Seuraavaan kisaamme päädyimme melko lailla kylmiltään, kun tiistaina 12.9. tuli tekstiviesti että lähdetäänkö seuran joukkueeseen keskiviikkona. Normaalisti emännällä on hepojuttuja keskiviikkoisin, mutta sen aiemmin mainostetun iskiaan takia emäntä oli perunut sen ja lupautui sitten agiloimaan. Järki hoi... No, kyseessä oli siis pääkaupunkiseudun koulutuskenttien väliset epäviralliset kisat, jotka oli ystävällisesti lupautunut tuomaroimaan Keijo Savioja. Paikka oli Kontulan Kelkkapuisto, tuttu paikka missä on Ufon kanssa otettu palkintoja vastaan ennenkin. Osallistujia oli niin perhanasti, ja kun minit menivät perinteisesti ekana, oli Silin vuoron koittaessa täysin pimeää ja emäntä oli niin täynnä jonkun pikkumäkäräisen puremaa, että toinen silmä oli turpoamassa kiinni. Mitäpä sitä ei tekisi agilityn eteen. Joo, Keke oli vääntänyt varsin pikantin näköisen radan joka etukäteen hieman huoletti emäntää. Mutta Sili ei mahda sille mitään, että on niin hyvä! Aloitusaidat meni lennokkasti, kepit sisään puhtaasti ja pujottelu vauhdilla, A just niinkuin pitää, puomilta emäntä päästi Silin menemään ohi joten sieltä napsahti kielto ja sitten tuli toinen kun ohjaaja ohjaili omiaan ohi aidan, mutta kympillä olimme loppusuoralla kun Sili hyppäsi pituuden poikittain eli aloitti reunakeppien välistä. Emäntä sitä sitten pysähtyi neuvottelemaan tuomarin kanssa että mennäänkö uudestaan vai mitä tapahtui, ja siinä paloi aikaa varmaan 15 sekuntia jos ei enemmänkin. Että meidän lopputulos oli 15 pojoa ja 69.rapiat sekkaa aikaa, missä nyt ei niin hurrattavaa ole, mutta tehtiinpä tulos että oli myöhempien kisaajien helpompi hengittää! Ja kevyestipä nuo näkyivät hengittävänkin, ATD:n maksijoukkue voitti! Kymmenen kilpailijan tuloksista otettiin lopullisiin laskuihin 6, ja kun meillä oli kaksi hyllyä niin oli oikein varaa valita tulokset mukaan. Silin tulos ei valitettavasti riittänyt kun saimme kasaan kuusi nollaa, vitosta ja kymppiä. Mutta olimme mukana voittaneessa joukkueessa, ja se on jo jotain se! Meidän lisäksemme seuraa edustivat kunniakkaasti X-rotuinen Musta Varjo ja Vellu, groenendal Manne ja Marjuska, villis Sara ja Merja, lapinkoira Likka ja bordercollie Väinö sekä Mia, collie Lilli ohjaajineen (sori, näin pitkälle ei emännän muisti riitä), X-rotuinen Oili ja Katri, airis Tahvo ja Virpi sekä groenendal Jermu ja Susanna. Aaltoja meille! Paikalla oli sentään kymmenkunta maksijoukkuetta.

