Herra Petterin seikkailuja 4

 

Herra Petteri kummituskellarissa

 

1. luku

HERRA PETTERI AVAA POSTIAAN

 

Herra Petteri istui kirjoituspöytänsä ääressä ja selaili postiaan.

 

Yksityissalapoliisien Liitto. Kokouskutsu. "Blääh", ajatteli Herra Petteri. Emme aivan tarkasti tiedä, ajatteliko hän juuri "blääh", vaiko mahdollisesti "pöh!", mutta se oli varmaa ettei Herra Petteri halunnut lähteä ikävään kokoukseen, jossa kuitenkin puhuttiin vain siitä että salapoliisien palkkioita pitäisi korottaa. "Kaikkien ihmisten pitäisi tietysti tulla kohtuullisesti toimeen", hän aina sanoi, "mutta en minä ainakaan tee tätä työtä vain sen vuoksi että tulisin rikkaaksi", hän aina myös lisäsi.

 

Sherlock Holmes -yhtiön sensaatiomainen uutuus! Sormenjälkien automaattiskanneri, joka hipaisemalla heti selvittää kaikki jäljet - hinta vain 50000€! ... "No juu, olisihan se aivan hauska lelu", Herra Petteri ajatteli, "mutta on vähän kallis". Hän mietti vähän aikaa. "Saisipa sellaisen automaattiskannerin, joka kertoisi kaikista asioista, ovatko ne totta!" Sitten hän mietti vielä vähän aikaa, ja päätyi tällaiseen ajatukseen: "Mutta olisiko oikeastaan kovin hauskaa, että aina tietäisi mikä on totta? Miten kävisi jouluna, kun pukin tullessa automaattiskanneri alkaisi aina hurjasti piipittää?". Vähän myöhemmin hän ajatteli vielä, että "oikeastaan on aika mahdotonta ajatella, että kaikki maailman asiat olisivat joko totta tai valetta. Onhan sellaisiakin asioita jotka ovat melkein totta... kuten esimerkiksi keijukaiset". Ja sitten Herra Petteri punastui, mutta aivan vähän.

 

Rakas Herra Salapoliisi Herra Petteri... "Jaha, seitsemästoista kirje opettaja Lempi Hienoselta. Minä olen jo vastannut hänelle, etten missään tapauksessa aio mennä naimisiin hänen kanssaan!" Herra Petterin suupieliin tuli kireä ilme, ja hän sanoi yllättävän kovaan ääneen: "Enkä senpuoleen kenenkään muunkaan kanssa!". Ja hän heitti kirjeen avaamattomana jäte­pape­ri­laatikkoon.

 

Kutsu. Teidät kutsutaan Roivaalan kartanon uuden näyttelyn avajaisiin. Taiteilija Nikolai Armstein avaa lapsille kummitusnäyttelyn. "Muistaakseni naapurin pikkutyttö kertoikin tuosta näyttelystä jokin aika sitten. Hän on itse tehnyt sinne jonkinlaisen kauhupiirroksen", Herra Petteri muisteli, ja päätti siitä paikasta lähteä avajaisiin - varsinkin kun kävelymatkaa kartanoon ei ollut edes kilometriä.

 

2. luku

KUMMITUSNÄYTTELYN AVAJAISET

 

Roivaalan kartanon puisto oli valaistu kynttiläliekein, ja niiden ympärillä oli monen värisiä silkkipaperista tehtyjä varjostimia, jotka heittivät puistoon salaperäisiä värikkäitä varjoja. Itse kartano oli valaistu niin, että sen julkisivu näytti pahaenteisen synkältä.

 

Joka suunnalta kartanoon virtasi lapsia, joista useimmat taluttivat mukanaan vanhempiaan. Jotkut vanhemmista olivat sen näköisiä, että he ilmeisesti ajattelivat mielessään: "Onkohan tämä nyt oikein lapsille sopivaa?"...

 

"Tervetuloa Herra Petteri!" huudahti kartanon johtajatar Maisa Hyppilä. "Tässä on itse taiteilija Nikolai Armstein!", hän lisäsi. "Peive!", sanoi tai­teilija Armstein, "hauska ette te tule minu neittely! Mine toivo ette te kau­histu kovasti!" Ja sitten taiteilija Armstein ilmeisesti hymyili - ainakin Herra Petteri arveli niin.

