HERRA PETTERI,
LOHIKÄÄRMEET
JA 999 NOITA-AKKAA


1 Herra Petteri joutuu omituiseen tilanteeseen

Herra Petteri istui kirjoituspöytänsä ääressä, ja torkkui. Äkkiä hän kuuli hennon äänen sanovan:

"Herra Petteri, herää!"

Herra Petteri raotti toista silmäänsä ja näki pöydällä edessään pikkuruisen keijukaisen. Siitä hän arvasi näkevänsä unta, ja sulki silmänsä. Mutta sitten hän taas kuuli hennon äänen, joka sanoi:

"Herra Petteri, herää!"

Herra Petteri raotti molempia silmiään, ja pöydällä hänen edessään oli yhä pikkuruinen keijukainen. Herra Petteri oli hyvin viisas ja hyvin realistinen mies, ja hän tiesi hyvin ettei keijukaisia ollut olemassa. Mutta herra Petteri oli myös tavattoman hyvä päättelemään, ja nyt hän päätteli näin:

"Jos nyt nipistän itseäni tietääkseni olenko hereillä, niin mistä voin tietää, näenkö nyt myös unta siitä että nipistys tekee kipeää?"

Sen tähden herra Petteri päätti kohdata asiat sellaisina miltä ne näyttivät, ja kysyi keijukaiselta:

"Kukas sinä oikein olet?"

"Minä olen keijukainen Satumaasta, ja olen tullut pyytämään sinulta apua hyvin tärkeässä asiassa."

Herra Petteriä nauratti. Jos tämä oli unta, niin se oli ainakin hyvää unta, ja sitä kannatti myös jatkaa hyvin. Ja Herra Petteri hymyili keijukaiselle kauniisti ja kysyi:

"Miten minä, maallinen salapoliisi, voisin auttaa Satumaan asioissa?"

Silloin keijukainen kertoi Herra Petterille järkyttävän tarinan. 999 ilkeää noita-akkaa oli yhdistänyt voimansa ja ryöstänyt Satumaan Kuninkaan Tyttären ja sulkenut hänet pyöreään torniin laaksossa vuorten keskellä. Tornia vartioi kaksi hirmuista lohikäärmettä, ja sen ympärillä on 317 mustaa kiveä, joiksi noita-akat olivat muuttaneet prinsessaa pelastamaan tulleet urheat prinssit ja heidän hevosensa.

"Ja minun siis pitäisi onnistua siinä, missä Satumaan uljaimmat sankarit ovat muuttuneet mustiksi kiviksi", ihmetteli Herra Petteri.

"Suostuthan, kiltti Herra Petteri", pyysi keijukainen ja katseli Herra Petteriä vastustamattomilla silmillään. "Sinun neuvokkuutesi on kuulu Satumaassa saakka, ja sitä paitsi jotkut arvelevat, etteivät Satumaan taiat tepsi oikeaan ihmiseen."

Herra Petteri tuumi että tuossa saattoi olla perää, ja sitä paitsi kaikki muutenkin oli unta. Ja niin Herra Petteri päätti lähteä pelastamaan Satumaan Kuninkaan Tyttären hirmuisten noita-akkojen ja pelottavien lohikäärmeitten vallasta.

2 Herra Petteri saapuu Satumaahan

"Sulje silmäsi, Herra Petteri", keijukainen sanoi.

Herra Petteri sulki silmänsä, ja heti alkoi tuuli viuhua hänen ympärillään. Vähän ajan kuluttua keijukainen sanoi:

"Nyt olemme Satumaassa."

Herra Petteri aukaisi silmänsä, ja näki pienen polun tiheässä metsässä. Polku vietti loivasti ylöspäin, ja kulkeminen tuntui Herra Petteristä tavattoman kevyeltä. Puut harvenivat vähitellen heidän ympärillään, niiden tilalle tuli pian kituliaita pensaita, ja sitten Herra Petteri huomasi kiipeävänsä vuoren nurmikkoista rinnettä. Näköala oli valtava, mutta vaikka Herra Petteri kuinka yritti terästää katsettaan, näkyvissä oli pelkkää metsää metsän jälkeen.

