HERRA PETTERI
JA KEIJUKAISEN PALUU


1

Herra Petteri istui kirjoituspöytänsä ääressä, ja laati veroilmoitusta. Hän hikosi ja pähkäili. Muuan tärkeä paperi oli pudonnut lattialle. Herra Petteri huokaisi syvään ja kumartui nostamaan sitä.

Kun hän jälleen suoristautui, hän näki kirjoituspöydällään tutun näköisen keijukaisen.

"Tämä tästä vielä puuttui", ajatteli Herra Petteri, ja huokaisi toisen kerran.

Mutta keijukainen sanoi: "Herra Petteri, sinua tarvitaan taas Satumaassa!"

"Nyt minulla on kiire. Eikö yksi kerta Satumaata jo riittäisi?", Herra Petteri sanoi. Mutta keijukainen oli itsepintainen: "Sinun on ehdottomasti tultava heti! Sitä paitsi olet kotona jo tänä iltana."

Herra Petteri mietti. Hän oli ilmiselvästi tulossa hulluksi. Nähdä nyt keijukaisia keskellä päivää! Herra Petteriä harmitti kovin, sillä veroilmoituksen laatiminenhan ei ilahduta juuri ketään, ja kaikkein vähiten Herra Petteriä, jonka piti etsiä tärkeitä papereita kaikkialta, keittiön leipähyllyltä, sängyn takaa, sateenvarjon sisältä ja työpöydän alta, eikä hän sittenkään voinut olla varma siitä, että kaikki ne kuitenkaan löytyisivät. Herra Petteri aikoi jo suutuspäissään pyyhkäistä keijukaisen syrjään niinkuin kiusallisen huonekärpäsen, kun hän yhtäkkiä muisti jotain... jotain tunteellista. Silmät! Niin, keijukaisen silmät olivat jääneet hänen mieleensä - ja sen ujo avuttomuus...

Mutta keijukainen sanoi lyhyesti: "Nyt mennään!"

"Hetkinen nyt...", Herra Petteri yritti, ja harmi valtasi uudelleen hänen mielensä. Häntä suorastaan suututti. Mutta yhtäkkiä Herra Petterin ympärillä alkoi tuulla. Ilma pyöri ympäri, ja hänen silmiään hämärsi. Kun viuhuna lopulta laantui, Herra Petteri huomasi seisovansa korkealla kukkulalla, ja hän näki edessään laakson. Sen keskellä kohosi tumma linna. Linnan muurit olivat korkeat, sakarareunaiset, ja sen tornit kohosivat pahaenteisen näköisinä kohti korkeuksia. Yhdestäkään ikkunasta ei loistanut valo. Koko laakso linnan ympärillä tuntui hämärältä ja epäystävälliseltä, ja Herra Petteri huomasi yllättyneenä, ettei minkäänlaista ääntä kuulunut ympärillä, ei edes tuulen suhinaa eikä lintujen laulua.

"Tuonne linnaan sinun täytyy nyt tulla heti!", keijukainen vaati.

2

Herra Petteristä tuntui, että tässä kaikessa oli jotain pahasti vialla. Edes keijukainen ei tuntunut ollenkaan samalta kuin taannoin. Se oli jotenkin muuttunut, tullut tylyksi ja määräileväksi. Nyt se sanoikin:

"Meidän täytyy päästä nopeasti linnaan, muuten meidän käy huonosti!"

Herra Petteri huokaisi jo kolmannen kerran syvään, ja sanoi: "Hyvä on. Mennään. Sinä voit jälleen piiloutua taskuuni, jos pelkäät."

"Minä en pelkää", sanoi keijukainen. "Enkä minä edes mahtuisi sinun taskuusi. Minä lennän edellä ja näytän tietä."

Omituista, ajatteli Herra Petteri, mutta lähti sitten keijukaisen perässä kiipeämään alas rinnettä. Mitä lähemmäksi synkkää linnaa saavuttiin, sen ankeammalta kaikki alkoi näyttää. Puitten ja pensaitten lehdet olivat kuihtuneita, vaikka Satumaassa muuten vielä näytti olevan kesä. Hiljaisuus Herra Petterin ympärillä tuntui yhäkin syvemmältä, ja limaisten lammikoiden tienoilla polun kummankin puolen vilahteli omituisia olioita, joiden silmät tuon tuostakin välähtelivät.