 

Taiteilija Armstein oli näet kovasti pelottavan näköinen. Hänen kasvonsa oli maalattu niin kauhistuttaviksi, että olisi luullut hänen nousseen suoraan haudasta jonkinlaisena 'elävänä ruumiina'. Lisäksi taiteilija Armstein näytti olevan kovin hermostunut. Hänen silmänsä pälyilivät joka suuntaan, ja hän oli sen näköinen että olisi voinut luulla hänen toivoneen olevansa juuri nyt jossain aivan muualla.

 

"Hei!", sanoi joku Herra Petterin takana. Petteri käännähti ja tunsi heti kaksi poikaa Harjunsyrjän koulusta. "Minä olen Sakari ja tuo on Matti", sanoi toinen pojista, "me olemme vähän nuuskineet paikkoja, ja täällä on kyllä nyt tapahtumassa jotain hyvin kummallista". "Hehheh", sanoi Herra Petteri, "no aivan varmasti!" Pojat aikoivat jatkaa, mutta vaikenivat heti, sillä Petterin luo juoksi kaksi tyttöä innokkaasti pälpättäen.

 

"Henna ja Liisa!" huudahti Herra Petteri. Tytöt olivat siskoksia, ja Liisa juuri se naapurin pikku tyttö, joka oli jättänyt vaaleanpunaisen taskupeilin Petterin oven eteen silloin keväällä, juuri ennen kuin Petteri joutui ratkaisemaan Harjunsyrjän koulun kadonneiden esineiden arvoituksen. "Täällä on mei­dänkin piirustuksia seinällä", tytöt touhusivat. "Taiteilija pyysi meitäkin tekemään kummituskuvia!"

 

"Hienoa", sanoi Herra Petteri, "kohta saamme nähdä mitä olette piirtäneet". Samassa johtajatar Maisa Hyppilä taputti käsiään: "Arvoisa yleisö! Siirty­käämme sisään, sillä nyt alkavat kummitusnäyttelyn avajaiset!"

 

Kaikki siirtyivät kartanon suureen saliin. Maisa Hyppilä taputti uudestaan käsiään: "Arvoisa yleisö, minulla on kunnia esitellä teille kuuluisa taiteilija Nikolai Armstein, joka kertoo nyt tästä näyttelystä ja siitä kuinka se on syntynyt".

 

Kaikki odottivat ja kurottelivat kaulojaan nähdäkseen hurjannäköisen taitei­lijan, mutta häntä ei näkynyt missään. "Nikolai, Nikolai", huuteli Maisa Hyp­pilä. Mutta miestä ei näkynyt.

 

Äkkiä Henna ja Liisa tupsahtivat Herra Petterin luo. "Herra Petteri, Herra Petteri, meidän kummituskuvat on viety! Tule katsomaan!"

 

Toden totta. Seinällä oli monta riviä lasten piirroksia, mutta keskellä ammotti kahden kuvan aukko. "Tämäpä kummallista", sanoi Herra Petteri, "Kuu­luu­kohan tämäkin avajaisten ohjelmaan?"

 

Maisa Hyppilä porhalsi Petterin luo. "Taiteilijaa ei löydy mistään. Hän on kadonnut kuin maan nielemänä", hän sanoi huolissaan, "Täällä on nyt me­nos­sa jotain hyvin kummallista." "Niin sanoivat ne kaksi koulupoikaakin", Pet­teri mutisi, ja katseli ympärilleen. Mutta poikia ei näkynyt missään.

 

3. luku

HERRA PETTERI SÄIKÄHTÄÄ

 

"Onko koko kartano tutkittu", Herra Petteri kysyi johtajatar Hyppilältä. "On kyllä", tämä vastasi, "- muttei kellari!", hän sitten huudahti. "Mennäänpä sit­ten kellariin", Herra Petteri sanoi, "voisitko näyttää tietä?"

 

"Hyvä yleisö, tutustukaa nyt näyttelyymme! Me käymme hakemassa taiteilija Armsteinin", Maisa Hyppilä kuulutti. Ja sitten hän ja Herra Petteri avasivat kellariin vievän oven. Siihen oli kiinnitetty pieni lappunen johon oli piirretty pääkallon kuva, ja sen alla oli kaksi sääriluuta ristissä.

