MUISTOJA NUORUUTENI KORKEAKOULUSTA

Kari Rydman kertoo 20 vuodestaan Yhtenäiskoulun opettajana

Tammikuussa -58 käveli vastaani Yliopiston kohdalla Aleksanterinkadulla säveltäjä ja musiikkipedagogi Matti Rautio. Hän sanoi:

"Sinusta tulee nyt musiikinopettaja!"

Rautio vei minut Lönnrotinkadun alun uusrenessanssitaloon Uuden Suomen vieressä. Se oli lähes tyhjillään, sillä talo oli valitettavasti tarkoitus purkaa. Kolmannessa kerroksessa oli kuitenkin elämän merkkejä. Siellä oli kolme huonetta täynnä pulpetteja ja muuta koulunkäyntiin tarvittavaa tavaraa.

Eräästä huoneesta tapasimme liidunpölyisen nukkavierun tanakanlännän miehen, jonka silmälasit olivat vähän vinossa. Hän oli Touko Voutilainen, joka sanoi:

"Sinusta tulee nyt musiikinopettaja!"

Näin alkoi minun todellinen korkeakouluni, jossa opiskelua kesti lähes kaksi kymmentä vuotta. Yliopiston luennot eivät todellakaan olleet juuri mitään niiden dosenttien rinnalla, joihin tutustuin tuossa Lönnrotinkadun purkutalossa, oulunkyläläisessä puutalossa, ja sitten Keijo Petäjän piirtämässä uudisrakennuksessa vähän myöhemmin, 60-luvun alussa.

_ _ _ _ _

Olen monesti miettinyt, johtuuko auvoisa kuvani noista varhaisista vuosista pelkästään omasta nuoruudestani. Enpä usko. Koko koulun takana oli melkoinen joukko nuoria ja keski-ikäisiä miehiä ja naisia, joiden koko toiminnan painopisteenä oli sivistys sen kaikissa muodoissa. Tämä joukko alkoi pikku hiljaa keräytyä kokoon sodanjälkeisinä vuosina, jolloin Suomen sivistyselämällä oli kiire tavoittaa sotiin kadonneita vuosikymmeniä.

Yhtenäiskoulun perustajien takana oli (eikä ainoastaan opettajina) joukko merkittäviä tiedemiehiä, kuten vaikkapa Eino Kaila, Rolf Nevanlinna tai Uuno Saarnio. Koulua 1956 perustettaessa tämän heidän oppilaittensa joukon opillinen sivistys oli jo kaiken kaikkiaan valtakunnallisen merkittävä.

Touko Voutilaisen merkitys oli täysin ymmärretty jo "Toisten Tornin pitojen" aikaan 1954. Silloin Eino S. Repo kuvaili Toukoa sattuvalla tavalla:
"[Nimimerkki] Humanisti, jonka juhdat lähtevät laiskasti sanojen auraa vetämään, mutta jatkavat sitten järkähtämättömästi eteenpäin kääntäen syvää, suoraa, logiikkaa välkkyvää viilua."

Tapasin Touon perusteellisesti viimeisen kerran 80-luvun alussa Sääksmäen Pappilanniemessä, jossa pohdittiin uuden peruskouluasetuksen sisältöä. Kokonainen päivä oli lennokkaasti pohdittu sitä ihmiskuvaa, joka koulutuksen pohjaksi asetettaisiin. Vähän ennen päätöstä Touko pyysi ensimmäisen puheenvuoronsa. Hän sanoi:
"Tämä [peruskoulun ihmiskuvan] ominaisuuksien luettelo olisi suureksi eduksi merkittävälle rosvopäällikölle".
Kaikki hiljenivät, asetelma oli uusi - mutta tekstiä asetuksessa ei silti juuri muutettu, ja tulokset ovatkin havaittavissa.

Simo Sivenius oli jo 40-luvun puolella julkaissut ensimmäisen "Ajatuskalkyylinsä", josta kerrotaan, että se englanninkielisenä laitoksena olisi saattanut nopeuttaa tietokoneiden kehitystä jopa kuukausilla. Ainakin 70-luvulle asti Simo kehitteli loogista rakennelmaansa, ja muistan, että Oulunkylän koulun pihalla hän kerran kuvaili muuatta läpimurtoaan sanomalla:
"Nyt minulta puuttuu enää Jumala".
Myöhemmin Simo sai uudelta koululta oman huoneen, jolla oli oppilaille aika myyttinen merkitys. Siellä hän käsitteli mm. tietotekniikan uusimpia sovelluksia - jotka tänään olisivat funktiolaskinten kevyempää sarjaa.

