Georg Rydman:

Kaukaasian aroilta ja vuorilta

(Karisto 1915)

Idän tähtien alla

(Karisto 1926)

Johan Georg (Joija) Rydman (1880-1940) oli Axel Gabriel Rydmanin pojan kruununvouti August Johanin poika. Vuosina 1900-03 hän toimi kirjanpitäjänä Nobelin tehtaiden konttorissa Bakussa. Nuorukainen imi näinä vuosina valtavasti vaikutteita ja tarinoita Kaukasian monikulttuuriselta alueelta kaikkine uskontoineen ja tapoineen. Myös länsimaisuuden törmäys syvän idän kanssa kuvastuu hänen kahdessa kirjassaan, jotka molemmat on kirjoitettu erinomaisen lahjakkaan kertojan tyylillä. Näytteenä Georg Rydmanin kirjoitustavasta katkelma hänen jälkimmäisestä kirjastaan.

Georg Rydman: Eri uskoa (1926)

Nobel-yhtiön lapsuusaikana, noin neljäkymmentä vuotta sitten, kokeiltiin siellä jos jollakin. Insinööriksi kelpasi tuskin muu kuin ruotsinmaalainen, laivojen päälliköt olivat kaikki suomalaisia, ja sitten Pietarin pääkonttorista ilmoitettiin lyhyesti, ettei yhtiö luota omiin nikkareihinsa, vaan on tilannut Etelä-Pohjanmaalta kolmekymmentä timpermannia laivojensa kansia uusimaan. Odotellessaan näitä maanmiehiään Bakun suomalaiset pöyhkeilivät ryssille ja ruotsalaisille, sillä laivat olivat Ruotsissa rakennetut. Klubissa sattui pikku kahnauksia silloin tällöin, mutta oikein todelliseen voimainkoetteluun asia ei mennyt kuin pari kertaa, jolloin kapteenit jäivät yksinään iloa jatkamaan.

Miehet saapuivatkin vesiteitä, pitkin Volgaa ja Kaspianmerta, elokuussa, vuoden kuumimpana aikana, jolloin ilmastoon tottunutkin muukalainen läähättää kuin maalla potkiva ahven ja on kuumuuteen läkähtyä. Merellä kuumuus ei vielä rasittanut matkamiehiä sanottavasti. Vaikkei voinutkaan avojaloin kävellä laivan kannella, niin vilpoinen meri-ilma kuitenkin kätki sen, mikä tuleman piti, ja kun vihdoin lähestyttiin maata ja sieltä lehahti vastaan heikko ja kuuma, outojen, kiihoittavien tuoksujen täyttämä tuuli, katselivat miehet suu virnissä toisiaan.

Outo oli maa, kansa ja kaikki, mitä eteen tuli, puhumattakaan kielestä, josta kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan. Ja Baku vastaanotti heidät parhaansa mukaan. Tukahduttavan kuumana se yleni merestä kirjavine väreineen ja omituisine, tasaisine kattoineen, joilla ihmiset häärivät toimissaan. Ja kupolikattojen keskeltä nousi hoikkana ja sirona kuin laivan masto vihreäkattoinen minaretti.

Miehet asettuivat sataman lähelle suureen kasarmiin, jonka parvekkeen alla meri aaltoili. Pari ensimmäistä päivää he vain makailivat puolialastomina parvekkeella ja kiroilivat, jotta luuli taivaan ratkeavan. Harvoin, jos koskaan, ihminen on tervehtinyt Bakun kauheata pohjoistuulta sellaisella riemulla kuin suomalaiset kirvesmiehet oleskelunsa kolmantena päivänä. Se puhkesi, kuten aina, äkkiä, hurjana ja voimakkaana, se viskeli heidän tuoleille ja penkeille heitettyjä vaatteitaan mereen ja ulvoi ukkosena jo ennenkuin miehet käsittivät, mistä oli puhe. Sateena ryöppysi hiekkaa ja pieniä kiviä heidän suunsa ja silmänsä täyteen. Kun oli kulunut viisi minuuttia myrskyn puhkeamisesta, eivät miehet puhuneet enää kuumuudesta mitään, vaan vetivät takit ylleen, ja Käkimäen Matti lausui huojentunein mielin: "Kaho pirkuletta!"

[...] Ensimmäinen laivankansi, jonka meikäläiset miehet tekivät, oli sellainen, ettei sen veroista huoneen lattiaakaan siellä päin tavattu mistään. Yhtiö oli mielissään ja kuljetti puuseppänsä ja kaikki muutkin asiantuntijat sitä katsomaan. Riemuissaan olivat tekijätkin, ei niin paljon työn onnistumisesta, sillä sehän oli itsestään selvä asia, vaan palkkansa runsaudesta, sillä kun he laskivat sitä Suomen rahaksi, ällistyivät he aika lailla ja rakentelivat ihania pilvilinnoja. Mutta kaikki nämä linnat hajoitti Rajalan Antti kantamalla kotiin laatikollisen viinipulloja, joista oli maksanut vähän enemmän kuin Vaasassa olutrisusta.

Vuoroin pistäysivät miehet viinikaupassa vaihtamassa tyhjän laatikon täyteen. Niin kului viikko, jolla aikaa ei yksikään heistä näyttänyt nokkaansa työmaalla eikä nähnyt selvänä ainoatakaan auringonnousua, laskusta puhumattakaan. Ensimmäisen tutustumisen riemun taltuttua miehet kävivät taas työhönsä käsiksi yhtä täsmällisinä ja tarkkoina kuin ennenkin. Mutta rokulia sattui aina tiheämmin, ja työt pysähtyivät silloin kokonaan; he olivat näet tunnustettavan yksimielisiä. Eivätkä he enää tyytyneet kotona kemuilemaan, vaan pistäytyivät väliin kaupungillakin. Arvaahan sen, minkälaista huomiota tämä jalo sakki herätti, kolmekymmentä miestä, kaikki siinä kuuden jalan korvissa, pystyjä ja ylpeitä, kuten rotu on aina ollut! Eikä siinä kylliksi, että miehet joivat kuin kamelit, vaan väliin he tappelivatkin kotoiseen tapaansa. Ja niistä tappeluista karkoitettiin huonot pois. Tataarit ja persialaiset työmiehet yhtä hyvin kuin persialaiset pohatatkin pitivät parhaana hävitä näyttämöltä, kun ovesta työntyi ensimmäisenä vaaleatukkainen jättiläinen Olli Keränen, joka kiljui terveiden keuhkojensa täydellä pasuunaäänellä:

"Ulos turkki ja tattari, täältä tulee kristikunta!"

Yhtiö sai tarpeekseen miehistä kahdeksan kuukauden kuluttua, ja neljää lukuunottamatta joukko lähetettiin kotiin. Yksi näistä neljästä oli Olli Keränen, jonka traagisen rakkaustarinan Georg Rydman sitten kertoo kiehtovasti höystettynä kaikilla itämaisilla mausteilla.

Georg Rydman siirtyi myöhemmin rautateiden palvelukseen ja kohosi asemapäälliköksi. Hänen poikansa Kai Georg suomensi nimensä Kai Yrjö Rajatoraksi, ja kunnostautui sittemmin sotilaana.

Bulletiini