Valtaisa näyttelyurani

Tämän jutun kuvat on otettu turhan mutkikkaalla kameralla, joten laatu ei ole kovin hyvä. Sori vaan!Pääsiäisen kunniaksi menimme veljieni Alpon, Flashin ja Remun kanssa näyttelyyn Lappeenrantaan! Alpo oli tuomarin mielestä paras poika ja sai kunniapalkinnon (Alpo kyllä syyllistyi lahjontaan, se moiskautti tuomarille pusun!). Pia näytti minut, ja olin tietenkin paras tyttö, kun olin ainoa, mutta en saanut KP:ta, tuomari sanoi että se johtui siitä kun ujostelin hampaiden katsontaa (tosin olin jo paljon reippaammin kuin edellisessä näyttelyssä!). Mutta kovasti se minusta tykkäsi, sanoi että erinomainen tyyppi ja erinomaiset liikkeet, linjakas pää, vahva luusto, hyvä, tilava runko ja mitä vielä. Että emäntä aikoo viedä minut näytille PK-rotujen erikoisnäyttelyyn 8.5., kun kerran noin kovasti kehuttiin. Niin juu, aikuisia koiria oli kolme kappaletta, joista Amanda-mamma oli sitten ROP. Päivä oli kaikin puolin mukava, joskin isäntä näytti vähän kireältä kun auto paluumatkalla ei suostunut enää käynnistymään huoltoasemalla, mutta puolen tunnin ropelluksen jälkeen sekin alkoi toimia ja sitten mentiin taas! 

Ensimmäinen ulkoilmanäyttelyni oli 25.4. järjestetty Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen mätsäri. Päivä oli kaunis kuin morsian (olettaen että morsian ei ole yhtään hullumman näköinen), paikalla oli parikytä pentua ja emäntä näytti minut. Sain punaisen nauhan ja sitä kaivattua kokemusta; tällä kertaa olin jo melko rauhallinen hampaita katsellessa. Emäntä elelee toivossa, että PK-näyttelyssä 8.5. osaisin jo hieman käyttäytyä. Ja jos en osaa, niin ehkä sitten seuraavassa! Samana päivänä veljeni Pepe tuli komeasti punaisten kolmanneksi Koneen kentällä olleessa mätsärissä! Aaltoja Pepelle! 

Jaa käyttäytyä... Hehee. Menimme sitten emännän kanssa Koneen kentälle 8.5. Päivä oli aurinkoinen, kylmä ja tuulinen, niinkuin tämä kevät on enimmäkseen ollut. Paikalla oli kaksi narttupentua ja kaksi junnu-urosta; se toinen narttu oli Beanaruohtu Sunshine, tosi reippaan ja mukavan oloinen seitenkuinen punainen tri, ja ne pojat olivat Dancing Skies Hobo King ja Honour Bound. Olin ihan reippasti kehän ulkopuolella, ja makkara maittoi, leikin pikkasen Sunshinen (sori, en muista kutsumanimeä!) kanssa, ja morjestin tuttua bordercollieta Mokkaa. ja sitten kun päästiin kehään, minnuu niin hirviästi pelotti! Siellä oli sellainen lepattava keltainen teltta, joka meinasi käydä kimppuun, ja tuomarisetä kaivoi jo taskustaan ketsuppia kun se meinasi tehdä minusta hot dogin! Taistelin urheasti, juoksin - zing! - oikealle ja - viuh! - vasemmalle, enkä ainakaan ravannut, kun silloin kun ravaa niin mörkö tulee ja syö. Mutta vaikka kuinka taistelin, en päässyt karkuun! Emäntäkin vaan tarjoili makkaraa ja vinkulelua, ihan niinkuin teuraaksi menevä koira haluaisi leikkiä! Ei sekään mitään tajua. Jostain kumman syystä tuomari kehui minua, vaikka ei juuri paljoa nähnytkään, sanoi että vahva narttu, vahva pää, hyvä stoppi, vahva etuosa, hyvät jalat, hyvä niska ja muoto ja oikeanlaiset hampaat (se sai ne katsottua, vaikka kuinka yritin pakittaa ahteri edellä puuhun!) Ja sitten se sanoi että ajoittain korvat vääränlaiset, mihin emäntä ilkeänä ihmisenä totesi että niinhän ne on, kun koira vetää ne niin pitkin päätä että ne koskettaa toisiaan leuan alla. Enkä vedä! Ne vaan menee sinne kun tappajatuomari ja Telttahäkkyrä Helvetistä hyökkäävät pienen kimppuun yhtaikaa. Emäntä onneksi sanoi, että nyt ei enää mennä virallisiin näyttelyihin, ennen kuin olen käynyt kehätotutuskurssin ja selvitynyt ekasta juoksuajastani (mikäköhän se on?). Se arveli, että siinä välissä alkaisin olla jo tarpeeksi luottavainen, ettei minua niin kovasti stressaisi nuo tilanteet. Mutta siihen asti käymme kuulemma mätsäreissä vähän opettelemassa käytöstapoja. Niin, juu, näimme veljeni Pepen näyttelyssä. Pepestä on tullut hieno poika! Meillä olis ollut niin mukavaa vähän painia mudassa, mutta emäntä on niin sika ettei se päästä pientä pallertamaan. Niin meinasi ihan unohtua, Sunshine oli paras pentu! 

