SATUJA

Jokainen satu alkaa sanoilla: Herra Petteri istui kirjoituspöytänsä ääressä, ja...

Keijukainen työnsi varovasti päänsä taskusta. "Miten ihmeessä lohikäärme uskoi sinua?", se kysyi. "Minä käytin meidän ihmisten logiikkaa", Herra Petteri sanoi. "Mikä tahansa väite uskotaan todeksi, jos sen tueksi esitetään toinen mikä tahansa väite." "En minä ehkä aivan kokonaan ymmärtänyt", keijukainen sanoi. "No jos minä väitän, että hevosella on sarvet, kukaan ei minua usko. Mutta jos sanon että hevosella on sarvet, koska kukko sanoo miau, niin kaikki sanovat 'aha', ja tyytyvät siihen. Sellaisia ovat ihmiset", Herra Petteri sanoi ja näytti omituisen surulliselta. "Minä ymmärrän", keijukainen sanoi, eikä ymmärtänyt ollenkaan. (Herra Petteri, lohikäärmeet ja 999 noita-akkaa)

"Noitakuningatar, tee minulle mitä tahansa, mutta älä pakota minua tuon selkään!" "Hahaa, sinä pelkäät!", huusi Noitakuningatar, "mutta sinnehän sinä nyt kiipeät! Hahaa!" Petteri oli kovasti kauhistuneen näköinen ja oikein vapisi lohikäärmeen selkään kiivetessään. Mutta sinne päästyään hän kuiskasi pedolle: "Älä huolestu! Minä voin antaa sinulle tulen ja savun takaisin!" Lohikäärme vilkaisi Herra Petteriä kiitollisen näköisenä, mutta silloin huusi Noitakuningatar: "Liikkeelle!", ja hyppäsi kahareisin luutansa selkään. Lohikäärme seurasi Herra Petteri selässään noitaa, ja aina välillä Herra Petteri taputti sitä rauhottavasti hartiakilville. "Näin hevosiakin rauhoitetaan", ajatteli Herra Petteri. "Ja olipa mainio asia, että ihan pienenä poikana luin sadun Jänis Vemmelsäärestä ja orjantappurapensaasta. Tässä sen taas näkee, miten lukeneisuudesta on hyötyä." (Herra Petteri ja keijukaisen paluu)

Herra Petteri istui kirjoituspöytänsä ääressä ja täytti piippuaan. Hänen mielestään piipun tupruttelu auttoi ratkaisemaan pulmia. Jotkut olivat ankarasti toista mieltä, ja he olivat periaatteessa tietysti aivan oikeassa. Mutta Herra Petterillä oli paljon pulmallista ajateltavaa, sillä hän harrasti filosofiaa. Ja ne jotka harrastavat filosofiaa, miettivät usein hyvin omituisia kysymyksiä, kuten että "Kuuluuko ääniä, jos kukaan ei ole kuuntelemassa?", tai että "Voiko Jumala luoda niin ison kiven ettei hän jaksa sitä nostaa?". Monet aikuiset suhtautuivat tällaisiin kysymyksiin vähättelevästi. Olihan nyt kertakaikkista ajanhukkaa miettiä mokomia asioita joista ei ole minkäänlaista hyötyä. Ihan lapsellista! "Lapsellista?", tuhahti Herra Petteri itsekseen. "Lapset kyllä miettivät paljon näitä asioita, mutta niin tekevät myös viisaat filosofit. Eikä moniin lasten ja filosofien kysymyksiin ole helppo vastata!" (Herra Petteri koulussa)