 

Portaat olivat jyrkät, ja niitä valaisivat vain askelmien reunoille sijoitetut kel­meän vihertävänhohtoiset pahvisuikaleet. "Fosforimaalia", ajatteli Petteri. Myös alhaalla kellarissa oli melkein pimeää. Siellä täällä seinillä oli kelme­ästi hohtavia nuolenkuvia, jotka ilmeisesti heijastivat valonsa muutamista hy­vin himmeinä hohtavista sähkölampuista. Petteri ja Maisa Hyppilä kulkivat varovaisesti käsillään tunnustellen eteenpäin.

 

Äkkiä Petteri tunsi kasvoillaan inhottavasti luikertelevia lonkeroita. Hän hui­taisi kädellään, mutta samassa kuului jostakin kaameantuntuista naurun­rähätystä. Herra Petteri vilkaisi naurun suuntaan, mutta silloin voihkaisi Mai­sa Hyppilä: "Katso!"

 

Herra Petteri käänsi päätään, ja näki muurissa olevasta aukosta kaksi ilmi­selvää hohtavaa kummitusta. Ne hohtivat kelmeää valoa, niillä oli pyöreä pää ja siinä kaksi mustaa pyöreää silmäaukkoa. Kummitukset liikkuivat nopeasti eteenpäin, ja katosivat äkkiä. Samassa välähti kirkas valo, joka sokaisi Pet­terin ja Maisan silmät. Hetken kuluttua Herra Petteri kuiskasi: "Minä en näe vieläkään yhtään mitään. Lamput ovat varmaan sammuneet".

 

"Mennään takaisin ja haetaan taskulamppuja", kuiskasi Maisa Hyppilä, ja Herra Petteri oli samaa mieltä. Hänkin oli hiukkasen säikähtänyt. Kummi­tuskellari tuntui liiankin todelliselta...

 

Mutta miten löytää kellarin portaat? Pilkkopimeässä Herra Petteri ja Maisa Hyppilä tunnustelivat ja hapuilivat käsillään. Ne osuivat silloin tällöin sei­niin, jotka tuntuivat milloin pehmeiltä, milloin kylmän limaisilta. Lopulta por­taat löytyivät, ja varovasti, askel askelelta he nousivat niitä. Ovelle tul­tuaan he huomasivat, ettei se auennut.

 

Herra Petteri ja Maisa Hyppilä saivat hakata oveen ja huutaa apua pitkän tovin, ennenkuin joku tuli toiselle puolen, räpisteli sitä hetken, ja avasi sen lopulta.

 

4. luku

HERRA PETTERI TUTKII UUDESTAAN KELLARIA

JA LÖYTÄÄ KUMMALLISIA ASIOITA

 

"Mitä on oikein tapahtunut?", kysyi oven avannut mies. Hän oli kartanon peh­toori Johannes Korvala, Herra Petterin hyvä ystävä.

 

"Kuka on pannut oven säppiin ulkopuolelta?", kysyi Herra Petteri tuikeasti. "En minä vaan tiedä", vastasi Johannes. Petteri oli vihainen: "Joku on tullut äskettäin tästä ovesta ulos! Kuka?"

 

Kun Johannes Korvala ei osannut tuohon vastata, Herra Petteri selitti äskeiset tapahtumat nopeasti, ja sanoi sitten:

 

"Nyt haetaan pari oikein vahvaa taskulamppua ja tutkitaan kellari perin poh­jin. Ja sinä Maisa", Petteri kääntyi johtajattaren puoleen, "sinä menet juhla­yleisön joukkoon ja yrität viihdyttää heitä. Parempi on, ettei synny min­käänlaista paniikkia. Ja soita jossain välissä nimismiehelle ja pyydä häntä ottamaan pari miestä mukaansa ja tulemaan tänne".

 

Pehtoori Korvala lähti etsimään taskulamppuja, mutta Herra Petteri huomasi Hennan ja Liisan, jotka melkein tuhersivat itkua, ja kysyi heiltä: "Mitä teidän piirustuksenne oikein esittivät?"

 

"Me piirrettiin kummituslinnan kellari. Siellä seinässä oli irtonainen kivi ja sieltä tuli kummitus", tytöt selittivät. "Itsekö te sen aiheen keksitte?", kysyi Herra Petteri. "Joo...", epäröi Henna. Mutta pikkusisko tunnusti: "Ne pojat puhuivat semmoisia, Sakari ja Matti".