Jahas, ja sitten pitäisi taas kertoilla mitä onkaan tullut tehtyä sitten viimeleuhkiman. Me käytiin emännän kanssa Ulkomuototuomarit ry:n näyttelykoulutuksessa 11.-25.5. Ensin oli kolme tuntia koulutusta ja sitten oli koe. Kaksi ekaa tuntia Ossin emäntä opetti meidän emännälle oikeaa kehähörhellystä, ja tuntuihan tuo jotain oppivankin. Oli paljon helpompi lyllertää ympäri kenttää kun ei remmi kuristanut ja tahtikin oli oikea. Kolmannella tunnilla meitä opetti yksi toinen täti, ja sitten loppukokeen arvosteli yksi kolmas täti. Vikalla kertaa menin jo kohti Kennelliiton parkkihallia vetäen kieli sinisenä, kun tiesin että siellä on mukavia ihmisiä ja makkaraa! Loppukokeen arvostellut täti sanoi että "Yhteistyö vasta alussa, koira 9kk ikäinen. Koira on oppinut hyvin kurssilla esitetyt asiat (krhm! Suom.huom.). Esittäjä antaa koiran liikkua vapaasti ja pitkin askelin." Emäntä sanoi että että olin tosi hienosti, harmi vaan että en päässyt harjoittelemaan sellaisen mies-nimisen hirviön kanssa. 

Sitten 27.5. pääsin harjoittelemaan mies-nimisen hirviön kanssa. Paikka oli Koneen kenttä, ja isäntäkin oli suostunut saapumaan paikalle Ufon kanssa. Tilaisuus oli kuulemma Ulkomuototuomarit ry:n match show. Emäntä sanoi minulle ennen kehään menoa että sitten on oltava nätisti, kun siellä on sentään Rainer Vuorinen. Minä ajattelin että OK, se kuulostaa maukkaalta. Mutta ei se ollutkaan mitään syötävää, se oli se tuomarisetä. Iiik, mies! Yritin kyllä venkoilla palleroinen ahterini edellä lähimpään puuhun, mutta sitten se setä teki jotain ihan kummallista. Se otti emännältä pari namia ja alkoi leikkiä minun kanssa. Ennenkuin huomasinkaan, olin kiipeämässä sedän syliin. Setä kertoili emännälle mielenkiintoisia juttuja, kuten hyvä kuonon mitta ja kallon leveys, hyvä korvien kiinnitys, poikkeuksellisen hyvä luusto ja erinomaiset lihakset. Ja sitten se sanoi emännälle että jos kerran miehet ujostuttaa, niin pitäisi aina mennä mahdollisimman helläkätisille tuomareille. Emäntä kysy että onko niiden nimiä julkaistu kirjassa "Suomen helläkätisimmät ulkomuototuomarit", mutta ei kuulemma ole. Joka tapauksessa, yksilöarvostelussa ravasin kuin vanha konkari, vain kerran yritin pungeta karkuun. Sainkin sitten sellaisen hienon punaisen ruusukkeen! Punaisten ryhmäkehässä alkoi taas pelottaa sen verran, että syöksyilin muutamaan otteeseen kun olisin halunnut mennä isännän ja Ufon luo. Mutta sitten ei onneksi enää tarvinnut jäädä sinne pyörimään, isäntäkin oli ihan iloinen kun päästiin pois, kun siellä alkoi sataa kaatamalla noin viisi minuuttia sen jälkeen kun päästiin autoon. Ja emäntä sanoi että olipa hieno arvostelu! Seuraavaksi menemme mätsäämään heti, kun Kennelliiton parkkihallissa on seuraava mätsäri. Emäntä sanoi että saan vielä harjoitella tutussa paikassa, jos se vaan on mahdollista. Jos ei, niin mätsäämme muualla, ja sitten olemme elokuussa menossa Helsingin näyttelyyn, mutta siellä on Kanadalainen setä tuomarina, ja emäntä epäili että se ei välttämättä ilahdu pitkähäntäisestä, miehiä pelkäävästä aussista. Mutta siellä on veljetkin, että jos minulla on karvoja turkissa siinä vaiheessa, niin olen kuulemma menossa. 

Tjahas, ja mitäs kaikkea tässä onkaan saavutettu, kun se on tuo emäntä niin kovin laiska näitä kirjaamaan... Näyttelypuolella olen nauttinut sekalaista menestystä. Let's Go -näyttelyssä Helsingin Olympiastadionilla 28.8. olimme sitten sitä Kanadalaista setää moikkaamassa. Setä tykkäsi veljistä kaikista (Alpo, Pepe ja Remu olivat paikalla) ykkösen verran, ja antoi Pepe-velille jopa SA:n (ja taas aaltoja Pepelle, joka oli junnu-uros kakkonen!). Meistä tytöistä setä ei sitten ollutkaan niin innostunut, vain yksi junnunarttu sai ykkösen ja se en ollut minä (meitä oli yhteensä neljä). Tuomari kehui minut muuten, mutta väitti että liikkeessä poispäin on "strange hitch". Ei kukaan muu sellaista kyllä nähnyt, mutta emäntä sitten epäili että oliskohan edellisen illan kynsienleikkuulla ollut osaa asiaan, kaipa liikkeessä oli jotain epäpuhdasta kun ammattimies siitä sellaista löysi. Tämä setä muuten tykkäsi kovasti että aussiella pitää olla jykevä, kulmikas pää, johtuneeko siitä että hän kasvattaa bulmastiffeja. Emäntä sitten pohti että mahtaako venäjänvinttikoiria kasvattava tuomari arvostaa siroa ja suoralinjaista päätä, hmmm... Tuomarin nimi oli muuten Bill Walkey, tiedoksi jos joku joskus haluaa viedä rotutovereita hänelle arvosteltavaksi (turha se on tuhlata rahojaan colliepäisellä koiralla!). Erinomainen heppu kaikin puolin, ei menettänyt toivoaan vaikka säpsin, räpsin ja räpiköin taas vaihteeksi koko rahalla. Mutta meillä oli tosi mukavaa, emäntä osti pari uutta lelua ja niillä rällättiin apinan raivolla, niin en ehtinyt niin paljoa huolestua siitä kehähommasta. Emäntä vähän ehti, kun tietenkin aamulla satoi kaatamalla niin että edellisenä iltana vimpan päälle harjattu turkkini muuttui läjäksi kuraisia naruja... aina ei voi voittaa! Näyttelyurani jatkuu toistaiseksi vain ja ainoastaan mätsäreissä, ekaa juoksua ei edelleenkään näy ei kuulu mutta turkki alkaa olla pois kuin isoilla tytöillä konsanaan.