Keijukainen ja Herra Petteri saapuivat lopulta linnan portin eteen. Herra Petteri huomasi ällistyneenä, että raskaat ketjut alkoivat kitistä, laskusilta putosi vallihaudan ylle, ja jykevät portinpuoliskot liukuivat erilleen toisistaan.

"Nopeasti sisään!", huusi keijukainen kireällä äänellä.

Kun matkalaiset olivat päässeet linnan pihalle, portit heidän takanaan jysähtivät kiinni. Herra Petteri huomasi, että linnanpiha oli liejuinen ja törkyinen. Siellä lojui sikin sokin kaikenlaista rojua, ja ikkunoitten alla näytti olevan haisevia jätekasoja.

"No niin", huusi keijukainen karkeasti. "Nyt sain sinut kiikkiin!" Ja samalla se alkoi muuttua. Se paisui Herra Petterin kokoiseksi, sen ohut harsopuku muuttui mustaksi ja raskaasti laskeutuvaksi viitaksi, ja sen kasvot kävivät ilkeän ja raa'an näköisiksi. Herra Petterin edessä seisoi vanha nainen jonka kasvot olivat räikeästi maalatut, ja se suorastaan tärisi kiukusta.

"Sinä tuhosit tempuillasi koko noita-akka-armeijani! Siellä ne nyt lojuvat Pyöreän tornin laaksossa mustina kivinä! Kaikki yhdeksän sataa yhdeksän kymmentä yhdeksän!", nai nen huusi. "Nyt sinä saat kalliisti maksaa tekosi! Minä olen Satumaan Pimeiden Laaksojen Noitakuningatar, enkä minä tunne armoa! Mutta ensin saat auttaa minua palauttamaan armeijani henkiin!"

3

Herra Petteri oli laajalti tunnettu ajattelukyvystään. Hänen järkeilytaitonsa oli maankuulu, ja se oli pelastanut myös Satumaan kerran aikaisemmin. Mutta nyt Herra Petteri oli aivan hämillään. Vaikka hän kuinka pinnisti aivojaan, hän ei keksinyt yhtään järkevää ajatusta. Kyllähän Herra Petteri oli tavannut uransa aikana moniakin raivoisasti huutavia ihmisiä, mutta aina ne olivat huutaessaan paljastaneet pelkonsa ja epävarmuutensa, ja niihin oli aina tepsinyt jokin näppärä keino jolla ne sai ikäänkuin romahtamaan ja muuttumaan pelkiksi surkeiksi rääpäleiksi. Mutta tämä Noitakuningatar oli toista maata. Se tuntui olevan niin varma mahdistaan, ettei Herra Petteri huomannut minkäänlaista epävarmuutta tai pelkoa sen ilmeissä. Lohikäärmeet ja noita-akat olivat pelkkiä surkimuksia tähän hirviöön verraten.

"Mutta minä olen ihminen", yritti Herra Petteri kuitenkin. "Satumaan taiat eivät tepsi minuun."

"Niinkö luulet?", huusi Noitakuningatar. "Tulitko tänne vapaaehtoisesti? Pystyitkö estämään lähtöäsi? Jos olet niin varma itsestäsi, käänny takaisin ja lähde pois!", se raakkui.

Herra Petteri oli todella vihainen, ja päätti tehdä kuten Noitakuningatar ehdotti. Mutta hänen jalkansa eivät irronneet maasta, eivätkä hänen kätensä totelleet. Itse asiassa hän oli suorastaan jäykistynyt paikalleen.

"Näetkö, olet kokonaan minun vallassani! Käy nyt kyykkyyn, heiluta käsiäsi ja huuda 'kukko kiekuu' kolme kertaa!"

Vaikka Herra Petteri kuinka yritti olla menemättä kyykkyyn, heiluttamatta käsiään ja huutamatta 'kukko kiekuu' kolme kertaa, hän teki juuri näin. Ja häntä hävetti suunnattomasti.