 

"Tämä on hyvin mielenkiintoinen asia", Herra Petteri mutisi, mutta samassa pehtoori Korvala saapui kaksi tehokasta taskulamppua käsissään. "Me me­nemme nyt kellariin", Petteri sanoi, "ja sinä vartioit tätä ovea, kunnes me palaamme", hän sanoi lähistöllä innokkaasti tähtäilevälle lehtivalokuvaaja Selkälahdelle. "Voit saada hyviä kuvia tänä iltana", hän sitten lisäsi, "älä läh­de tästä minnekään, ja kuvaa kaikki jotka tälle ovelle tulevat!".

 

Niin pehtoori ja salapoliisi laskeutuivat kellarin portaita. Lamppujen kirk­kaassa valossa näkyi selvästi, miten taiteilija Armstein oli kiinnittänyt seinille monenlaisia pintoja, munakennoja, karhunvillaa, mustaa muovikalvoa ja lat­tiaharjojen harjasosia. Sitten Herra Petteri näki, mikä hänen kasvojaan oli hi­paissut: kokonainen rykelmä katosta roikkuvia pehmeitä kumisia leikki­käärmeitä.

 

Samassa rähähti taas tuo kaamea nauru. Herra Petteri osoitti pehtoorille lattiassa olevaa lautaa, josta lähti johtoja seinälle. "Jossain on nauhuri tai sen tapainen", hän kuiskasi. Sitten miehet tulivat muurinaukon luo. Sen takana näytti olevan toinen käytävä, mutta se oli rakennettu suurista luonnonkivistä, ei tiilistä kuten se missä Petteri ja pehtoori nyt seisoivat.

 

"Tuossa ei kyllä ennen ollut minkäänlaista aukkoa", kuiskasi pehtoori. Herra Petteri nyökkäsi. "Sinne meidän on nyt mentävä. Näin siellä jotain kummal­lista", hän kuiskasi.

 

Suurella vaivalla Herra Petteri ahtautui aukosta sisään. Pehtoorilta se kävi paljon helpommin, nuorempi ja solakampi kun oli. Uusi käytävä johti pie­nelle oviaukolle, jonka takana oli kivistä holvattu kammio. "Vai näin olivat asiat", kuiskasi pehtoori Korvala, "olenkin ihmetellyt mitä näiden seinien takana oikein on. Kellari on aivan liian pieni itse taloon verrattuna..."

 

Miehet kömpivät kammioon, josta löyhkäsi ummehtunut kostea haju. Petteri huomasi heti, että lattialla oli jokin vaalea kasa. "Vai niin", hän mutisi, "tässä ovat meidän kummituksemme..." Lattialla oli mytyssä kaksi paperilakanaa, joihin kumpaankin oli leikattu kaksi pyöreää munankokoista reikää. "Lyönpä vetoa että nuoret herrat Sakari ja Matti ovat käyneet täällä... ja ehkäpä myös taiteilija Armstein...", Petteri kuiskasi. "Ja sitä paitsi tämä kammio on satojen vuosien ikäinen", hän sitten lisäsi.

 

Sitten miehet tutkivat kammion seinää. Se tuntui olevan täysin ehjä, kunnes Herra Petteri kiinnitti huomionsa pariin kiveen jotka ulkonivat seinästä muu­taman sentin. "Katsotaanpa, irtoavatko nämä kivet", Petteri mutisi, ja tarttui kiven reunoihin. Kivet liikahtivat yllättävän keveästi, irtosivat lopulta, ja puto­sivat kammion maalattialle. Niiden takaa paljastui kapea ja matala kivestä ladottu käytävä. "Tuolla on arvoituksen ratkaisu", Herra Petteri kuiskasi. "Mennään!"

 

5. luku

HERRA PETTERI LÖYTÄÄ KAKSI KUMMITUSTA

 

Herra Petteri ja pehtoori Korvala etenivät selkä köyryssä pitkin maanalaista käytävää. Jonkun ajan kuluttua pehtoori kuiskasi: "Meidän täytyy nyt olla vanhan navetan alla". Käytävä laajeni vasemmalle päin, ja kun Petteri vilkaisi siihen suuntaan, hän näki ylös johtavat portaat - mutta jotain muutakin.