"317 mustaa kiveä", Herra Petteri sanoi. "Miksi vain 317?"

"Yksi prinsseistä tuli kävellen", keijukainen vastasi.

Vuoren rinteellä kävi ruohikkokin vähiin, ja sitten Herra Petteri kiipesi vaarallisessa louhikossa, ja varoi huolellisesti putoamasta ammottaviin rotkoihin. Keijukainen lensi hänen vierellään, ja Herra Petterin mielestä tämän siivet näyttivät välillä aivan suuren sudenkorennon siiviltä.

Vihdoin he pääsivät vuoren harjalle, ja Herra Petteri katseli kiinnostuneena sieltä aukeavaa näköalaa. Laakso oli näkyvissä, ja keskellä laaksoa kohosi korkea pyöreä torni. Niin kaukana torni kuitenkin oli, ettei Herra Petteri pystynyt erottamaan, oliko sen ympärillä lohikäärmeitä.

3 Herra Petteri kohtaa lohikäärmeen

Sitten alkoi laskeutuminen. Se tuntui Herra Petteristä yllättäen paljon vaikeammalta kuin kiipeäminen. Äkkiä keijukainen kuiskasi pelästyneenä:

"Herra Petteri! Katso tuonne kallionkielekkeen taakse!"

Herra Petteri näki, että kallionjärkäleen takaa nousi savua. Välillä sieltä näkyi nopeasti leimahtelevia tulenlieskoja, ja pelottava, kuuma läähätys kuului yhä selvempänä.

Ensimmäinen lohikäärme siellä oli odottelemassa kutsumattomia vieraita...

"Jahah", ajatteli Herra Petteri. "Jahah", hän ajatteli vielä uudestaan. Herra Petteri oli hyvin oppinut ja sivistynyt mies, mutta hän ei ollut koskaan opiskellut lohikäärmetiedettä, ja hän piti melkoisen varmana sitäkin ettei Helsingin yliopistossa edes ollut mitään Dracologian Oppituolia.

Herra Petteri muisti keijukaisen arvelun, etteivät Satumaan taiat ehkä tepsi ihmiseen, ja päätteli siitä, että myös lohikäärmeet saattaisivat yllättyä nähdessään oikean ihmisen. "Ehkäpä oikea ihminen haisee jotenkin erilaiselta kuin Satumaan väki", Herra Petteri arveli. "Toisaalta lohikäärmeet savuttelevat yhtenään, eikä silloin ole varma että ne haistavat kovinkaan tarkasti", hän sitten täydensi ajatustaan pinttyneen piipunpolttajan kokemuksella.

Yhtä kaikki. Yllätys on puoli voittoa, Herra Petteri ajatteli, ja hämäys on vielä neljännes lisää. Jäljelle jää siis vain vaivainen neljännes epäonnistumisen varalle. Ja niin hän asteli tarmokkain askelin kohti kallionkielekettä. Keijukainen sujahti kauhuissaan Herra Petterin takintaskuun, josta se kurkisteli varovasti ja vapisi niin että koko takki tuntui pullistuvan.

Herra Petteri tuli kallionkielekkeen luo, ja näki siellä ainakin kymmenmetrisen lohikäärmeen. Sen pinta oli suomuinen niinkuin krokotiililla, sillä oli selässä suppuun painetut siivet niinkuin lepakolla, ja sen silmät verestivät punaisina niinkuin monta yötä valvoneella työehtosopimusneuvottelijalla.

Kun lohikäärme näki Herra Petterin, se ilmiselvästi säikähti. Sen puoliavoin kita loksahti kiinni, ja se nielaisi savua niin että se alkoi yskiä.

"Juuri sinua minä olen etsinyt", huudahti Herra Petteri. "Olen kuullut että sinun enosi on kovin huonossa kunnossa, ja saattaa pian kuolla."

"Ei minulla ole enoa", lohikäärme kähisi yskänpuuskien välistä. "Ei ole enoa, on vain täti."