Ja seuraava näyttelysaavutukseni on sitten ATD:n agilitykilpailun yhteydessä olleesta pienestä mätsäristä. Päivä oli 5.9., paikka oli Oulunkyläntien hiekkakenttä, emäntä oli Ufon kanssa kilpailemassa, ja jäi sen jälkeen töihin kisoihin, mutta kasvattajani Pia suostui viemään minut näytille että sain lisää kokemusta. Ihan kivastihan tuo menikin, tulin punaisen ryhmän toiseksi! Pia sanoi että osasin seisoakin oikein edustavasti. Sain vaivanpalkaksi pötköllisen koiranmakkaraa, nam!

Hups, on jäänyt vähän kertoilematta näitä tekemisiä noin puolen vuoden ajalta. Eli  3 näyttelyä,  3 sinistä ja 1 punainen nauha myöhemmin... Seuraava näyttelykokemukseni ajoittui tuonne lokakuulle; päivä on kateissa mutta paikka oli Tikkurilassa parkkihallissa. Tuloksena oli sileä sininen nauha, mutta se ei nyt ollut olennaista tällä kertaa, vaan se, että olin ihan rento koko homman ajan! Ravasin nätisti kuin mikä, enkä väistänyt tuomaritätiä juuri ollenkaan, ja hetkittäin sain jopa korvat irti poskista! 

Tuosta pari viikkoa myöhemmin menin Pia-tädin ja emännän kanssa Kennelliiton parkkihalliin mätsäämään, ja muistin kyllä hyvinkin tarkasti mikä paikka se oli, emäntä väitti että vedin matkalla halliin kun oli niin kiire päästä makkaraa syömään. Siis minähän en vedä, mutta jos emäntä kävelee hitaammin kuin minä, niin tottakaihan se talutin kiristyy. Asioita täytyy käsitellä niiden oikeilla nimillä. Pia näytti minut, ja emäntä seisoskeli kehän laidalla ja koitti herättää minua sen verran että olisi korvat nousseet, mutta ei ne nyt vieläkään kovin korkealle päässeet. Vaan en kuulemma enää näyttänyt ihan uitetulta piisamilta, vaan aloin saavuttaa aussiemaisia piirteitä. Johtuiko sitten siitä, vai siitä että tuomaritäti oli omistanut bordercollien jossain välissä, mutta sainkin tällä kertaa peräti kaksi sinistä nauhaa! Hohah, urani toinen mätsäristä saatu tuplasininen. Kyllä hekseli paukkuu!

Ja sitten lopulta tuli se päivä kun emäntä poltti täysin hihansa minun näyttelykäyttäytymiseeni. Paikka oli Hollola, ja kyseessä ihan virallinen pk-rotujen näyttely. Tuomarina oli Harry Tast, ja minä olin niin kipsissä kuin olla voi. Ennen kehäänmenoa näytin enempi spanielilta, kun silmät suurina ja häntä koipien välissä tärisin kuin vinttikoira ja kieltäydyin liikkumasta yhtään mihinkään. Ei toivoakaan että minä olisin lähtenyt emännän kanssa kokeilemaan ravaamista näyttelytaluttimessa, se parkkihalli oli täynnä hattivatteja ja öhkömönkiäisiä ja sängynalusmörköjä ja ne kaikki lipoi huuliaan minut nähdessään. Minähän en liikkunut ja sillä sipuli. Emäntä vaipui lopulta epätoivoon ja totesi että minä olen kyllä onnettomin nyhvä mitä maa päällään kantaa ja sitäpaitsi muutenkin ihan valmista rukkasmateriaalia ja seuraavaksi emäntä kyllä hankkii bull terrierin. Sillä oli ranteet ihan auki. Katsoin parhaaksi tehdä jotain lohduttaakseni emäntää, niin sitten kun mentiin sinne kehään missä niitä mörköjä oli vähän vähempi niin ravasin kuin Charme Asserdahl ja seisoin kuin Lootin vaimo ja sain kuin sainkin ykkösen, ja sitten kakkosen (meitä ei ollut kuin kaksi narttua nuorten luokassa, että ei se kakkossija sinällään niin kova juttu ollut...). Emäntä ei oikein tiennyt että pitäiskö itkeä vai nauraa. Sano vaan että dodi, meidän näyttelyuran tavoitteet on nyt saavutettu, ja kaikki tämän jälkeen on vaan bonusta. Kun kuulemma tarvii näyttelytuloksen että pääsee AVAksi, ja sitten kai pitäisi tehdä jotain siellä agilitykentälläkin. Mutta minähän olen jo AVA, Ardiente Maria AVAlancha! Arvostelussa muuten sanottiin että "Oikeat mittasuhteet päässä ja rungossa. Kaunis pään profiili. Raskaat korvat häiritsevät ilmettä. Hyvät kulmaukset, luusto ja käpälät. Niukassa turkissa mutta laatu on oikea. Hyvä askelpituus. Etuliikkeissä vielä löysyyttä."