"Nyt seuraat minua, ja tulet linnani vankiselliin! Siellä saat miettiä tekemisiäsi ja pelätä mitä sitten seuraa!", Noitakuningatar huusi. Ja vaikka Herra Petteri kuinka yritti tehdä toisin, selliin hän meni. Matkalla hän näki monia saleja ja huoneita, joissa huonekaluja peittivät paksut lukinseitit, ja ne itsekin näyttivät aivan lahonneilta. Itse sellissä oli vain pieni kalterein varustettu ikkuna katonrajassa, ja siitä näkyi miten taivaalle kertyi ukkospilviä. Kun Noitakuningatar oli lukinnut Herra Petterin selliin, sitä valaisivat vain silloin tällöin leimahtelevat salamat.

Erään salamanleimauksen jälkeen Herra Petteri oli huomaavinaan pienen siivekkään olennon lehahtavan ikkunan editse. Mutta vaikka hän kuinka tuijotti ikkunanpahaista, hän ei enää nähnyt mitään muuta kuin silloin tällöin leimahtavia salamoita.

4

Herra Petteri yritti salamoitten valossa tutkia selliään. Se tuntui kauttaaltaan lujista kivistä rakennetulta. Herra Petteri koputteli seiniä. Missään ei tuntunut olevan onttoa kohtaa. Ainoat aukot sellissä olivat ikkuna katonrajassa, ja pieni pyöreä tirkistysluukku raskaassa puuovessa. Ikkunassa ei ollut lasia, mutta kalterit olivat hyvin vahvat, eivätkä hievahtaneetkaan, vaikka Herra Petteri kuinka yritti vääntää niitä. Petteri tunnusteli sormellaan tirkistysaukkoa. Sen toisella puolella oli ilmeisesti puinen avattava läppä.

Herra Petteri istahti sellin nurkkaan, ja alkoi ajankulukseen tutkia taskujaan. Toisessa takintaskussa oli piippu ja tulitikkurasia, toisessa kynä, paperia ja - ohhoh - pyöreä vaaleanpunainen taskupeili. Eihän Herra Petteri nyt tavannut itseään peilailla, hänhän oli jo ajat sitten alistunut siihen tosiasiaan että ihminen on sen näköinen kuin on. Mutta hän oli löytänyt peilin tieltä talonsa edestä, pannut sen taskuunsa ja aikonut antaa sen naapurin pikkutytölle heti kun sattuisi hänet tapaamaan.

Herra Petteri sulki silmänsä ja yritti miettiä. Jotenkin hänen pitäisi yrittää päästä Noitakuningattaren vallasta. Vieläkin häntä hävetti se 'kukkokiekuu' kyykyssä... Äkkiä Herra Petteri havahtui. Hän kuuli tutun pienen äänen, joka sanoi:

"Herra Petteri, herää!"

Sellin ikkunasta tulvi auringonvaloa, ja siinä leijui Herra Petterin edessä pieni keijukainen joka katsoi häntä huolestuneena.

"Oletko sinä se..."

"Minä olen. Ja tiedän että sinä olet joutunut pahan Noitakuningattaren valtaan. Jokainen, joka katsoo häntä syvälle silmiin, joutuu hänen lumoihinsa."

"Mutta minä luulin häntä sinuksi!", sanoi Herra Petteri vähän nolona.

"Arvaan sen. Mutta nyt", keijukainen sanoi ja lensi aivan Herra Petterin silmien eteen, "nyt sinun täytyy katsoa minua syvälle silmiin!"

Ja keijukainen punastui hirveästi.

Niin Herra Petteri katsoi syvälle keijukaisen silmiin, ja hänestä tuntui aivan samalta kuin muinoin, vuosikymmeniä sitten, kun hän ensimmäisen kerran oli uskaltanut katsoa muuatta Maijaa samalla tavalla. Ja Herra Petterikin punastui ihan vähän.

Keijukainen kuiskasi: "Nyt tiedät miltä oikean keijukaisen silmät näyttävät." Sitten hän alkoi kertoa Noitakuningattaren kavalista aikeista.

5

Kun Herra Petteri oli pelastanut Satumaan kuninkaan tyttären Pyöreän tornin vankilasta, ja saanut kaikki 999 noita- akkaa muuttamaan toisensa mustiksi kiviksi, Noitakuningatar oli ollut haljeta raivosta. Hän halusi nimittäin itse koko Satumaan hallitsijaksi. Ja nyt hän halusi akka-armeijansa takaisin. Hän oli vakuuttunut siitä, että Herra Petteri oli jotenkin loihtinut akat mustiksi kiviksi, ja sen vuoksi tämän nyt pitäisi peruuttaa loitsunsa.