"Niin, tätihän se olikin! Suo anteeksi erehdykseni! Minä parka olen juossut vuorta ylös ja vuorta alas niin että aivan sekosin! Tätisihän se oli! Ja tätisi haluaa kovin että heti lentäisit hänen luokseen!"

"Täti... rikas täti...", sopersi lohikäärme ja tuijotti hämmentyneenä Herra Petteriä. Ja sitten se oikaisi siipensä ja syöksyi muutaman valtavan siiveniskun voimalla lentoon.

"Täti... rikas täti...", kuului vielä hetken, ja sitten lohikäärme katosi taivaanrannan taa.

Keijukainen kömpi ulos Herra Petterin takintaskusta ja katseli Herra Petteriä silmät ymmyrkäisinä.

"Mistä sinä tiesit että lohikäärmeen täti on kuolemaisillaan?", se kysyi ihaillen ja ihmeissään.

"En minä tiennytkään", vastasi Herra Petteri. "Kunhan arvasin. Mutta nyt tulee kiire, sillä jos lohikäärme tapaa rikkaan tätinsä loistokunnossa viettämässä grillijuhlia, se saattaa suuttua ja palata takaisin. Ja sitten meitä grillataan...", Herra Petteri lisäsi ääntään pahaenteisesti alentaen.

"Hui", sanoi siihen keijukainen, ja oli niin suloisen ja avuttoman näköinen, että Herra Petterin sydän suli ja hän lisäsi:

"Mutta ei lohikäärme ennätä tulla takaisin, jos nyt pidämme kiirettä!"

4 Salaperäinen torni

Ja niin parivaljakko jatkoi laskeutumistaan laaksoon. Matka joutui kepeästi, eikä Herra Petterille edes tullut hiki. Keijukainen lenteli hänen ympärillään innostuneena ja loi tuon tuostakin ihailevia katseita suureen salapoliisiin.

Vihdoin saavuttiin viimeiselle kukkulalle ennen laakson pohjaa. Sieltä Herra Petteri näki tornin oikein hyvin, ja huomasi että sen ympärille oli kietoutunut aivan valtavan pitkä lohikäärme. Laajalla niityllä tornin ympärillä lojui mustia kiviä. 158 suurta ja 159 pientä, Herra Petteri ehti laskea. Yksi prinsseistä oli todella tullut kävellen, hän mietti.

Herra Petteri käveli rivakasti kohti tornia. Välillä hän joutui väistelemään suurempia kiviä, välillä hyppäämään pienempien yli. "Anteeksi!", hän silloin aina sanoi. Keijukainen sopersi:

"Sa-sa-saanko taas mennä taskuusi?" Ja meni, vastausta odot- tamatta.

Nyt Herra Petteri saapui tornin luo. Sen ympärille kietoutunut lohikäärme raotti laiskasti toista silmäänsä. Herra Petteri näki, että otus oli tulipesänsä pohjia myöten kyllästynyt elämäänsä, ja hän huusi:

"Vahdinvaihto! Sinä saat mennä ja minä tulen tänne sinun sijaasi!"

Lohikäärme aukaisi molemmat silmänsä ja sanoi:

"Olisipa se totta! Mutta kun minua käskettiin olemaan tässä liikkumatta kunnes noita-akat tulevat takaisin!"

"Se on totta", huusi Herra Petteri, "mutta minä puhuin heidät pyörryksiin, ja nyt minusta tulee tornin vartija sinun sijaasi!"

"No vihdoinkin! Kyllä tämä olikin tylsää! Melkein jo tuli ja savukin olivat hiipumassa", lohikäärme huokaisi. "Mutta mistä tiedän että noita-akat ovat lähettäneet sinut?", se lisäsi epäluuloisena.

"Siitä, että he käskivät sinua ennen lähtöäsi polttamaan oven lukon ympäriltä hiileksi, jotta pääsisin tarkastamaan, onko prinsessa vielä tallella", huusi Herra Petteri.