Ja seuraavaksi mätsättiin taas, tällä kertaa tarkoituksena oli treenata Lappeenrannan oikeaa näyttelyä varten. Päivä oli 16.4., paikka oli Kennelliiton parkkihalli ja tapahtuma oli Pyreneläisten mätsäri. Emäntä kun halusi reenata vähän enemmänkin, niin näytti Ufonkin! Ufoparka oli kovin hämillään, mutta kaikin puolin korrektina koirana suostui seisomaan paikallaan; ravaaminen tosin meini peitsiksi kun tyttöä nolotti niin. Emäntä sano että hyvä kun peitsas, niin nyt tietää senkin miltä peitsi näyttää ylhäältä katsoen. Kun minähän en siis ole koskaan peitsannut. Ufo sai sitten sinisen nauhan, ja sitten punaisen, eli Ufo voitti x-rotuiset siniset (kaikki 2 kpl, mutta silläkin sai hienon pyreneläiskupin ja tölkkimuonaa!). Minä puolestani sain myös ensin sinisen ja sitten keltaisen nauhan, mutta minun taakseni jäi sentään viisi koiraa, että en minä mikään turha ole! Emäntä oli erittäin tyytyväinen käytökseeni ja sanoi että noin se käy, vaikkakin tuomaritäti kysyi että pelottiko minua kun olin niin ujon oloinen. Mutta ei minua pelottanut, huolestutti vaan kun isäntä meni Ufon kanssa sinne sinisten äksien ryhmäkehään, enkä nähnyt missä ne on. Ravasin kauniisti ja seisoin kauniisti, korvat oli kuulemma edelleen turhan alhaalla. Sen punaisen nauhan sai afgaani tällä kertaa, ei ehditty jäädä katsomaan kuinka se pärjäsi punaisten kehässä.

Ja sitten se suuri Lappeenrannan näyttely... Emäntä odotti näyttelyltä paljon, tuomarisetä oli minua kehunut mätsärissä, olin tuoreessa mutta täydessä karvassa ja edelliset nättelyni menivät ihan putkeen. Paikalla oli lisäkseni vain kaksi narttua, joista toinen ei saanut enää ottaa sertiä vastaan (Riga oli kuulemma hänen nimensä) ja toinen ei ollut vielä ihan valmis (kertoi Pia-täti, joka myös näytti kyseisen pikkuserkun serkun joka tuntee nimen Rowdy). Niin että emäntä totesi että jos en minä saa tästä näyttelystä sertiä, sitä ei sitten tule millään. Enkä saanut. Ja emäntä sanoi että no tämä on selvä. Vaan aloitetaans alusta, eli päivä oli 24.4.2000, paikka siis Lappeenranta ja meidän kolmen tytön lisäksi paikalla oli viisi poikaa. Niistä kolme oli velimiehiä (Alpo, Flash ja Remu), ja kaksi ei (Jojo ja Rocky). Pojista Jojo oli tällä kertaa mieluisin, ja sai viimeisen tarvitsemansa sertin, että onnea kovasti Jojo-pojalle kun ei enää joudu tähän hössötykseen... Ainakaan sertinhakumielessä. Isoin velimieheni, töpöisä ja merleinen Flash sai SA:n ja tuli kilpailuluokan toiseksi. Way to go Flash! Flash oli ollut näyttelylomalla syyskuusta asti, kun oli kuulemma alkanut arvostelut kuulostaa kaikki siltä että pieni kasvutauko olis paikallaan. Kyllä se olikin kasvanut, se on reteen kokonen poika! Näätte sitten kun emäntä saa kuvat kehitettyä ja skannattua. Minun osuuteni meni aivan niin nappiin kuin mennä voi; tällä kertaa ravasin kuin Vieskeri ja seisoin kuin järki nakkikiskan jonossa. En juurikaan tosissani paennut hampaiden katsontaa, ja seisoin sen kopelointiosuuden vain pienellä käsituella. Mutta sen paikallaanjökötysosuuden ajan tuijotin isäntää kehän laidalla, ryhdikkäästi seisten ja pää pystyssä ja korvat terävinä. Emäntä oli niin ylpeä minusta että hyvä kun ei haljennut. Arvostelussa sanottiin että "Keskivahva narttu, hyvät mittasuhteet. Hyvin kehittynyt pää, hyvä ylälinja ja kulmaukset. Liikkeet vapaat." Ja sillä sain sitten tästä näyttelystä tulokseksi 1/2. Emännän sanojen mukaan mulla on nyt kaksi ykköstä jos joskus haluaisi pennuttaa ja saada ipanat yhdistyksen pentuvälitykseen, että nyt saa hänen puolestaan olla. Mitä ihmeen pennuttaa? Ei minuu kiinnosta tollaset ajatukset ollenkaan. Mutta jos nyt jotain hyvää, niin kuulemma ei tarvii enää mennä näyttelyihin muuten kuin jos ne on meidän takapihalla eli Tuomarinkartanossa tai Jäähallissa tai Messukeskuksessa. Ja emäntä sanoi että niistä kaksi viimeksimainittua on poissa laskuista. Niin että seuraavan kerran olen luultavasti tavattavissa näyttelyssä Tuomarinkartanossa heinäkuussa (vaikkei mulla kuulemma ole karvaa silloin), mutta sitä ennen olen ihailtavissa agilityradoilla vähän joka puolella Suomea, ensin Ufon seuraneitinä ja sitten agirodusta alkaen radalla. Ja emäntä sanoi että katotaan sitä näyttelyasiaa sitten uudestaan kun olen saanut juoksu- ja karvantiputusrytmin tasaiseksi niin että tietää mihin uskaltaa ilmoittautua.