Mutta mielestäni yhtä tärkeä, ja vanhimpien oppilaitten kannalta ehkä vieläkin tärkeämpi ominaisuus Simosta on kerrottava. Hän oli ylivertainen kaikista tuntemistani sadunkertojista; tosin ajatuksellisesti, kirjallisesti ja joskus myös eroottisesti syvällinen satu irtosi vain hyvin erityisissä tilanteissa. - Simon matematiikanopetus on tietysti asia sinänsä, eräs Yhtenäiskoulun keskeisimmistä asioista, joka säteili kaikkeen muuhunkin opetukseen.

Keijo Petäjä oli Suomen hienostuneimpia Wrightin-Corbusierin-Aallon linjan puhtaita modernisteja, ja hänen suunnittelemansa Yhtenäiskoulu osoittautui käytännössä rakennukseksi, joka miellyttävästi muotoili myös sisältämänsä ihmiset. Aulis Blomstedt ja nuori Reima Pietilä olivat saman hengen miehiä, ja kun Auliksen poika Juhana tuli (yhtä nuorena kuin minä, juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneena) Keijon jälkeen kuvaamataidon opettajaksi, koulun täysin uutta luova kuvallinen ajattelutapa vakiintui modernismin syvällisimmässä ja oleellisimmassa hengessä.

Yhtenäiskoulun taakse kerääntyi sitten melkoinen joukko sivistyselämän, tieteen, tekniikan, taiteen ja muiden yhteiskunnan alojen asiantuntijoita ja vaikuttajia. Joku vitsaili joskus, että vaikka koko Suomi katoaisi ympäriltä, Yhtenäiskoulun piiri pystyisi ylläpitämään sen sivistyselämää. Muun muassa se pystyisi perustamaan korkealuokkaisen teatterin tähän Tynkä-Suomeen, ja varustamaan sen runsaalla ja korkealuokkaisella kirjallisuudella...

_ _ _ _ _

Yhtenäiskoulun keskeinen olemus oli tietysti aivan uudenlainen opetus. Sen ydin ei ehkä ollut ensisijaisen keskeisesti pedagoginen, vaan ennemminkin itse opetettavan asian sisällön uudelleenarviointi. Käytännön pedagogiikka seurasi siinä ohella, ja sai monia ulottuvuuksia joita nykyään sovelletaan varsin yleisesti - ja toisia, joita soisi edes jonkun vielä soveltavan. Käsitykseni mukaan Yhtenäiskoulun alkuvaiheiden opetus oli huikeaa; opettajat olivat paitsi alojensa syvällisiä ja uutta luovia asiantuntijoita, myös melkoisia polyhistoreita. Useimmat pystyivät paikkaamaan toistensa opetusta ainakin vähän aikaa. Minäkin opetin tarvittaessa monia aineita matematiikasta uskontoon ja tyttöjen voimisteluun...

Yhtenäiskoulun pedagogiikan suurenmoisuus ei käsittääkseni perustunut syvältään mihinkään erityiseen koulukuntaan sinänsä. Sen lähtökohta oli itse opetettavassa asiassa, ja se kohdistui lapsiin ja nuoriin, jotka olivat pienestä pitäen samoissa käsissä, tuttuja jopa perheistään käsin, ja joihin opetettavan asian ihanuudet upotettiin samalla suunnattomalla innolla jolla ne oli omaksuttu tai löydetty.

Juuri tästä innosta oli kysymys, halusta välittää uusille sukupolville sitä minkä itse on kokenut arvokkaaksi, ja yrityksistä löytää keinot joilla tämä välittäminen mahdollisimman syvällisesti ja oikeellisesti onnistuisi. Touko Voutilainen esitti monia Yhtenäiskoulun pedagogian perusteita jo 'Tornin pidoissa'; hän puhui arvojen hierarkiasta ja välttämättömyydestä levittää sivistystä sellaisena kuin se on, ja mainitsi myös Platonin "kolmiyhteisyyden", kauneuden, hyvyyden ja totuudellisuuden, jotka ovat humanismin, ihmisyyden kunnioittamisen korkeimpia arvoja.

Tältä suunnalta Yhtenäiskoulun täysin poikkeava toiminta tyypillisimmillään löytyykin. Opettajilla ei käytännössä ollut minkäänlaista työaikaa, sillä tuntien pidon ohella oleskeltiin koululla tai muualla keskustelemassa, pohtimassa, oppimassa ja tekemässä. Lukemattomina aamuina opettajat saapuivat koululle tuntia ennen oppilaita oppimaan kieliä tai logiikkaa, ja lukemattomina iltapäivinä oppilaitten lähdön jälkeen jäätiin koululle kuuntelemaan vierailijoiden luentoja tai kertomaan omista oivalluksista.

