
Gunnar Suolahti: Elämää Suomessa 1700-luvulla. Porvoo 1925