Noitakuningatar oli tehnyt toisenkin ruman tempun. Hän oli jotenkin onnistunut sammuttamaan tulen ja savun sen kiltin lohikäärmeen sisuksista, joka kerran oli kuljettanut Herra Petteriä ja prinsessaa. Lohikäärme oli nyt kovin onneton, mutta totteli Noitakuningatarta siinä toivossa, että tämä antaisi sille tulen takaisin.

Ja nyt Noitakuningatar aikoi hyökätä suoraan kuninkaan linnaan ja valloittaa sen...

6

"Jopas nyt jotakin", Herra Petteri sanoi. "Mutta minä luulen, että peliä ei vielä ole pelattu loppuun. Ehkäpä minä voin auttaa lohikäärmettä, ja ehkäpä voisin myös syöttää Noitakuningattarelle hänen omaa lääkettään. Sanopa, miten täällä Satumaassa sytytetään takkatuli?"

"Ei Satumaassa ole tulta! Ei muilla kuin lohikäärmeellä", sanoi keijukainen ihmeissään, "... tai siis oli."

"Hyvä. Entä onko kuninkaanlinnassa suuria peilejä?"

"On vaikka kuinka paljon", vastasi keijukainen vielä enemmän ihmeissään.

Silloin Herra Petteri otti taskustaan paperin ja kynän, piirsi paperille jotakin, ja alkoi selittää suunnitelmaansa. Vähän väliä hän pyysi keijukaista toistamaan mitä oli kuullut. Herra Petteri taittoi paperinpalan pieneksi mytyksi, ja sanoi lopuksi:

"Lennä nyt kiireesti kuninkaan luo, anna hänelle tämä paperi, ja kerro hänelle kaikki mitä juuri kuulit. Oletko varma että muistat kaiken?"

"Olen", sanoi keijukainen, otti paperinpalan ja katosi ikkunasta. Jo oli aikakin, sillä Herra Petteri kuuli askelten lähestyvän sellin ovea. Hän nousi nopeasti ja painoi taskupeilin tiiviisti kurkistusaukolle.

Noitakuningatar tuli sellin ovelle ja kohotti kurkistusaukon läppää. Sitten hän kauhistui pahan kerran, huudahti tukahtuneesti, ja nojasi vähän aikaa seinään rintaansa pidellen. Sitten hän ryhdistäytyi ja avasi oven.

Herra Petteri istui sellin nurkassa alistuneen näköisenä, pää painuksissa. Noitakuningatar katseli häntä vähän aikaa epäluuloisena, ja sanoi sitten tuikealla äänellä:

"Nyt hypit yhdellä jalalla, harot tukkaasi ja sanot miau!"

Herra Petteri hyppi yhdellä jalalla, haroi tukkaansa ja sanoi miau. Noitakuningatar mutisi itsekseen: "No hyvä. Vähän jo pelästyin." Ja sitten hän huusi Herra Petterille:

"Nyt lähdetään Pyöreän Tornin Laaksoon!"

7

Linnan ulkopuolella odotti lohikäärme. Se mulkoili vihaisesti Noitakuningatarta, mutta sitten se huomasi Herra Petterin, ja siltä loksahti suu auki. Herra Petteri iski sille vaivihkaa silmää, ja huusi kovalla äänellä:

"Noitakuningatar, tee minulle mitä tahansa, mutta älä pakota minua tuon selkään!"

"Hahaa, sinä pelkäät!", huusi Noitakuningatar, "mutta sinnehän sinä nyt kiipeät! Hahaa!"

Petteri oli kovasti kauhistuneen näköinen ja oikein vapisi lohikäärmeen selkään kiivetessään. Mutta sinne päästyään hän kuiskasi pedolle:

"Älä huolestu! Minä voin antaa sinulle tulen ja savun takaisin!"

Lohikäärme vilkaisi Herra Petteriä kiitollisen näköisenä, mutta silloin huusi Noitakuningatar: "Liikkeelle!", ja hyppäsi kahareisin luutansa selkään. Lohikäärme seurasi Herra Petteri selässään noitaa, ja aina välillä Herra Petteri taputti sitä rauhottavasti hartiakilville.

