Kolme satavuotiasta serkusta / Tre kusiner 100 år

Kolmelle Petter August Rydmanin pojanpojista syntyi lähes samaan aikaan vuonna 1898 tyttäret, jotka siis olivat iso-isoisäänsä sata vuotta nuorempia / Tre av Petter August Rydmans sonsöner fick år 1898 döttrar som därmed var hundra år yngre än farfarsfadern.
Serkukset olivat / Kusinerna var:
Aino Rydman = Vivan Huber (1898-1959), Kerttu Rydman - Sovio (1898-1992), Leila Rydman - Kalervo (1898-1992)


Vivan och Camilla Huber, maj 1928

Aino Rydmanista Vivan Huberiksi: Moderni nainen varhaismodernissa nykyhistoriassamme

Aino Vivan Huber f. Rydman (1898-1959)

Av Camilla Tötterman, f. Huber, hennes dotter

Min mor Aino Vivan Huber, f. Rydman, skulle i år ha fyllt 100 år. Hon var enda barnet till stationsinspektorn i Borgå, Hjalmar Rydman och hans hustru Olivia (Wivi), f. Bergman. Mamma Wivi förfärade sin släkt med att bli lärarinna och passionerad suffragette. Hon älskade att bli avporträtterad, och otaliga är den tidens stela ateljéfotografier av henne iförd lång kjol och skjorta med hög, rundad krage med slips eller rosett. Pince-nez'n var ett viktigt tillbehör, ävensom i palmlandskapen hatt och handskar. Ofta ståtar maken Hjalmar vid hennes sida, en stilig karl med knävelborrar, som lär ha haft s.k. kvinnotycke. Ibland är även barnet Aino med på bilden, en allvarlig, rundkindad tös.

Aino gick i skola i Tammerfors, i den av hennes gudmor Amanda Hakulin grundade Svenska Samskolan. Hon blev student 1916 och inskrevs vid Kejserliga Alexanders-Universitetet för att studera konsthistoria, estetik och språk. Jag har ännu kvar flere av hennes kursböcker, signerade Aino Rydman med barnsligt runda bokstäver. T.ex. Yrjö Hirns lysande skrivkonst och berättarglädje känns idag aktuell ovh inspirerande.

Mor berättade gärna om universitetstiden. På bilderna av den nätta studentskan ser man de ungdomligt runda kinderna och de naivt blickande stora ögonen. Under dessa år väckte A. Gallén-Kallelas triptyk, där Väinämöinen sträcker armarna mot Aino, stor uppståndelse, rentav skandal. Hon var ju naken, flickan. Aino Vivan blev häcklad för sitt förnamn och beslöt att för all framtid heta Vivan.

Under inbördes-/frihetskriget började hon sin bana inom Lotta Svärd som sjuksköterska och erhöll frihetsmedaljen och frihetskrigets minnesmedalj. Senare skulle hon, som den glödande patriot hon var, med all sin energi fortsätta inom Lotta Svärd-rörelsen, där hon även sedermera var styrelsemedlem.

På en resa i Norge med sina föräldrar och sin gudmor, Wivis bästa väninna fröken Wilhelmina Hansen från Köpenhamn (även hon lärarinna och rektor för en skola för s.k. vanartiga gossar), träffade hon sin blivande make, dipl.ing. Georg Huber, 16 år äldre än hon. Det var ingen liten familj hon kom i, 8 högljudda, glada och utåtriktade syskon, vana att försöka överrösta varandra - och kanske även dominera...

Nyheten om den inbitne ungkarlen Georgs förlovning och äktenskapsplaner togs emot med applåd och ett visst löje inför bröllopet, som måste uppskjutas på grund av att den unga bruden insjuknat i mässling.

År 1921 föddes min bror Christian. Trots att han senare till min förträt och avund presenterades av mamma som "mitt vackra barn", var han efter tångförlossning och gulsot ingen söt baby, med huvud som en sockertopp och gul i skinnet. Vivan skrek i högan sky när hon första gången såg honom.

Åren i villan Blåkulla i Dickursby vet jag inte mycket om. Vår älskade Ida kom då i bilden som Christians sköterska och blev kvar hos oss som Vivans och hela familjens stöd och hjälp under hela sitt liv. Christian och Mona tog föredömligt hand om henne under hennes sista år.

En Blåkulla-episod som pappa Georg gärna berättade om var den stora Branden. Mamma Vivan rusade ut ur det brinnande huset med sin nyfödde son i armarna, iklädd nattlinne och sin nya bredbrättade hatt med strutsplymer.