No joo, emännän suurta päätöstä antaa koko näyttelyhomman olla telakalla hyvän tovin kesti lähes kuukauden. Toukokuussa (ja nyt on kyllä tarkempi päiväys hukassa, mutta koitetaan etsiä; sen siitä saa kun ei heti kirjoita tekemisiään!) pääsin siihen samaan mätsäriin missä olin ollut edellisenäkin vuonna eli Ulkomuototuomarit ry:n Kultainen kaulapanta -match showhun Koneen kentälle. Se on aika iso mätsäri, koirat arvostellaan FCI:n ryhmien mukaan ja meitä oli pelkkiä ykkösryhmäläisiä jo yli 20 kappaletta jos en nyt väärin muista. Minä mätsäsin semmoista karvaista vastaan, taisi olla pyreneittenpaimenkoira tai jotain sinnepäin. Perinteiseen tyyliin sain taas sinisen nauhan, tällä kertaa kuulemma puuttui showmanshippia. Ja tuomari (joka taisi olla Keijo Alén tai jotain sinnepäin) sanoi emännälle että kyllä huomaa ettei ole kurssia käyty kun ei ollenkaan esitetä koiraa, ja emäntä sopotti jotain tyyliin "me käytiin viime vuonna mutta siitä on jo aikaa..." ja sitten kotiinpäästyään raivosi isäntäparalle että on se nyt jo koko !"#¤% kun jotkut tykkää että kävelytetään koira luonnolliseen asentoon ja toiset tykkää että kiskotaan takakintuista niin peevelisti, että eikö ne voisi laittaa sitä jo näyttelyilmoitukseen että asetellaan/ei asetella. No joo, sehän taas ei ollut minun vikani, minä olin oma ihana itseni! Tai en ihan, pitkästä aikaa olin taas olevinani niin kovin varautunut, että hampaita piti katsella emännän kiinnipitämänä. Vaan sain minä sitten sen punaisenkin nauhan, kun olin sinisten punainen. Näyttelyn koon huomioon ottaen ei hullumpi juttu! Pääsin ekaa kertaa BIS-kehään, mistä me siniset sitten perinteiseen tyyliin poistuimmekin. Emäntä oli haljeta ylpeydestä, saatiin niin hieno rusetti ettei mitään rajaa!

Meidän seuraavakin mätsäri oli aika iso, se oli Ladies' Kennel Clubin mätsäri Tuomarinkylässä. Täälläkin oltiin roturyhmien mukaan, ja täälläkin meitä ykkösryhmäläisiä oli paljon. Tuomari oli sama, joka laittoi minut sinisten kolmoseksi pyreneläisten mätsärissä (Marja Kurittu, sano emäntä), ja sijoituskin oli sama, eli sininen ja keltainen nauha oli kotiinviemisinä. Mätsäsin isohkoa collieta vastaan, ja sinisten ryhmäkehässä edelleni sijoittui kaksi collieta, joten niitä oli kyllä tarpeeksi paikalla! Ravasin tosi nätisti ja olin melko hyvin paikoillani hampaita katseltaessa, tosin tällä kertaa emäntä totesi että näytetään nyt sitten ja esitti minut kuin amerikancockerin (no ei se nyt hännästä sentään nostanut), joten en olisi siitä surmanotteesta mihinkään päässytkään. Tämän mätsärin erikoisuutena oli se, että ryhmän viisi parasta sai kirjallisen arvostelun, ja se tuleekin varmaan tänne jahka emäntä löytää sen jostain. Se on ilmeisesti meidän olkkarin pöydällä, mutta me kun asutaan ihan täydellisessä sikolätissä niin se, että esine on pöydällä ei suinkaan tarkoita sitä, että se sieltä löytyisi. Arvostelu oli tosi hyvä, olimme molemmat iloisia. Minä siksi kun emäntä kehui niin kovasti, ja emäntä ihan muuten vaan. Ja päiväkin oli kaunis ja meillä oli rento meininki, että ei hullumpi match show tämä.

Ja sitten mätsättiin vähän pienemmässä mätsärissä, ja lopultakin emäntä sai intoa päivittää tämän sivun, kun meni aika hyvin. Eli Hyvinkäällä 13.8. olimme osallistuneet agilitykilpailuun. Minä sain tulokseksi 15, ja Ufo voitti oman luokkansa yli kymmenen sekunnin ajanalituksella! Tämän johdosta Ufo pääsi kolmosluokan nollakoiraksi ja meille jäi rutkasti tyhjää aikaa, joten emäntä totesi että voishan hän tuota aikansa kuluksi hilata minut mätsäriin, se kun oli siinä samalla kentällä. Minä sanoin emännälle että haloo pahvi, mussa on kolme karvaa ja sikaripunkin syömä reikä huulessa, ja sulla on rikkinäiset farkut ja haiseva t-paita, mutta emäntä sanoi että pelko pois, ei me olla voittamaan menossa vaan treenaamaan Someroa ja Lohjaa varten. Ja niin me sitten mentiin. Ensin me mätsättiin collieta vastaan ja emäntä totesi että miten tämä tuntuukin näin tutulta. Mutta palleroinen collieparka pelkäsi ihan oikeasti sitä tuomaria, toisin kuin minä joka en ole pahimmillanikaan ollut läheskään niin paniikissa, vaikka emäntä tykkääkin niin väittää (se on kova täti liioittelemaan!). Joten siihen verrattuna minä esiinnyin kuin paatunut ammattilainen, vaikkakin kolmiota juostessa kerkesin hyppimään ja peitsaamaan niin että se piti mennä uudestaan. On päässyt taidot ruostumaan pitkällä tauolla! No joo, suuri oli emännän hämmennys kun voitin punaisen nauhan. Mutta sitten kun voitin punaisen kehän, se vasta hauskalta näyttikin! Meitä oli yhteensä 18 isoa (koko näyttelyssä oli noin 70 koiraa, kertoi myöhemmin tuttu kehätoimitsija!), että sieltä kun tuli puolet punaisiin niin niistä ensin otettiin muutama pois että jäi viisi. Emäntä oli huvittavan näköinen kun se tajusi että olimme viiden jääneen joukossa. Se muuttui vielä huvittavamman näköiseksi kun hissuksiin muut siirtyivät kohti palkintopallia yksi kerrallaan, kunnes jäljellä olimme enää me. Siinä ison koiranruokasäkin ja kipon vieressä seistessään se näytti jo niin huvittavalta, että minäkin aloin nauraa! Emäntä sanoi että minulla on kyllä maailman kaunein koiran hymy. Ja sitten mentiin isännän luo viemään palkintoja jemmaan kun oli vielä junior handlerit samassa kehässä. Isot ja pennut arvosteli Matti Luoso ja pienet, monirotuiset ja junnuhandlerit Heli Pärnpuu, jos tuo emäntä nyt oikein muistaa. Se Best In Show kehä oli kyllä aika hauska elämys, kun emäntä kuunteli koko ajan kuulutuksia agilitykentän puolelta ja oli viittä vaille valmis pakenemaan kehänauhan yli maksikolmosten rataantutustumiseen. Hyvä kun se edes huomasi että sieltä osa poistui joukosta ja jäljelle jäi vain viisi koiraa. Jollain ihmeen voimalla se kuitenkin pysyi sen verran tajuissaan, että huomasi jossain vaiheessa ettei meitä ollut kuin yksi kääpiösnautseri ja minä jäljellä. Siinä vaiheessa sen mielenkiinto jo heräsi kun tuomari pyysi vielä juoksemaan kertaalleen kehän ympäri, mutta niin pihalla se oli ettei tajunnut juosta eteenpäin, oli kai tarkoitus kipittää ykköspallille saman tien... Kyllä sitä saa koira hävetä kun tuollaisen tanopään kanssa päätyy julkiselle paikalle. No, siinä me sitten seistiin oikein valokuvattavina, eikä se saanut edes minun pieniä tassujani laitettua ojoon kun ei rehvana tajunnut mitä tapahtuu. Katseli vaan paniikissa viereiseen kehään missä maksikolmosten ohjaajat jo leikkivät lentokoneita pitkin kenttää. Vaan minä nauroin, oli mukavaa olla huomion keskipisteenä! Kun kuva oli otettu, juostiin emännän kanssa kilpaa isännän luo meidän hienon uuden kristallivaasin ja semmosen ison kassin ja valtavan ruusukkeen kanssa. Siihen se minut sitten stumppasi, suuren voittajan! Mutta myöhemmin sain arvoiseni kohtelun kun isäntäväki haki minulle ja Ufolle iltapalaksi kunnon pihvit. Oli kuulemma aihetta juhlaan. Harvemmin sitä meidän huushollissa yksi koira voittaa maksikakkoset ja toinen on mätsärin Best In Show samana päivänä! 