 

"Tässä ovat meidän kummituksemme", hän sanoi, ja osoitti kahta maassa makaavaa myttyä. Ne osoittautuivat kahdeksi pojaksi; heidän kätensä ja jal­kansa oli sidottu, ja suut oli tukittu tiukalla tarranauhalla.

 

Herra Petteri ja pehtoori vapauttivat pojat nopeasti, ja Petteri sanoi heille: "Nyt juoksette nopeasti takaisin päärakennukseen, ja jos nimismies on jo tul­lut paikalle, kerrotte heille vain sen että kukaan ei saa poistua talosta". Sitten hän lisäsi tuikeasti: "Herra Petteri käskee näin!"

 

Kauhusta vapisevat pojat lähtivät täyttä vauhtia juoksemaan takaisin, mutta Herra Petteri sanoi: "Ylös navettaan ei nyt kannata yrittää!". Ja niin hän ja peh­toori Korvala jatkoivat hankalaa etenemistään yhä kapeammaksi muut­tuvaa käytävää pitkin.

 

Lopulta Herra Petteri ja pehtoori Korvala huomasivat, että käytävä oli sor­tunut melkein umpeen. Vain pieni aukko johti jonnekin pimeään. "Me tulem­me nyt Parpolan muinaislinnan alle", pehtoori kuiskasi. "Jassoo", ähkäisi Pet­teri, "ja sinne meidän nyt ilmeisesti täytyykin ryömiä".

 

6. luku

MUINAISLINNAN SALAISUUS

 

Miehet ryömivät aukosta sisään, ja etenivät sitten kumarassa pitkin uudestaan laajentuvaa maanalaista käytävää, jota ainakin siellä täällä oli tuettu suurilla luonnonkivillä ja hirsillä. Hetken kuluttua käytävä laajeni, ja äkkiä miehet huomasivat tulleensa suureen luolaan.

 

"Me olemme nyt muinaislinnan alla", kuiskasi pehtoori Korvala. Herra Pet­teri osoitti lampullaan joka suuntaan, ja totesi että luolasta lähti muutamia käy­täviä ylöspäin. Ne kaikki olivat kuitenkin umpeen sortuneita, hän hetkeä myöhemmin totesi.

 

"Kuuntele!", huudahti Johannes Korvala, "tuolta kuuluu valitusta!"

 

Miehet menivät äänen suuntaan, ja löysivät maassa makaavan sidotun olen­non. Sen kasvot oli maalattu pelottavan näköisiksi, mutta Petteri tunnisti hä­net heti taiteilija Armsteiniksi. Herra Petteri sanoi pehtoorille:

 

"Johannes, vapauta taiteilija heti, ja vie hänet takaisin kartanolle!"

 

Näin tapahtui. Mutta sitten Herra Petteri ryhtyi tarkastelemaan suurta vaaleaa kiveä joka ulottui luolan kattoon asti ja näytti kannattavan sitä. Kiveen oli raaputettu jotain merkkejä, ja Petteri huomasi hetken päästä että merkit olivat hyvin saman kaltaisia kuin muinaisten viikinkien riimut. Petteri tavasi: "Jo...mal...an..." Samassa hän kuuli ääntä.

 

Se olikin Johannes Korvala, joka hengästyneenä tuli käytävää myöten takai­sin Petterin luo. Tämä sanoi:

 

"Johannes, palaa takaisin sinne navetan tienoille. Ja odota minua siellä. Odota ainakin puoli tuntia. Jos minä en tule takaisin, hälytä nimismies sinne ja koko poliisikunta!"

 

 

7. luku

PEHTOORI JOHANNES KORVALA ODOTTAA

 

Johannes Korvala palasi käytävää takaisin muutamia kymmeniä metrejä, kun­nes tuli sen käytävänhaaran luo joka ilmeisesti vei ylös vanhan navetan tienoille. Hän ryhtyi ajankulukseen tutkimaan ylös vieviä portaita. Ne olivat pahasti rapistuneet, kivilaatat olivat vinksin vonksin, ja niitä pitkin oli koko lailla vaikea kivuta. Koko käytävä oli joskus muinoin sortunut, niin että ylös ei päässyt kuin muutamia metrejä.