Monesti istuttiin koululla tai esimerkiksi Touon luona iltaa, joka venähti aamuyölle tai aamuun. Vaikka alkoholiakin lähinnä viinin muodossa oli, keskustelu ei muistini mukaan koskaan lipsahtanut trivialiteetteihin - tai jos trivialiteetteja olikin, niillä oli huikeita sivistyksellisiä ulottuvuuksia. Joskus kuunneltiin Oulunkylän satakieliä, joskus käytiin autoilla Porvoossa katsomassa auringonnousua, joskus oheisohjelmaksi päätyivät etelässä niin harvinaiset revontulet. - Ja muistanpa eräänkin symposion-vieraan, joka juuri ennen nukahtamistaan sanoi:
"Mutta Platonin dialogissa Sokrates ..."

Kukin meistä teki omia töitään, mutta kun valmista tuli, se hyvin nopeasti välitettiin toisille, ja soveltuvin osin oppilaillekin. Vaikka termiä harvoin käytettiinkin, polyhistorisuus käsitettiin sivistyksen olennaiseksi luonteenpiirteeksi, ja se oli itsestään selvyys useimmille meistä. Meitä kiinnosti kaikki, mikä liittyi ihmisyyteen ja sivistykseen. Esimerkiksi Yhtenäiskoulun taustavoimiin kuuluneen Kyösti Ålanderin, Rakennustaiteen museon perustajan suurenmoinen teos "Rakennustaiteen historia" oli itsestään selvä "meidän" kirja. Touko kirjoitti Kauppalehden pakinoissaan oivaltavia juttuja Mozartista, sivistyksestä, kulttuurista. Jne.

_ _ _ _ _

Opetusmateriaali oli varsinkin alussa tehtävä itse. Perinteiset oppikirjat eivät käsitelleet todellisuutta ja sen ongelmia meille kelpaavalla tavalla. Monistuskoneet olivat koulun "Sampo", joka syyti kidastaan monistesarjan toisensa jälkeen. Vähitellen tulivat kustantajatkin mukaan, ja käyttöön tuli pääasiassa omin voimin laadittuja painettuja vihkosia ja kirjoja. Erityisen merkittävä oli oheismateriaalisarja historian opetukseen. Touon lähtökohta oli se, ettei historiasta voinut saada kunnollista käsitystä, ellei lukenut hyvin paljon. Niinpä sitten syntyikin komea sarja vihkosia, joissa julkaistiin eri aikojen omia tärkeitä tekstejä.

Jo Lönnrotinkadun purkutalossa jouduin heti käytännöllisen luovan taiteen piiriin. Touko ja Simo olivat varsinaisia näytelmätaiteen generaattoreita. Yleensä Touko rakensi mielessään näytelmien rungon, Simo taas dialogin - joka jonkun oli äkkisimmin kirjoitettava muistiin. Näin syntyi - punaviinin ja emmentalin avulla - koulun kuuluisin näytelmä "Kuninkaan varpaat", jota esitettiin koulun juhlissa muutama juhlittu kerta, sittemmin parikin kertaa televisiossa, ja tiettävästi viimeisimmän kerran muutama vuosi sitten Valkeakosken Apian koulun juhlassa, alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan.

Sitten tehtiin Touon ideoista monia muitakin näytelmiä, joista minua itseäni tänäänkin askarruttaa vahvasti eroottinen Keijukaisnäytelmä, jossa on Simon uljas logistinen teema-monologi. "Porukka 12", eli viimeisin "alkukoulun" luokka, teki televisioon sekä "Kuninkaan varpaat" että pakinoitsija Ollin mukaan tehdyn oopperaparodian "Pernambuco". Valitettavasti näistä esityksistä ei ole jäljellä muuta kuin Pernambucon ääninauha.

Radio ja televisio olivat muutenkin vähän myöhässä Yhtenäiskoulun ajatusten kanssa. Kun olin opettanut lapsia säveltämään, radiolle ei kelvannut "lasten sävellyskonsertti". Se kyllä nauhoitettiin, mutta sille ei löytynyt lähetysaikaa, koska "genre" oli radion johdolle outo ja tuntematon.