Naiviteten och kindernas rundning försvann med tiden, och de gröna, något snedställda ögonen dominerade. Det är en elegant och själsäker dam som i maj 1928, iförd en sjögrön sidenklänning med gråvitt pärlbroderi, skapad av ateljé Ikas ryska emigranter, sitter hos fotografen. I famnen har hon sin nyss döpta dotter Camilla [se bilden]. Fotot är naturligtvis svart/vitt, men klänningen finns bevarad och färgerna är fina.

Glad och språkkunnig var hon min tillbakadragne far till stor hjälp i livets skiften. Det såkallade rydmanska temperamentet flammade upp nu och då både hos Vivan och hennes son. Då slog åskmolnen ihop med klara blixtar. Efter dessa utbrott brukade hon referera till släktingen 'Rydman´(minns ej detaljerna) som en gång för länge sedan i ilskan drog skägget av pastorn på kyrkobacken.

Välgörenhetsverksamhet, Röda Korset, dess Blodtjänst, Mannerheims Barnskyddsförbund och intensiv föreningsverksamhet fyllde dagarna. Vivan blev känd för sin effektivitet och organisationsförmåga. Epitetet "vackra Vivan" var hon även väl förtjänt av.

Under vinterkriget 1939-40 och dess fortsättning finner vi henne åter som sjuklotta; vid fronten, i Kristinestad, på Sveaborg, vid Tilkka militärsjukhus. Man kan tänka sig att det inte var alldeles lätt för en bortskämd helsingforsiska att skura pottor med lysol utan sådan lyx som skyddshandskar eller att dra ut och mäta längden av binnikemask m.m. dylikt. Förutom sjukhusarbetet ägnade hon sig åt barntransporterna, d.v.s. förde barn undan kriget till trygghet i Sverige och Danmark. 1946 fick hon för sina humanitära insatser medaljen "Pro Benignitate Humana".

Vivan höll under hela sin levnad pennan i ett elegant grepp. Otaliga är de freelance-artiklar och kåserier hon skrivit i olika tidskrifter. År 1937 utgav hon boken Skönhet. Den översattes till finska - Kauneus - av en ung man, Mika Waltari.

De sista åren av sitt liv verkade hon som informationssekreterare vid Röda Korset och redaktör för dess svenskspråkiga tidskrift.

Detta är endast några glimtar ur ett rikt liv under vårt lands formativa brytningsår. Min man och jag bevarar minnet av en stark och intensiv, generös personlighet.


Kerttu Rydman - Sovio

Kerttu Sovio os. Rydman (1898-1992)

Kirjoittanut Ilkka Sovio, hänen poikansa

Kerttu Rydman syntyi Kiikan Ruotsilassa, jota hänen isänsä Selim Alarik Rydman tuolloin viljeli äitinsä kanssa. Kerttu Rydmanin äiti oli Helmi Elisabeth Lindén, jonka vanhemmat olivat kruununnimismies Otto Henrik Lindén ja Jenny Elisabeth Sandberg.

Selim Rydman muutti perheineen vuonna 1903 ostamalleen Vännin (Svänni) tilalle Tyrväälle. Tilan päärakennus sijaitsi Tyrvään aseman lähellä. Vuodesta 1907 tilalla toimi miehille tarkoitettu 1-vuotinen karjanhoitokoulu, minkä lisäksi tilalla pidettiin karjatalousharjoittelijoita.

Kerttu Rydman kävi 8 luokkaa Tyrvään yhteiskoulua. Hän avioitui vuonna 1917 raahelaisen liikemiehen Jarl Johan Sovion (aikaisemmin Sovelius) kanssa. Tämä oli ollut karjatalousharjoittelijana Vännin tilalla I maailmansodan aikana. - Jarl Sovio oli syntynyt Raahessa vuonna 1892 konsuli Fredrik Oskar Soveliuksen ja vänen vaimonsa Rosan os. Borg nuorimpana lapsena, ja käytyään Raahen porvari- ja kauppakoulun kauppaopisto-osaston hän opiskeli kieliä ja liikealaa Englannissa ja Saksassa. Ennen maatalous- ja karjanhoitoharjoittelua hän toimi prokuristina perheensä omistamassa Johan Lang Oy:ssä Raahessa.