"Näin hevosiakin rauhoitetaan", ajatteli Herra Petteri. "Ja olipa mainio asia, että ihan pienenä poikana luin sadun Jänis Vemmelsäärestä ja orjantappurapensaasta. Tässä sen taas näkee, miten lukeneisuudesta on hyötyä."

Noitakuningattaren helmat liehuivat ja lohikäärme pieksi ilmaa siivillään, ja pian oltiin tutussa laaksossa Pyöreän Tornin juurella. Niityllä lojui edelleen sikin sokin mustia kiviä, joita Herra Petteri laskemattakin tiesi olevan 999 kappaletta. Kivien välissä lojui luudankappaleita ja rikkinäisiä kahvipannuja.

"Nyt loihdit ne jälleen noita-akoiksi", huusi Noitakuningatar.

"En minä voi. Itse ne toisensa kiviksi loihtivat!", vastasi Herra Petteri.

"Kraa!", karjaisi Noitakuningatar raivosta suunniltaan, "Kraa! Muuttukaa heti takaisin noita-akoiksi!"

Ilma kivien yllä alkoi väreillä, ja hitaasti, vaivalloisen hitaasti kivet alkoivat saada noita-akkojen muodon. Mutta kovin surkeilta akat näyttivät. Heidän kaapunsa olivat repeilleet ja paksun tomun peitossa. Monet heistä olivat pelkkää luuta ja nahkaa, eivätkä he juuri jaksaneet nostaa edes kättään.

"Mikä teitä vaivaa?", rääkyi Noitakuningatar. "Kuka teidät on noin perusteellisesti piessyt?"

Noita-akoista vähiten surkean näköinen sanoi vapisevalla äänellä: "Me mentiin vähän huonoon kuntoon siinä tappelussa, ja ehkä emme loitsineet kovin hyvin..."

"Mitä surkeata sakkia te olettekaan!", kähisi Noitakuningatar. "Parempi olisi jos katoaisitte koko maailmasta!", se lisäsi ja heilautti kättään. Kuului vain tussahdus, ja koko akkalauma katosi savuna ilmaan. Noitakuningatar näytti hetken pöllämystyneeltä, mutta kokosi sitten itsensä ja raivosi Herra Petterille:

"No niin. Mitä noista! Yksinkin minä kuninkaanlinnan valloitan! Ja sinä tulet mukaan todistamaan lopullista voittoani! Ja sen jälkeen heitän sinut syvimpään vankityrmään minkä löydän! Ja siellä rotat ja madot syövät sinut suuhunsa!"

Noitakuningatar hyppäsi luutansa selkään ja lähti helmat lepattaen lentoon. Lohikäärme seurasi sitä Herra Petteri selässään.

8

Yli niittyjen, metsien ja kukkuloitten kävi lentäjien tie, ja vihdoin he näkivät edessään kuninkaanlinnan. Herra Petteri huomasi, että sen eteen oli rakennettu eräänlainen kahdeksankulmainen suuri teltta. Hän mietti tyytyväisenä: "Mainiota. Keijukainen on päässyt perille, ja kuningas on toiminut ohjeitteni mukaan."

Noitakuningatar ja lohikäärme laskeutuivat teltan eteen. Sen edessä seisoi kuningas yksin. Ketään muuta ei näkynyt. Kuningas polvistui ja sanoi nöyrällä äänellä:

"Minä tunnustan tappioni, oi suuri Noitakuningatar! Käykäämme juhlatelttaan, jossa allekirjoitan kruunustaluopumispaperin, ja lupaan palvella kuningatartani halvimpana orjana!"

"Erinomaista!", sanoi Noitakuningatar, ja purjehti ylväänä kohti telttaa, kuningas, Herra Petteri, ja jostain siihen pyrähtänyt keijukainen perässään. "Teidän jälkeenne", sanoi kuningas kohteliaasti ja kumarsi syvään.

Noitakuningatar astui sisään teltan ovesta - mutta samalla hetkellä kuningas paiskasi oven hänen perässään kiinni ja salpasi sen. Teltan sisältä alkoi kuulua hirveää kiljuntaa, avunhuutoja ja voihkintaa, joka vähitellen vaimeni, ja loppui sitten kokonaan.