Ja sitten palattiin virallisille areenoille, kun kävi niin otollisesti että samana viikonloppuna oli kaksi näyttelyä ja emäntä totesi että tässähän on mainio sauma päästä yhdellä koiranpesulla kahteen kärpäseen. Päivä oli lauantai 23.9.-00, paikka Somero ja tuomarina Reijo Tuovinen. Paikalla oli lisäkseni neljä muuta aussia, kaksi urosta ja kaksi narttua. Avoimen luokan uroksesta (em. huom. Clinton) ja toisesta avoimen luokan nartusta (em.huom. Holly, Crofter Holding'sista Ruotsista) tuli valioita, että kovasti tuomari tykkäsi näkemästään. Minun osakseni jäi erinomainen arvostelu ja 1/2 avoimesta luokasta. Se arvostelu meni näin: "Keskivoimakas, hyväryhtinen narttu. Hyvä pää. Tilava runko. Oikea karvanlaatu. Hyvin kulmautuneet raajat. Riittävä askelpituus. Ujostelee." Jaa että kuinka minä voin ujostella kun edellisessä näyttelyssä olin menossa syömään tuomaria? Helposti. Minä kun luulin että ollaan menossa agilitykisoihin, ja olin koko matkan reipas ja äänekäs, niin emäntä ei osannut aavistaakaan että kehään päästyäni heitän jälleen yhden ahteri-edellä-puuhun-pakoon-liikesarjan. Siinä vaiheessa kun tuomari pyysi emäntää näyttämään hampaat etten stressaannu, emäntä totesi että great. Tämä on selvä. Kiva kun tuomari sentään antoi ykkösen eikä vipannut häntä liehuen ulos kehästä. Ihan mielenkiinnon vuoksi, edellisen kerran kun tapasin tämän tuomarin arvostelussa sanottiin että "Erinomainen tyyppi. Voimakas luusto. Hyvä tilava runko. Linjakas pää. Hyvin kulmautuneet raajat. Erinomaiset liikkeet. Ujostelee tuomaria." Tämä oli pentuluokassa Lappeenrannassa. Mukavaa kun tuomari pitää linjansa! Noh, emäntä totesi että jos minua tosiaan tuo tuomarisetä pelottaa noin paljon, niin jatkossa katsellaan vähän vähemmän pelottavia tuomareita. Olisi vaan kuulemma paljon edullisempaa jos voisin kertoa etukäteen kenestä tykkään ja kenestä en... Mutta minähän olen narttu! Minulla on oikeus tehdä täysin irrationaalisia päätöksiä jos siltä tuntuu, piste.