Nuoripari asui aluksi Raahessa, mutta vuonna 1919 se osti Pattijoen kunnan Kopsankylästä maatilan, jota viljeli vuoteen 1937. Tällöin Soviot siirtyivät ostamalleen maatilalle Saloisten kunnan Piehingin kylässä.

Jarl Sovio oli hyvin maanpuolustushenkinen, ja osallistui suojeluskuntajärjestön toimintaan sekä Pattijoella että Saloisissa, toimien Saloisten suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Hän meni vapaaehtoisena talvisotaan, ja kaatui Kuhmon rintamalla 2.2.1940.

Leskeksi jäätyään Kerttu Sovio viljeli lastensa avustamana maatilaansa Piehingissä vuoteen 1946, jolloin hän antoi sen vuokralle ja siirtyi kahdeksi vuodeksi Raahen Seudun Osuuskaupan sivumyymälän hoitajaksi. Vuonna 1948 hän myi maatilan ja muutti asumaan Raaheen tehden konekirjoitustöitä. Vuonna 1950 hän siirtyi Raahen seminaarin kanslistiksi, missä toimessa hän oli eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1967. Kerttu Sovio kuoli 18.6.1992.

Kerttu ja Jarl Soviolla oli kuusi lasta; Kertun kuollessa hänellä oli 11 lastenlasta ja 21 lastenlastenlasta.

Kerttu Sovion sydäntä lähellä olivat runous, kuorolaulu, maanpuolustustyö, sekä toiminta eri yhdistyksissä. Hän toimi Lotta Svärd-järjestössä lähes koko sen toiminta-ajan ollen mm. kyläosaston puheenjohtajana Saloisissa. Sodan jälkeen hän toimi innokkaasti Kaatuneiden Omaiset r.y.:ssä, ja oli yhdistyksen Raahen osaston sihteeri lähes 30 vuotta. Hänelle myönnettiin yhdistystoiminta-ansioista Suomen Valkoisen Ruusun Ritarimerkki.

Kerttu Sovio kuului vuosikymmeniä sekakuoro Raahen Lauluun, toimi mm. Saloisten seurakunnan kirkkovaltuustossa, Raahen Seudun Osuuskaupan naistoimikunnassa, Vapaassa Huollossa, Mannerheimin Lastensuojeluliiton Saloisten osastossa sekä Marttaliiton Raahen osastossa.

Serkukset Kerttu, Aino Vivan ja Leila pitivät yhteyttä koko elämänsä ajan huolimatta heidät erottaneista pitkistä välimatkoista. Helsingissä käydessään Kerttu tapasi Vivan-serkkuaan. Leila-serkku vieraili jatkosodan aikana ja sen jälkeen useita kertoja Saloisissa. Myöhemmin he tapasivat toisiaan Helsingissä. Kerttu Soviolla oli kodissaan useita Leila Kalervon töitä.

Serkukset mainitaan Carl-Martin Bergrothin vuonna 1972 julkaisemassa muistelmateoksessa "Glimtar från åren 1892-1972" sivulla 58.


Leila v. 1941

Leila Rydman-Kalervo (1898-1992)

Kirjoittanut Maisa Perälä, hänen tyttärensä

Leila Rydman omasi ilmeisesti sukunsa geenit. Tempperamenttia riitti vuosien varrelle. Nuoruuden raisut ratsastukset omalla Tuli-hevosella ja opiskelut Porvoon Naisopistossa kuvaavat ehkä hänen nuoruuttaan. Elämän vakavat arvot sopivat paremmin hänen vanhuusvuosiensa taipaleelle. Hänen taiteelliset avunsa opiskeluineen olisivat taas riittäneet vaikka kuinka pitkälle. Nuoruudessaan hän sai kokea maatamme kohdanneet sortovuodet. Lapsuuskodin tuho ja siihen liittyneet traagiset tapahtumat vapaussotamme aikana varmaan johtivat hänet mukaan myös veljesmaamme Viron vapaustaisteluun. Siellä taistelleiden vapaaehtoisten joukosta hän löysi myös elämänkumppaninsa V.K. Kalervon.

Yhteisen elämänsä varmasti muistorikkaimman ajan Kalervot viettivät Viipurissa, missä myös heidän kaksi tytärtään, Leila ja Maisa varttuivat ja aloittivat koulunsa. Siellä oli Leila Kalervolla mahdollisuus toteuttaa itseään: piirtää, maalata, tehdä metallipakotustöitä ja toimia myös piirustuksen opettajana. Syvä isänmaallisuus kuvasi onnellisen perheen elämää monin tavoin. Sodan julmat tapahtumat pakottivat heidät jättämään kotinsa kahdesti. Kesän 1944 viime vaiheissa ja lähes työpaikallaan perheen isä haavoittui vaikeasti.