Ja sitten oli Silin vuoro luovuttaa kisojaan Ufolle, kun Ufon selkä parani (toivottavasti lopullisesti, kop kop) ja Sili töhelsi tassunsa päreiksi puistossa riehuessaan. Eli seuraavan kerran pääsimme kisaamaan vasta Kirkkonummelle 21.10. ja silloinkin niin vajaalla treenauksella ettei ole tosikaan. Aika huono tuuri näiden kisakoneiden kanssa tänä syksynä, ja ahistavaa katseltavaa kun koirat on kipeitä. Toivottavasti nyt on kaikki OK. Noh, kisat oli siis Masalan kuplahallissa johon johtaa yksi ahdistavimpia pyöröovia mitä meidän vastaan on tullut. Siitä selvittyämme olimme valmiita voittamaan kaikki ja näin melkein myös teimme. Tuomarina maksiykkösillä oli Martti Salonen, ja rata oli siitä jännä että keppejä siellä ei näkynyt missään. Harvinaista näinä aikoina, ja sinällään sääli että olimme kipeän kintun kanssa treenanneet lähinnä keppejä kun niissä ei tarvii hyppiä. Ois ollut kiva nähdä mitä tapahtuu. Noh, ihanneaika oli 45 sekuntia ja emäntä oli etukäteen hieman huolissaan että mahtaneeko onnistua. Lähdössä emäntä jätti Silin juuri niin pieneksi aikaa että se joutui jäämään, mutta kuitenkin niin että se oli emäntä joka antoi lähtöluvan. Kaksi aitaa, 180 astetta aita, 180 astetta puomi, eteen putki jonka aikana emäntä vaihtoi ohjauspuolen vasemmalle, aita, 90 astetta muuri, 180 astetta aita, eteen rengas, 90 astetta aita, 180 astetta aita, eteen aita, 90 astetta A ja kun sekin tuli tehtyä kontakteineen kaikkineen, alkoi emännän vatsanpohjassa tuntua jo melkolailla lyijyiseltä. On muuten hillitön fiilis kun on viitisen estettä jäljellä ja nolla alla. Sitä ei voi oikein kuvata, se on ihan raakaa huumetta. Eteen aita, 180 astetta aita, keinu ja kun sekin oli tehty oikein, alkoi emäntä pelätä ihan tosissaan. Vielä aita, putki ja aita ja kyllä, olimme saapuneet maaliin nollatuloksella! Kun aika kirjattiin tulostaululle, se oli 41.29 eli ihanneajan alle mentiin että paukkui! Jestas että on hienoa kun saa olla ylpeä koirastaan! Se oli suuri, se oli hieno ja mahtava! Ja lopputuloksissa se jäi sille toiselle sijalle mille se meni suorituksensa jälkeen, meidät peittosi X-rotuinen kilpakumppani ja kolmoseksi tuli australiankarjakoira, mikä oli sekin mukavaa kun niitä on aina niin hauska voittaa ihan vaan sen takia kun ne on niin valtavan nopeita. Kisaan oli ilmoittautunut 39 koirakkoa, että ihan yksin emme kisanneet. Näiden joukossa oli kaksi tuttua aussia eli Midi ja Peppu kävivät myös radalla, mutta vaikka meidän oli tarkoitus ottaa kolmoisvoitto se ei nyt tällä kertaa onnistunut. Vaan oli kiva nähdä rotutovereiden suoritukset! Kaiken hauskan lisäksi saimme säkillisen nappuloita ja kivan pokaalin, joka on siis Silin kolmas pokaali kun se on aiemmin saanut kaksi pokaalia yhdestä näyttelystä. Että meistä on vielä kiva saada pokaaleja, ne ei tuki vielä joka paikkaa!

Ja sitten tuli juoksu, ja emäntä kiroili postitellessaan joka paikaan peruutuksia, mutta 26.11. olimme jälleen kisavireessä. Paikka oli Kotka, tuomarina Hannele Lummeranta ja päivä oli lämmin ja sateinen kuten koko syksy. Matkan alkuun liittyi pienehkö tekninen ongelma: seurueemme aloitti matkansa lähistön bensa-asemalta, missä oli tarkoitus ruokkia meidän hyrysysy. Hoppa itse oli kuitenkin eri mieltä, bensatankin korkki ei auennut siis niin millään. Kahden naisen voimin emäntä ja Peten emäntä Eila väänsivät avainta puolisen tuntia, ja seurueeseen liittyi paikalle saapunut mieskin joka askarteli ainakin vartin verran lukon kanssa ennen kuin päästiin tankkaukseen asti. Eli kun tarkoitus oli lähteä Helsingistä ajamaan klo 7.45, niin pääsimme bensikseltä pois 8.15. Lienee tarpeetonta kertoakaan että tunnelma oli lievästi adrenaliininen, kun emäntä polki hoppaansa lähestulkoon rajoitusten mukaan (ihan tosi hei) kohti Kotkaa. Mutta perille päästiin ja vieläpä ajoissa, vaikka tunnelma siellä bensiksellä alkoi jo lähennellä Fellinimäisiä mittasuhteita. Perillä sitten itse rata oli kerrassaan siisti ja rullaava, ja olisi varmaan mennyt ihan hyvin jos ei emäntä olisi ohjannut päin prinkkalaa. Tarkalleen ottaen näin: alussa oli kaksi aitaa ja puomi suoraan, sitten aita vinottain ja toinen toiseen suuntaan ja putki. Putken jälkeen oli rengas. Etäisyys putken päästä renkaaseen oli sen verran lyhyt, että kuka tahansa puoliaivoinen neandertal olisi alkanut käskyttää rengasta jo koiran ollessa putkessa. Emännältä näin vaativa älyllinen suoritus ei onnistunut, vaan se käskytti putkea koko putken ajan, ja alkoi käskyttää rengasta oikeastaan vasta kun koira oli siitä jo ohi. Siihen sitten vielä tarkka väistö pois renkaan takaa, mutta väärälle puolelle niin että syntyi täydellinen näköyhteys koiraan vinottain renkaan läpi, ja kilttinä tyttönä Sili tietenkin tuli sen renkaan väärältä puolelta. Noh, aina ei voi voittaa ja tämän retken suuri voitto oli se, kun matkaseurana ollut Pete sai elämänsä ensimmäisen tuloksen, ja vieläpä lähes kumatuloksen seitsemän ja rapiat! Kahdeksas kerta toden sanoo! Ufokin kisasi, ja vallan mainiosti kisasikin: jos emäntä ei olisi puskenut sitä liian lähelle yhtä aitaa niin että rima tippui, se olisi taas kerran voittanut koko hötäskän, mutta näin ollen se tuli kolmanneksi. Ja hyllyynnyttyään Sili teki vielä kepit matkalla ulos radalta, ja oli kiva huomata että ne kulkivat kerrassaan kivasti kisaoloissakin. Jotta ei hullumpi reissu, vaikka hylly tulikin.