Sunnuntaina 24.9.-00 olimme sitten Lohjalla tapaamassa muitakin pentueen jäseniä. Paikalla olivat kaikki paitsi Emppu, jota ei olekaan näkynyt hyvään toviin, ja näyttelyyn osallistuivat lisäkseni Alpo ja Flash. Tuomarina oli ruotsintuonti Kristina Pyrens, ja paikalla kaikkiaan 8 aussia, neljä narttua ja neljä urosta. Avoimessa luokassa oli lisäkseni emo-Amanda ja edellisenä päivänä valioitunut Holly, ja lisäksi junnuissa kisasi pikkuserkun pikkuserkku Rowdy. Emäntä oli edellisen päivän käytöksestäni tyrmistyneenä jo etukäteen henkisesti sijoittanut taluttimeeni sinisen nauhan, mutta la donna e mobile vai kuins se nyt menikään. Eli tällä kertaa päätin että tuomari on ihan ok, ja tottakai hän saa kähmiä minua niin paljon kuin haluaa, ei minun tarvitse istua tai peruuttaa. Ravasinkin taas vaihteeksi kuin Houston Laukko, mutta siihen auttoi kyllä se että otettiin emännän kanssa kunnon harjoituskierros ennen kehäänmenoa. Että ei tullut mitään sinistä tällä kertaa, tuli vihreävalkoista ja sinivalkoista kun voitin kaksi valiota, sain sertin ja olin paras narttu. ROPiksi tuomari valitsi veljeni Flashin, että meitä oli siinä ROP-kehässä sisko ja sen veli. Ei hullumpaa. Uroksissa Alpo tuli toiseksi ja sai SA:n eli tietenkin myös sertin, kun Flash on jo valio. Alpolla on nyt kaksi sertiä, minulla yksi. Ja kaiken päälle tuomari antoi vielä mainion arvostelunkin: "Tik med utmärkta proportioner. Väl formad huvud. Stark hals och rygglinje, goda vinklar runtom. Välkroppad, prima benstomme, korrekt päls. Rör sig med god steg och bra påskjut." Jotta repikäähän siitä huumoria! Päivän kuvat on täällä. Ja jos nyt joltain ei ruotsinkieli taivu, niin vappaasti suomennettuna arvostelussa siis sanotaan että "Narttu, jolla erinomaiset mittasuhteet. Hyvä pää. Voimakas kaula ja selkälinja, kauttaaltaan hyvät kulmaukset. Hyvärunkoinen, ensiluokkainen luusto, oikeanlaatuinen turkki. Hyvä askel ja draivi (sori, nyt ei kyllä löydy sen suomalaisempaa sanaa tähän hätään!)" Ja siinä minua palkitessaan tuomari vielä totesi että kun minä olen niin lagom för en aussie eli suomalaisittain kerrassaan sopiva aussie. Jotta kerrankin emäntäkin oli tyytyväinen! Minä olisin ollut vielä tyytyväisempi jos olisin päässyt agilitykisoihin, mutta oli kiva myös päästä tapaamaan ja terrorisoimaan veljiä!

Ja sitten emäntään iski suuruudenhulluus. Se totesi että minä olen niin soma koira että saan kunnian lähteä Messariin Voittaja 2000-näyttelyyn, niin näkevät rotua heikomminkin tuntevat että meitä on myös pitkähäntäisiä ja mustavoittoisia merlejä. Sanoi vielä että kun tuomarina on ruotsalainen nainen ja niillä näkyy olevan hyvä maku (kts. edellinen näyttely...), niin huolimatta siitä että siellä on varmasti kaikki Suomen huiput näyttelyaussiet paikalla, koitamme saada sieltä ykkösen. Eihän siinä mikään auttanut, 3.12.-00 pääsi Gunilla Fristedt arvostelemaan muiden muassa minut. Paikalle oli saapunut 30 ilmoittautuneista 31 aussiesta, ja emäntää nauratti kun se huomasi tuntevansa lempinimeltä 25 niistä 30:stä. Että ihan metsästä ei osallistujajoukko tullut. Tällä kertaa ylitin huimasti kaikki minuun kohdistuneet odotukset! Ravatessani riehaannuin vain kerran laukkaan, ja se hampaankatsontaosuus meni kuin vettä vain. Edes tädin kähmiessä valtaisia agilitylihaksiani en kovinkaan tosissani yrittänyt istua. Emäntä tosin väitti että seisoin sen näköisenä kuin minua olisi mäiskitty turpaan koko edellinen ilta, ja että olisin voinut edes yrittää herätä henkiin edes lelun avulla, mutta henkkoht olen sitä mieltä että siitäs sai. Mitäs kiusaa koiraa käyttämällä hyvää agilityaikaa kaikenmaailman pelleilyyn. Noh, tuomari kuitenkin sanoi että Feminin, stor tik. Välskuret huvud. Goda proportioner. Bra överlinje. Tillräcklig brästkorg. Rak skuldra. Välvinklad bak. Passande benstomme. Bra pälskvalitet. Rör sig med bra steg bak, ngt instabilt fram. Se on ulkomaankieltä ja tarkoittaa suurinpiirtein että Narttumainen, isokokoinen narttu. Hyvälinjainen pää. Hyvät mittasuhteet. Hyvä ylälinja. Riittävä rintakehä. Suora olkapää. Hyvinkulmautuneet takaraajat. Tyydyttävä luusto. Hyvä karvanlaatu. Hyvät takaliikeet, etuliikkeissä hieman epätasapainoa. Tämän todettuaan hän antoi minulle sen punaisen nauhan, ja emäntä ilahtui kovin, minua ei muoviliuskat heilauta. Sitten menimme vielä uudestaan kehään, ja jäimme sinne seisomaan vielä kun muita lähetettiin pois. Paikalle jääneistä viidestä koirasta minä valloitin palkintopallin ekana, eli olin avoin narttu numero 5 tässä kisassa. Emäntä oli riemusta soikeana, tulihan siinä sentään voitettua ihkaoikea multichamppiooni ja pari muutakin. Kisan jälkeen minä sain palkintoni: nyt ei kuulemma tarvitse osallistua tähän pelleilyyn ennen kuin maaliskuussa! Emäntä sanoi että karvoja irtoaa jo sen verran että tammi-helmikuun nautimme yksinomaan agilitysta. Mutta sen jälkeen joudun kuulemma aika moneenkin näyttelyyn, että täytyy nyt vaan koittaa oppia nauttimaan tästä hölmöilystä. Enköhän minä vielä opikin, koko ajan sujuu kivuttomammin!

Jahash, sitten jatketaan pitkästä aikaa. Karvat ei tänä vuonna tippuneetkaan tammikuussa vaan maaliskuussa, joten emäntä armahti minut Tampereen näyttelystä joka olisi ollut maaliskuussa. Lappeenranta 16.4.2001 oli ensimmäinen koitos pitkään aikaan. Tuomaroimassa oli Satu Tanner, tulos oli AVO 1/2 ja arvostelu näytti tältä: Ääriviivoiltaan ja mittasuhteiltaan hyvä narttu, jolla hyvä pää ja ilme. Riittävästi kulmautunut edestä ja takaa. Hyvä rintakehä, liikkuu kauniisti sivulta, edestä hieman kauhoen, hyvin takaa. Merle väritys voisi olla hieman parempi. Tuota vikaa lausetta emäntä on ihmetellyt siitä asti, mutta ilmeisesti tuomari tarkoitti sitä kun olin niin pienessä karvassa että siniset läntit näytti enempi harmailta. Käytökseni tällä erää oli kuulemma ihan siistiä, mutta hampaita tutkittaessa olisin saanut seistä karvan verran paremmin. Seisköön emäntä itse paikallaan kun vieras ihminen työntää sormet suuhun! Niih!