Elämä Helsingissä, jonne perhe vihdoin kotiutui, jatkui hyvin perhekeskeisenä lasten koulunkäynteineen. Sitten tyttöjen itsenäistyessä vanhemmat hakeutuivat isälle rauhallisempaan työympäristöön, Hikiän asemapäälliköksi ja samalla heidän nuoruutensa asemapaikalle. Leila ei saanut siellä kauan toteuttaa hänelle niin rakasta maalausharrastustaan. Vuonna 1951 Leila lähti toivorikkaana ensimmäiselle matkalleen Italiaan. Sinne saapui kuitenkin surusanoma puolison yllättävästä kuolemasta. Tämä tapahtuma oli hyvin suuri muutos Leilan elämässä.

Puolisot olivat kuitenkin ehtineet aloittaa oman vanhuutensa piilopirtin rakentamisen Leilan lapsuudenkodista lohkaistulla rintamamiestontilla Kokemäenjoen rannalla Kiikassa. Talon valmistuttua siitä tuli lähinnä kesäpaikka Leilalle ja myös hänen tyttäriensä perheille. Leila viihtyi Kiikassa, mutta matkusti myös paljon ympäri Suomea ystävien ja sukulaisten luokse pitkiksikin ajoiksi, ja palatessaan kotiin hänellä oli salkku täynnä maalauksia ja luonnoksia. Hän matkasi rahtilaivoilla Norjaan, Hollantiin ja Ranskaan. Junalla hän matkusti Italiaan, käyden maalaamassa mm. Caprilla ja Positanossa. Hän kävi myös monissa Lähi-Idän maissa, seikkaili yksin ja päätyi Israeliin, johon maahan hän ihastui. Siellä hän sitten kävi monet kerrat, viihtyen pitkiäkin aikoja. Ne pyhät paikat tulivat hänelle rakkaiksi, ja niitä hän ikuisti.

Muutettuaan sitten Helsinkiin, missä asui viimeiset 22 vuotta, Leila tuli lähemmäksi omia lapsiaan ja heidän perheitään. Hän jatkoi yhä maalaustaan suurella innolla, samoin matkustustaan Israeliin uusien yhtäviensä parissa. Päättäväisyys ja seurallisuus kuvasivat edelleenkin hänen luonnettaan; hän tiesi mitä tahtoi vielä vanhuuden päivinäänkin. Harras uskonnollisuus oli osa hänen elämäänsä. Post Mortum -näyttelyyn vuonna 1993 Hausjärvellä saatiin kerättyä lähes sata hänen maalaustaan.

Eräs episodi vapaussodan ajalta

Kiikassa käytiin silloin n.s. Ruotsilan kahakka. Kartanoa puolusti 17 suojeluskuntalaista lukuisia punakaartilaisia vastaan. Leila ja Sylvi olivat paenneet mamma Lydian kanssa Jonsalle. Pappa Arno oli Porin sairaalassa. Tor-veli, jolla oli aivovaurio, oli jäänyt punaisten jalkoihin, kun ne ottivat suojeluskuntalaiset vangeiksi. Leila, silloin 19-vuotias, lähti etsimään veljeään talosta, jossa punaiset riehuivat rikkoen pistimillään kaiken irtaimen. Leila kulki siellä shaali pään yli vedettynä ja löysi lopulta Torin lonkkaan ammuttuna yläkerran huoneesta. Leila pyysi tallimiestä laittamaan hevosen reen eteen. Tämä kieltäytyi, mutta Leila kysyi "mitä minä olen teille tehnyt?". Tallimies suostui lopulta ja auttoi Torin rekeen. Leila ajoi Jonsalle ja otti rekeen myös mamman ja Sylvin ja lähti ajamaan yön selkään kohti Peipohjaa. Kaukana takana näkyi Ruotsilan palon korkeat roihut. Matkalla satoi lunta joka peitti jäljet. Aamulla he pääsivät junalla Poriin. Näin perhe pelastui ja Tor pääsi sairaalaan. Tästä toiminnasta Leilalle myönnettiin Vapaussodan muistomitali soljella.


Takaisin Rydman-sukusivulle / Tillbaka till Rydman-hemsida