Yleensäkin koulun juhlissa esitetyt näytelmät ja muut esitykset olivat koulun omaa tuotantoa, ja usein varsin korkeatasoisia. Niiden valmistamiseen pieni koulu pystyi tarvittaessa osallistumaan kollektiivisesti. Joskus koulun juhlissa esiintyi merkittäviä vieraita. Ehkä huikeimpana muistona on jäänyt mieleeni Yrjö Kallisen valtava esitys sodasta ja rauhasta, jonka kuulijoina olivat oppilaat pienimmistä suurimpiin, sekä heidän vanhempansa. Vuosisatamme suurin puhuja piti koko heterogeenisen joukon hyppysissään ja haltioituneena yli tunnin ajan.

_ _ _ _ _

Pari kertaa kävi niin, että koulupäivän sää oli poikkeuksellisen kaunis ja lämmin. Silloin Touko ilmoitti - toki opettajia muodon vuoksi kuultuaan - että "koulu loppuu NYT!". Ja sitten mentiin kaikki, opettajat ja lapset, jonnekin ihanaan paikkaan Käpylässä tai sen läheisyydessä. Opinnollisuutta ei tuolloinkaan unohdettu, vaan kalliot, kasvit ja ympäristö tutkittiin monella tavoin. Sanoisin, että siinä oli mainio pedagoginen idea, joka ei olisi ollut mahdollinen kovin monessa koulussa...

Opettajainhuoneessa polttivat alkuaikoina piippua Touko, Simo ja minä. Monet muut opettajat polttivat savukkeita; heistä osa oli naisia. Tuohon aikaan tupakansavua ei yleisesti mielletty "saasteeksi", ellei sitä ollut liikaa; päin vastoin: yleinen puheenaihe saattoi jopa olla, oliko Simon ja minun polttama piipputupakka "Clan", vaiko Touon polttama amerikkalainen "blend" paremman tuoksuista.

Piippu saattoi joillakin meistä olla suussa vielä luokkaan mennessä. Luokassa ei tosin enää poltettu, mutta moni oppilaspolvi oppi tunnistamaan jonkun opettajan läsnäkäväisemisen pelkästä tupakan tuoksusta.

Tässäpä olikin erinomainen esimerkki moraalikäsitysten erilaisuudesta 60- ja 70-luvuilla nykyaikaan verraten...

Opettajakunnalla oli yleensä muutenkin varsin vapaamielinen suhtautuminen asioihin. Osittain se johtui siitäkin, että koulu oli varsin perhepiirimäinen. 60-luvulla muutamat koulut tekivät päätöksiä, etteivät lukion tytöt saaneet käyttää pitkiä housuja muuta kuin hiihtopäivinä. Touko kysyi opettajainkokouksessa, pitäisikö meidänkin keskustella asiasta. Vastauksena oli iloinen nauru - ja sitten siirryttiin seuraavaan asiaan.

Lukuisten retkien joukossa saivat erityisaseman hiihtoleirit Kisakeskuksessa. Niihin osallistuivat kaikki, kukin ryhmä vuorollaan. Kaiken muun ohella oli tietyssä vaiheessa mielenkiintoista katsoa, oliko Jorma Rikalalla kaikki hampaat tallella, kun hän - IFK:n tähtihyökkääjä - palasi iltamyöhällä takaisin pelistä.

Aivan erityinen ja oma perinne syntyi penkinpainajais-illasta. Siihen osallistuivat niin abit kuin opettajatkin. XI luokan koristamalla koululla vietettiin yleensä koko yö yhdessä, huolella valmistettuja ohjelmanumeroita esittäen, syöden, juoden (myös viiniä, mutta sivistyneesti), riemuiten - ja vähän murehtienkin. Erityisen suosittuja olivat opettajien oppilaista laatimat henkilökohtaiset muisto-, pilkka- ym. laulut, sekä joskus opettajien lavalla esittämä parodia oppilaista ja heidän - hm - "ominaisuuksistaan", noin opettajan silmin.

Vähitellen syntyi myös tapa, että opiskeluelämään siirtyneet entiset oppilaat tulivat seuraavana aamuna aikaisin koululle katsomaan, tarvittaisiinko heidän apuaan päivän opetustilanteissa. Apu otettiin ymmärrettävän kiitollisena usein vastaan.

_ _ _ _ _

Opettajan elämään kuuluu kosolti yllättäviä tapauksia, joissa on improvisoitava.