Lohikäärme mulkoili Herra Petteriä epäluuloisena hetken, mutta sitten siinä voitti pitkään pidätelty halu lähteä etsimään todellisia seikkailuja tämän tylsistä tylsimmän työkomennuksen sijaan. Se ruiskaisi kuuman lieskan kohti oven lukkoa, oikaisi siipensä ja lensi tiehensä.

Keijukainen työnsi varovasti päänsä taskusta. "Miten ihmeessä lohikäärme uskoi sinua?", se kysyi.

"Minä käytin meidän ihmisten logiikkaa", Herra Petteri sanoi. "Mikä tahansa väite uskotaan todeksi, jos sen tueksi esitetään toinen mikä tahansa väite."

"En minä ehkä aivan kokonaan ymmärtänyt", keijukainen sanoi.

"No jos minä väitän, että hevosella on sarvet, kukaan ei minua usko. Mutta jos sanon että hevosella on sarvet, koska kukko sanoo miau, niin kaikki sanovat 'aha', ja tyytyvät siihen. Sellaisia ovat ihmiset", Herra Petteri sanoi ja näytti omituisen surulliselta.

"Minä ymmärrän", keijukainen sanoi, eikä ymmärtänyt ollenkaan.

5 Herra Petteri pelastaa prinsessan

"Mutta nyt meidän täytyy kiivetä torniin ja vapauttaa prinsessa", Herra Petteri sanoi päättäväisesti.

Ja niin hän kiipesi kierreportaita ylös, ylös, kierros kierroksen perään, ja saapui lopulta suljetun tammioven eteen. Se ei auennut, joten Herra Petteri huusi:

"Avatkaa ovi! Me tulemme pelastamaan teidät!"

Kuului askelia, ja sitten avain kääntyi lukossa. Kun ovi aukeni, Herra Petteri näki edessään...

Niin, Herra Petteri näkl edessään Satumaan Prinsessan. Tämä ei ehkä kuitenkaan täysin vastannut Herra Petterin käsitystä prinsessoista yleensä - eikä ainakaan Satumaan prinsessoista. Tämä prinsessa oli kiukkuinen, polki jalkaa, väänteli vihapäissään naamaansa ja huusi:

"Ja kuinka kauan täällä pitää odottaa ennenkuin pelastetaan! Ja eikö sinua ole opetettu kumartamaan ja polvistumaan kun tulet prinsessan luo! Ja kuinka ne ovat lähettäneet tuommoisen vanhan äijänkäppyrän tänne minua pelastamaan! Miksei täällä ole komeita prinssejä!"

Tuollaista rähinää tuli prinsessan suusta. Herra Petterin mielestä prinsessa oli kovin ruma tuolla tavoin mekastaessaan, ja lopulta hän suuttui kovin ja sanoi:

"No, hyvä on. Jos et halua päästä kotiin, niin me lähdemmekin tästä. Mutta ovi jää auki, niin että lohikäärmeet pääsevät syömään sinut."

"En minä lohikäärmeitä pelkää!", huusi prinsessa. Silloin Herra Petteri muisti erään lukemansa lastenkasvatusoppaan, ja karjaisi kovalla äänellä:

"Jollet heti lähde, niin annan sinulle selkään ja leikkaan korvasi irti!"

Eihän näin saisi sanoa edes hemmotellulle prinsessalle; mutta menetelmistä viis, kunhan lopputulos on hyvä. Näin juuri se lastenkasvatuskirja kertoi. Ja prinsessa alkoi aivan selvästi miettiä, olisiko hauskaa saada selkäänsä - ja varsinkin sitä, miltä hän sitten näyttäisi jos korvat olisi leikattu irti. Niinpä prinsessa alkoi lauhtua, ja suostui lähtemään kammiostaan.

6 Petteri ja 999 noita-akkaa

Herra Petteri, prinsessa ja keijukainen laskeutuivat tornin loputtomia kierreportaita. Keijukainen oli jotensakin vaivautuneen näköinen, ja sen korvat olivat aivan punaiset. Se oli aivan saman näköinen kuin jotkut meistä jotka joutuvat näkemään huonoa käytöstä, varsinkin jos ulkomaalaisia on läsnä.