Meidän viimeinen ykkösluokan kilpailu... Hups! Tuli tehtyä juonipaljastus! Aloitetaans uudestaan: Meidän seuraava kilpailu oli Helsingin kennelpiirin perinteinen itsepäisyyspäivän kisa FinnPa-hallissa. Niille, joille Suomen yhteiskuntaoppi tuotti koulussa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, mainittakoon että päivä oli siis 6.12.2000, lämmin ja sateinen päivä yhä vaan. Tuomarina oli pohjoisen tuonti Tuomo Pajari, joka olikin vääntänyt kerrassaan kivat radat. Jopa siinä määrin kivat, että emäntäkin osasi ohjata, ainakin melkein. Rata alkoi huolestuttavan näköisesti: kahta 90 asteen kulmassa ollutta aitaa seurasivat kepit. Koira siis näki suoraan lähtölupaa odotellessaan aitojen yli kepeille. Siinä oli selkeä riski olemassa että ohjaajaa fiksumpi koira syöksyy kepeistä sisään semmoisella paineella, että tulee toiselta puolelta ulos eikä pääse enää rytmiin. Meille se ei sitten kuitenkaan tuottanut sen kummempia ongelmia, kun Silin jättökoulutus on kesken niin sitä ei voi jättää kuin korkeintaan yhden aidan taakse. Sen verran se myös suostui jäämään, ja sitten mentiin yhtä matkaa kakkosaita ja kepit ilman sen suurempia huolia, kun ei Sili irtoa tekemään esteitä omillaan vaan odotti emäntää näyttämään mistä mennään. Kepit tuli melko tyylikkäästi, vain pientä takkuilua ja haukkumista kun pieni olisi niin kovin mielellään mennyt ballistiselle radalle. Keppien jälkeen muuri, isossa kaaressa kaksi aitaa ja A. Emäntä joutui leikkaamaan aan takana päästäkseen vasemmalle puolelle, mutta Sili odotteli kiltisti harjalla sen aikaa ja tuli sitten alas askel kerrallaan, kunnes kontaktipinta saavutettiin. Eteen aita, 180 astetta aita, pituus, ne samat kaksi aitaa mitkä mentiin ennen aata ja putkeen, aita ja toinen putki. Tässä kohtaa emännän ohjaus petti; rataantutustumisen yhteydessä emäntä oli kyllä katsonut että jossain kohtaa ensimmäisen ja toisen putken välissä on vaihdettava puolta niin että pääsee ohjaamaan putken sisäkurvia pitkin, kun sen jälkeen oli 90 astetta käännös renkaalle ja suoraan edessä oli äsken tehty aita, niin ei ollut aikaa hölmöillä putken ulkoreunaa pitkin. Emäntä näki myös, että jos saavutaan putken suulle niin, että hän on väärällä puolella, hän joutuu lyömään jarrut kiinni ennen putkea ja se varmasti riittää pysäyttämään Silin etenemisen putkeen. Vaan kun sinne putkelle saavuttiin, niin kylläpä vain emäntä oli koiran väärällä puolella. Huolimatta yrityksistä puskea koira putkeen pelkällä äänellä, Sili otti vinkin emännän liikkeen pysähtymisestä ja vaikka olikin jo työntänyt nenänsä putkeen, veti sen sieltä pois. Sitä korjatessa meni pari hyvää sekuntia hukkaan, mutta sen siitä saa kun ei noudata omia ohjeitaan. Noh, sen jälkeen olikin enää se rengas, puomi ja kaksi aitaa ja olimme maalissa 13½ sekkaa alle ihanneajan ja yhdellä ratavirheellä. Suomeksi sanottuna sehän tarkoittaa kumaa, ja koska se oli kolmas, se tarkoitti myös sertiä. Sitä vastaanotimme sitten 10. sijalla, kun kumia tuli se 10 kappaletta. Siinä maammelaulua vetäessään emäntä yhtäkkiä muisti miksei pitänyt osallistua itsenäisyyspäivän kisoihin, mutta ei auttanut, olihan se hoilattava loppuun asti kun siinä framilla oltiin. Olemme kakkosluokassa, ja meillä on kuukauden verran aikaa koittaa asennoitua siihen ennen loppiaisen kisoja samassa hallissa. Mutta kyllä on henkselit paukkuneetkin!

Silin agilityura möllinä

Silin agilityura ykkösissä, osa 1