Yksi näistä tapauksista sattui minulle. Tulin 5. luokkaan, jossa ilmeisesti vallitsi suuri moraalinen taistelu. Luokan muuan poika oli sanonut 'ruman' sanan, ja moraalinvartijaneidit virittelivät paheksuntaansa näyttävän dramaattisesti. Emme lähteneetkään musiikkiluokkaan, vaan pidimme tunnin 'rumista sanoista'. Liitutaulu täyttyi ulostetta merkitsevistä ilmaisuista (luokan äänestämässä "kauneusjärjestyksessä"), ja keskustelu löysi historiallisia, sosiaalisia ja merkityksellisiä syvyyksiä näistä pelkistä sanoista. Enkä ikinä unohda niitä 11-vuotiaita pyhimysneitejä, jotka opettajanpöytää ohittaessaan, välitunnille mennessään, minun kuulteni hiljaa suussaan makustelivat "kiellettyjä" ja "kamalia" sanoja kuten "kakka" ja "pissa" ja "skeida". Mutta ei luokassa sen koommin kyllä pahemmin kiroiltukaan.

Monia muitakin tapauksia näin ja kuulin. Itse asiassa Yhtenäiskoulusta voisi kerätä kokoon melkoisen määrän juttuja ja anekdootteja, joilla olisi melkoista kulttuurihistoriallistakin arvoa. Kouluhan syntyi ja eli nuoruutensa kulttuurihistoriamme tärkeässä ja mielenkiintoisessa murrosvaiheessa, aikana jolloin sotaan kuluneet vuodet oli kiivaasti otettava takaisin, ja Suomi nopeasti ja lopullisesti siirrettävä Eurooppaan.

Erään jutun kerron tässä, koska se on aiheen kannalta jotensakin oleellinen.

_ _ _ _ _

Kun koulu oli saavuttamassa täyden mittansa, kaksitoista luokkaa, Juhana Blomstedt sanoi:
"Tämän jälkeen ei oteta yhtään uutta luokkaa. Sitten koulu vähitellen kutistuu, ja katoaa yhtä suurenmoisesti kuin oli alkanutkin."
Olisipa sen voinutkin tehdä! Koulusta olisi tullut itseensä sulkeutuva myytti, ja nämäkin rivit olisivat silloin todelliset muistelmat Kuolleesta talosta. Nyt, kaikella sympaattisella kunnialla koulun nykyisiä ylläpitäjiä kohtaan, on minun vain todettava, että Yhtenäiskoulun herooinen aika on kaukana, kaukana takana päin - enkä usko, että nykyisessä maailmassa olisi mahdollista enää edes perustaa senkaltaista laitosta kuin 50-luvulla, saatikka ylläpitää sellaista.

En usko, että tänään löytyisi sellaista omien ja muitten alojen korkeimmin pätevää ihmisjoukkoa, joka haluaisi tai edes pystyisi viettämään suurta osaa vapaa-ajastaan koulun piirissä, toisiaan opettaen ja toisistaan oppien, ja tätä kaikkea oppia sitten (hallittavan pienelle ja omien lasten tavoin läpikotaisin tutulle) nuorelle porukalle täydellä innolla siirtämään.

Mutta menneisyyden kanssa on opittava tulemaan toimeen, vaikka Yhtenäiskoulu, sen elämä ja ennen muuta lapset käyvät vieläkin silloin tällöin ainakin minun unissani, ja jättävät aina jäljelle suunnattoman surumielisen kaipuun - josta aina hyvin selkeästi myös ymmärrän, että omakin nuoruus, jopa keski-ikä, on kaukana takana päin. Tällöin on hyvä muistella, mitä Touko Voutilainen kirjoitti lukuvuoden 67-68 vuosikertomuksessa, vähän ennen kuin luopui koulun johdosta. Poikkeuksellisen lyhyt Yleiskatsaus on kokonaisuudessaan tässä:

"Vuosikertomuksissa on yleensä tapana luetella suuri määrä kaikenlaisia vuoden aikana sattuneita tapauksia ja kertoa kaikesta toiminnasta. Koulun tapahtumat eivät kuitenkaan ole luonteeltaan sellaisia, että niitä sinänsä tarvitsisi kirjoittaa muistiin kaikkia aikoja varten. Niiden merkitys sisältyy kokonaan siihen vaikutukseen, mikä niillä on oppilaiden sielunelämään ja sen edulliseen kehitykseen. Muutoin ne ovat osa sitä samaa elämänvirtaa kuin muukin koulutyö, joka on ohimenevä elämäntapahtuma eikä mikään aikaansaannos. Siksi tyydymmekin tässä vain toteamaan, että kulunut lukuvuosi on sujunut hyvin, suunnilleen samoin kuin edellisetkin."

Kari Rydman