 

Johannes arveli, ettei hänen ollut turvallista ruveta kaivamaan tuota käytävää, ja oli juuri palaamaisillaan takaisin, kun hänen katseensa osui kiveen, johon oli aivan selvästi kaiverrettu jotain merkkejä. Niissä oli tähti ja risti. "Täh­tiristi...", mietti Johannes, ja muisti yhtäkkiä ruotsinkielisen sanan "stjern­kors" - eikös näitä tienoita hallinnutkin muinoin aatelinen suku joka kutsui itseään "Stiernkorseiksi"?

 

Stiernkorsit - aivan oikein, Johannes mietti, nehän omistivat sekä Roivaalan että Parpolan joskus satoja vuosia sitten. Ja ne ovat käyneet tässä käytävässä silloin muinoin. Hekö tämän onkalon ovat kaivaneet? Ja ovatko he käyneet siellä muinaislinnan allakin?

 

"Stiernkorsit olivat tavattoman rikkaita", muisteli Johannes. "Ehkäpä he löy­sivät täältä aarteen", hän sitten päätteli. "Senpä vuoksi he pystyivät niin nope­asti hankkimaan itselleen näiden kylien kaikki talot, ja tekemään niistä kartanonsa".

 

Johannes mietti juuri kirjoittavansa ikivanhan pitäjän historian uudelleen, kun hänen ajatuksensa keskeytti taskulampun valokeila. Sen perässä puhisi hiki­nen Herra Petteri, jonka kasvot olivat aivan kalpeat.

 

"Äkkiä takaisin", Herra Petteri puhisi. "Ja tämä käytävä on pian lapioitava umpeen!", hän sitten lisäsi.

 

 

8. luku

HERRA PETTERI ESITTÄÄ KUMMALLISIA VÄITTEITÄ

 

Kun pehtoori Johannes Korvala ja Herra Petteri astuivat ulos kartanon kel­larinovesta, he näkivät säikähtyneen väkijoukon joka tuijotti näitä kahta pölyistä ja hiekkaista olentoa kuin kummitusta ikään.

 

"Ovatko kaikki vielä täällä?", Herra Petteri karjaisi. "Haluan herra taiteilijan ja ne kaksi poikaa heti luokseni!"

 

Taiteilija Armsteinin kasvoilta olivat kauhumaalaukset valuneet epämää­räisiksi töhryiksi, ja pojat Sakari ja Matti olivat niin kauhistuneen näköisiä, että heitä itseään olisi voinut luulla kummitusnäyttelyn esineiksi.

 

"Te ette nyt puhu mitään!" Herra Petteri määräsi. "Kutsukaa nimismies pai­kalle!", hän sitten lisäsi. Nimismies tuli ja vakuutti ettei kukaan hänen tietääkseen ollut poistunut kartanolta. "Paitsi tietysti apulaiskaupunginjohtaja, jolle tuli kova kiire toiseen tilaisuuteen", hän lisäsi.

 

Herra Petteri sanoi:

 

"Lähettäkää poliisit apulaiskaupunginjohtajan perään. Vangitkaa hänet syy­tettynä kidnappauksesta tai mistä vain ikinä keksittekin."

 

Maisa Hyppilälle hän sanoi: "Avajaisjuhlallisuudet saavat jatkua. Kaikille kakkua ja juotavaa! Mutta kellari täytyy nyt pitää suljettuna!"

 

 

9. luku

HERRA PETTERILLÄ ON MERKILLISTÄ SANOTTAVAA

 

 

Näyttelyväki söi kakkua ja joi mehua, taiteilija Armstein istui sivuhuoneessa yrittäen rauhoittua, mutta johtajatar Hyppilä, pehtoori Korvala, nimismies, ja pojat Sakari ja Matti tungeksivat Herra Petterin ympärillä ja vaativat tätä selittämään, mistä oikein oli kysymys.

 

Herra Petteri kertoi: "Apulaiskaupunginjohtaja oli jossakin vaiheessa, var­maankin putkitöitten yhteydessä huomannut, että kartanon kellarista lähti ikivanha salakäytävä. Hän oli kuullut tarinoita Stiernkorsien aarteesta, ja yritti löytää sen. Pahaksi onneksi taiteilija Armstein ja pojat tulivat myös kellariin näyttelyä rakentamaan, ja huomasivat irronneet kivet. Apulais­kaupunginjohtajalle tuli paniikki: hänen salainen suunnitelmansa oli vaarassa paljastua ennen aarteen löytämistä, ja niinpä hän hädissään vangitsi sekä pojat että taiteilijan".