Juuri kun Herra Petteri, prinsessa ja keijukainen pääsivät tornin alaovelle, alkoi ilmassa kuulua huminaa. Se vahvistui vahvistumistaan, ja sitten ilma pimeni. 999 noita-akkaa lähestyi tornia, luudilla ratsastaen, kaikilta ilmansuunnilta, hirveästi kaakattaen.

"Nyt kyllä kostomme on hirmuinen! Nyt kyllä muutamme teidät kaikki mustiksi kiviksi!"

Silloin Herra Petteri huusi:

"Aivan oikein, hyvät rouvat! Mustiksi kiviksi! Mutta saanko pyytää, että kaikkein kaunein teistä tekee tämän viimeisen loitsun!"

"Ei siinä mitään kauneinta tarvita!", huusi lähimmäksi ehtinyt noita-akka. "Eikö muka ole mitään eroa, senkin väkäleuka!", melskasi toinen. "Itselläsi on syylä nenän päässä!", käkätti kolmas. Neljäs ehti juuri sanoa jotain jonka Herra Petteri tulkitsi 'haisemiseksi', kun noita-akat raivoisasti riidellen alkoivat loitsia toisiaan mustiksi kiviksi. Pöly vain kieppusi ilmassa, meteli oli hirmuinen, kun noidat sinkosivat toisiinsa hurjia loitsujaan.

Sitten hiljeni. Kun pöly laskeutui äänettömän laakson yltä, Herra Petteri huomasi, että niitylle oli ilmestynyt hirmuinen määrä uusia kiviä. Vai olivatko ne kiviä? Lähempää katsellen nämä uudet kivet ennemminkin muistuttivat 'lehmänlälliä', kuten Herra Petterin lapsuudessa kutsuttiin tietynlaisia lämpimiä, pehmeitä, ruskeita sellaisia... niin, sellaisia joissa kärpäset viihtyivät...

Mutta mustien kivien tienoilla näytti ilma kuin väreilevän. Isot kivet alkoivat muuttua: niille kasvoi neljä jalkaa, iso ruumis ja lopulta harjanhulmuava pää. Ja pienet kivet alkoivat saada ihmisen muodon, ja niistä tuli toinen toistaan komeampia prinssejä, joilla oli toinen toistaan komeammat vaatteet. Hopeaiset miekat välkkyivät heidän käsissään, ja kultaiset korut riippuivat heidän kaulassaan.

7 Lentomatka kuninkaanlinnaan

Juuri kun noitien lumouksen purkauduttua kaikki 158 ratsuprinssiä (ja se yksi kävellen tullut) palasivat alkuperäiseen muotoonsa, ilmassa alkoi jälleen viuhua. Prinssit katsoivat kauhistuneina ylös, hyppäsivät ratsujensa selkään ja karauttivat kaukaisuuteen; se yksi ratsuton juoksi heidän perässään minkä kintuista kerkesi.

Herra Petteri näki, miten lohikäärme laskeutui tornin eteen. Hän ehti jo vakavasti huolestua, mutta silloin lohikäärme sanoi hengästyneellä äänellä:

"Kiitos että kerroit! Tätini oli todella kuolemaisillaan! Sinun ansiostasi ehdin juuri ajoissa paikalle! Hän testamenttasi minulle koko jäämistönsä! Nyt minulla on valtava kasa timantteja, joitten päällä voin maata ja nukkua! Ette voi ymmärtää, kuinka paha on nukkua paljaalla maalla! Oma pesä, oma peti! Oma pesä, oma peti", lohikäärme lallatti onnellisena.

"Kaksikymmentäviisi prosenttia", mutisi Herra Petteri, ja keijukainen, joka sen kuuli, ei tätä loitsua ikinä ymmärtänyt, mutta ei myöskään unohtanut.

Sitten lohikäärme näytti havahtuvan onnellisista ajatuksistaan.