"No niin", sanoi Herra Petteri. "Nyt voimme ehkä kurkistaa varovasti sisään." Hän raotti ovea hiukan, ja avasi sen sitten selkosen seljälleen. "Katsokaa", hän sanoi, "katsokaa mitä jäi jäljelle puhtaasta pahuudesta, kun se näki itsensä ja vieläpä moninkertaisena!"

Kahdeksankulmaisen teltan sisäseinät oli rakennettu suurista peileistä, ja myös sen katto ja lattiat olivat lasia. Mihin tahansa Noitakuningatar olikin katsonut, hän oli nähnyt vain itsensä, ja taas itsensä. Hän oli tuijottanut omiin kauheisiin silmiinsä, kunnes oli menettänyt voimansa viimeistä ripettä myöten. Ja silloin myös hänen ruumiinsa hajosi limaisiksi murusiksi, jotka nyt lojuivat teltan lattialla riekaleisen viitan seassa.

"Purkakaa teltta!" huusi kuningas hoviväelleen ja sotilailleen, jotka olivat vähitellen tulleet piiloistaan ja hiipivät pelokkaina lähemmäs. Myös keijukainen lehahti varovaisesti lähemmäs, ja tuijotti vuoroon Noitakuningattaren jäännöksiä, vuoroon Herra Petteriä.

Mutta Herra Petteri otti taskustaan piipun ja täytti sen. "Nyt", hän sanoi lohikäärmeelle, "nyt sinä saat tulesi takaisin!" Hän sytytti tulitikun, ja koko Satumaan kansa henkäisi ihmeissään. Herra Petteri oli kuin olikin todellinen velho! Hän sytytti piipun, puhalsi muhkean savupilven lohikäärmeen kitaan, ja heitti tulitikun sen perään.

9

Lohikäärmeen sieraimet pullistuivat ja niistä alkoi tupruta savua. Se aukaisi kitansa, ja tulenlieska syöksyi sieltä ulos. "Tiedät, mitä sinun nyt tulee tehdä!", Herra Petteri sanoi lohikäärmeelle. Se piiskasi maata pyrstöllään, ja sanoi painokkaasti: "Sen totisesti tiedän!" Ja niin se syöksi kidastaan valtaisan tulenliekin kohti Noitakuningattaren jäännöksiä. Hetken kuluttua niistä oli jäljellä vain muutama tuhkahiutale, jotka tuuli puhalsi tiehensä.

Koko linnanväki oli vähitellen tullut paikalle ja puhkesi riemunhuutoihin. Metsänreunasta lähestyi muuta Satumaan väkeä, tonttuja, kentaureja, värikkäitä jättiläisperhosia ja ties mitä olentoja. Lohikäärme tunsi olonsa vaivautuneeksi väkijoukon keskellä. Sen huomasi Herra Petterikin, joka sanoi:

"Lähde vain rauhassa kotiisi! Minä selviän kyllä täältä itsekin."

"Kiitos", sanoi lohikäärme. "Lohikäärmeet eivät unohda koskaan!" Se ojensi suuret siipensä ja lensi tiehensä. Silloin astui esiin kuningas, joka sanoi: "Herra Petteri! Koko Satumaan puolesta minulla on kunnia kiittää sinua! Uudistan samalla vanhan tarjoukseni: saat prinsessan ja puolet koko valtakunnastani!" Prinsessa astui myös esiin kainona ja herttaisena, silmät maahan luotuina. Vanhasta äkäpussista ei näyttänyt olevan jälkeäkään.

Mutta Herra Petteri vilkaisi vierellään liihottelevaa keiju- kaista, jonka silmät olivat täynnä kyyneliä, ja hän sanoi:

"Herra kuningas, sinun tyttäresi löytää varmasti komean satuprinssin, joka sopii hänelle paremmin kuin tämmöinen ukonrahjus. Minä lähden nyt takaisin ihmisten maailmaan."

"Mutta miten sinä sinne pääset?", kuningas kysyi.

"Minä lähden kävellen. Keijukainen näyttää minulle tietä. Ja", hän vilkaisi keijukaista, "meillä on vielä niin paljon puhu- mista."

Niin Herra Petteri lähti kävelemään kohti metsän reunaa. Keijukainen lehahti onnellisena hänen olkapäälleen ja muiskautti suukon hänen poskelleen. Ja niin he katosivat ällistyneen hoviväen silmistä puitten siimekseen.


Alkuun
Etusivulle