 

"No, oliko siellä aarre?", tivasivat muut.

 

"Oli", sanoi Herra Petteri hiljaa. "Oli siellä, mutta aivan erilainen kuin Stiern­korsit muinoin tai apulaiskaupunginjohtaja nyt luulivat. Ei kultaa, ei jalo­kiviä. Siellä on sellainen aarre, etten haluaisi edes muinaistutkijoiden me­nevän sitä vielä katsomaan. Minä pyydänkin nyt, että Johannes muuraa kellarista lähtevän käytävän visusti ja huomaamattomasti kiinni. Ja sitten kukaan ei kerro näistä asioista eteenpäin!"

 

"Mutta mitä me teemme apulaiskaupunginjohtajalle?", kysyi nimismies. "Mis­tä me häntä syytämme?"

 

"On ehkä sittenkin parempi, että apulaiskaupunginjohtaja lähtee paikka­kun­nalta vapaaehtoisesti. Voittehan te uhata häntä vaikka syytteellä laittomasta vangitsemisesta", sanoi Herra Petteri.

 

"Ei tätä nyt voi jättää tähän", sanoi nimismies tiukasti. "Koko asia pitää sel­vittää perin juurin!"

 

"Se aarre on näkymätön", tivahti Herra Petteri. "Sinne ei enää mene KU­KAAN!", hän puuskahti. ”Ja siksi on parempi ettei asiasta enää puhuta yh­tään mitään!”, hän lisäsi.

 

 

10. luku

HERRA PETTERI ON ENSI KERTAA ELÄMÄSSÄÄN IHAN OIKEASTI AIVAN YMMÄLLÄ

 

Herra Petteri oli niin päättäväinen ja tosissaan, että Maisa Hyppilä ja nimis­mies hillitsivät itsensä, eivätkä jatkaneet kyselemistä. Johannes Korvala ym­märsi ainakin osan siitä mitä Herra Petteri oli sanonut, vilkaisi poikiin ja kysyi hiljaa:

 

"Ehkä olisi hyvä, että minun avukseni tulevat vain nämä pojat, eikä kukaan ulkopuolinen".

 

"Tehdään niin", sanoi Herra Petteri, ja lähti syömään kakkua.

 

Mutta pojat katsoivat Johannesta ja poistuvaa Herra Petteriä ihailevin silmin, ja vannoivat mielessään, että he kyllä pystyvät säilyttämään salaisuuden josta vain viisi ihmistä jotakin tiesi - tai kuusi, jos se apulaiskaupunginjohtaja otettiin huomioon.

 

Kotiin palattuaan Herra Petteri ei saanut nukutuksi. Hän oli nähnyt jotakin satojen ja taas satojen vuosien takaa, ja se askarrutti häntä. Muinaislinnan alla oli ilmiselvästi muinainen pyhäkkö, ehkäpä sellaisten ihmisten viimeiseksi turvapaikakseen kaivama, jotka halusivat ylläpitää vanhaa uskoansa metsän, veden, kivien ja kaikkien elollisten olentojen henkiin. Heidän esivanhem­pansa olivat uskoneet niihin lukemattomien sukupolvien ajan, ja he itsekin pitivät näitä uskomuksia pyhinä. He olivat eläneet rauhassa ja sopusoinnussa luonnon ja ympäristön kanssa, Herra Petteri ajatteli.

 

Sitten Herra Petteri ilmeisesti kuitenkin nukahti. Aamulla herätessään hän nimittäin muisti unenpätkän, jossa jokin epämääräinen ihmisolento, aivan samanlainen jonka hän oli nähnyt linnavuoren uumenissa, lähestyi häntä ja sanoi:

 

"Kiitos, että halusit suojella meitä!"

 

Herra Petteri hieroi silmiään, ja kun hän vihdoin pääsi unestaan irti, hän vilkaisi pieneen pyöreään taskupeiliinsä. "Teinköhän minä nyt oikein?", hän kysyi peililtä. Hän oli näkevinään peilissä vilahduksen tutusta keijukaisesta, joka hymyili, ja katosi sitten.