"Nyt haluan korvata sinulle tämän kaiken. Teen sinun hyväksesi ihan mitä vain pyydät", se sanoi.

Herra Petteri sanoi: "Lennätä meidät Satumaan kuninkaanlinnaan!"

Niin lohikäärme laski pyrstönsä alas ja odotti että matkalaiset olivat turvallisesti kiivenneet sen selkään. Sitten se sanoi: "Pitäkää tiukasti kiinni!", ja alkoi kohota ilmaan.

Herra Petteri näki korkealta ensin Tornilaakson, sitten monia metsäisiä kukkuloita, niitten välillä ruohikkoisia laaksoja pienine taloineen ja laiduntavine karjoineen - ja lopulta suuren tasangon, jonka keskellä kohosi komea kuninkaanlinna.

Lohikäärme laskeutui kuninkaanlinnan edessä leviävälle niitylle. Herra Petteri näki, miten linnanväki säntäili edes ja takaisin, miten sotilaat raahasivat nahkaisia kanuunoja asemiin - ja lopulta hän huomasi eräässä linnanikkunassa kruunupäisen hahmon, joka kurkisteli verhojen lomitse.

Saman hahmon oli huomannut myös prinsessa, joka alkoi huutaa: "Pappa pappa! Pappaseni iskäseni mun!", ja huitoi käsiään ja jostakin päin pukuaan irroittamaansa liinaa. Kuningas viittasi väkensä rauhoittumaan, ja asteli ulos linnastaan. Hän hikosi jännityksestä ja pelosta niin, että komeasti rypytetty valkoinen myllynkivikaulus pehmeni ja liukeni kaulalle ja alkoi muistuttaa pikkulasten ruokaliinaa.

Herra Petteri, prinsessa ja keijukainen laskeutuivat lohikäärmeen selästä alas, ja kävelivät kohti kuningasta. Tämä rykäisi, otti naamalleen arvovaltaisen ilmeen ja alkoi kaiken aikaa lohikäärmettä vilkuillen puhua:

"Arvoisa prinssi. Vaikka näytätkin vanhalta, Me kiitämme sinua tyttäremme pelastamisesta. Ikivanhojen lakien mukaan sinun tulee nyt ottaa tyttäremme puolisoksesi, ja suostua tämän lisäksi ottamaan omaksesi puolet valtakunnastamme."

"Arvoisa kuningas, luovutan tyttäresi sinulle, mutta ilmoitan samalla, että minun on heti palattava omaan maahani", Herra Petteri vastasi.

Kuninkaan kasvot synkistyivät. "Laki on laki", hän huusi, ja vaikka prinsessa kirkui ettei hän suostu ottamaan moista vanhaa ukkoa puolisokseen, kanuunoita alettiin uudestaan suunnata kohti Herra Petteriä.

Silloin Herra Petteri huusi:

"Lohikäärme, lohikäärme, ota minut mukaasi!"

Ja hän ryntäsi lohikäärmeen selkään, ja se lensi, lensi korkealle. Juuri kun Herra Petteri ehti ajatella, että pahinta seikkailussa oli ollut kuningas ja prinsessa, alkoi tuuli viuhua hänen ympärillään. Ilma musteni, ja kun Herra Petteri jälleen alkoi nähdä ympärilleen, hänen edessään oli tuttu työpöytä, hän istui sen ääressä ja...

Herra Petteri heräsi. Kaikki oli niinkuin ennen. Kirjakasat, asiakirjat, piiput, kynät ja kumit. Hän otti paperin ja kynän ja ryhtyi kirjoittamaan untaan muistiin.

Kaikki oli varmaan ollutkin unta. Mutta miksi Herra Petteri ei pystynyt unohtamaan pientä keijukaista? Kerran hän tuli kouraisseeksi taskuaan, ja löysi sieltä kaksi murskautunutta sudenkorennon siipiparia.

"Siivet", Herra Petteri ajatteli, "siivet tekevät elämästä satua."


Alkuun
Etusivulle