Siitä seuraava yrittämä tapahtui Lahdessa 29.4.2001, ja koska paikalla oli paljon ausseja ja ihmisiä, näytin heille parhaat puoleni (pakenin tuomaria henkeni hädässä...). Emäntä totesi että ilmeisesti kyseessä ei sitten olekaan allergia tuomari Tuovista kohtaan, vaan kaikki parrakkaat silmälasipäiset miehet kelpaa. Tuomari John Lusk Kanadanmaalta jaksoi sanoa minusta näin paljon: Kuono saisi olla leveämpi, etujalkojen varpaat kääntyneet ulos, ylälinja lievästi matala edestä, ujo. Jotta tämän tiedon ja sentin levyisen sinisen nauhan saadaksemme ajoimme aamunkoitteessa Lahteen... Onneksi näyttely ei ollut Utsjoella, emäntä olisi varmaan saanut näppylöitä!

Lahden näyttelystä viikko etiäppäin oli vuorossa ryhmänäyttely Helsingin Herttoniemessä 6.5.2001. Joku vei meidän naruluun, mutta muuten meni hyvin. Tuomari Barbro Finkelstein ruotsinmaalta sanoi minusta näin: Erinomainen tyyppi. Hyvinmuodostunut pää. Hyvä otsapenger. Kauniit silmät. Oikeanlainen purenta. Kuonosta puuttuu hieman pigmenttiä. Vahva kaula ja selkä. Hyvinkehittynyt rinta, hyvä ranka. Oikeanlaiset kulmaukset. Tehokkaat liikkeet. Hyvä turkinlaatu. Pia sitten arveli että se vika lause varmaan tarkoitti sitä kun karvaa minussa ei vieläkään ollut, että jos karvaa olisi, se olisi ihan hyvää. Näillä mairitteluilla sain sertin ja olin ROP; ei meitä tosin ollut paikallakaan kuin kaksi aikuista aussia, mutta pääsinpä minäkin kerran eläissäni ryhmäkehään josta sitten mentiinkin ulos suht saman tien. Emäntä totesi että viime viikolla kakkonen, tällä viikolla serti, tämän takia hän arvostaa enempi lajeja missä tulokset ei riipu tuomarista vaan koirasta. Mutta sitten se hymyili kuin hangon keksi, koska sillä on sen verran arvot pois paikaltaan että se tykkää kovasti ruusukkeista!

Viikko sertin jälkeen eli 12.5.2001 haettiin taas kakkonen. Tuomari, joka oli minulle jo entuudestaan tuttu Rainer Vuorinen, sanoi että laatuluokkaa tiputtaa yhdellä kun koira on paniikissa. Jaa miksikö olin paniikissa? Viereisessä kehässä, noin 30 metriä meistä, oli menossa jonkinlainen PK-tottis. Ruohonleikkurin moottori päpätti ja välillä ammuttiin, ilmeisesti ysimillisiä. Viime uutenavuotena olin päättänyt pelätä paukauksia. Tarviiko kertoa enempi? Tuomarinkylän kentän vinttikoira-aita vaan heilahti kun juoksin sitä päin matkalla pakoon. Emäntä oli ensin ihan ranne auki, ja totesi sitten että itse asiassa ihan hyvä että tämä luonteenpiirre tuli esiin nyt eikä luonnetestissä elokuussa. Sanoi sheippaavansa tuon paukkuarkuuden minusta takaisin ulos siiheksi. Näkis vaan... No, jokatapauksessa näin tuomari minusta sanoi: Voimakasrakenteinen narttu. Hyvä runko. Hyvä päänmuoto ja ylälinja. Takaosa saisi olla voimakkaampi. (Tätä ihmeteltiin oikein joukolla myöhemmin...) Luonteessa arkailua, aika ajoin koira on paniikissa. Ja sinisen nauhan kanssa poistuttiin kehästä. Emäntä totesi että se oli tuomarilta kovin kiltisti tehty, joku ilkeämpi olisi antanut EVAn kun riuhtoilin kuola valuen edes takaisin. Seuraavat arvosana-arpajaiset Haminassa viikon päästä, siellä on australialainen tuomari. Ans kattoo onko se koskaan nähnyt aussia. Mutta emäntä sitten hyvitti minulle tämän kidutuksen pitämällä iltapäivällä ylimääräiset agilitytreenit, joten ihan huono ei tämäkään päivä ollut!

Nyt täytyy kyllä emännän pyörtää pyhät sanansa Australian suunnan tuomareiden aussienarvostelukyvystä. Ainakin Alan Addicott on selvästi ammatimies mitä suurimmissa määrin. Ai saatiinko serti? Hyvin arvattu. Päivä oli lauantai 19.5.2001 kun saavuimme näyttelyuramme vihoviimeiseen koitokseen Hamina Bastioniin. Paikka on jännä, suuren telttakatoksen alla on suojassa sateelta muttei kuitenkaan ihan ahdistuksissa niinkuin sisätiloissa. Kun huomasin tulleeni näyttelyyn, laitoin perinteisen näyttelytanssin käyntiin. Kuola valumaan, korvat pitkin poskia ja niin surkeana kuin suinkin kykenin tuijotin emäntää kuin olisin ollut viikon hakattavana ilman ruokaa. Emäntä sanoi että voi hyvä tavaton, ja koitti lievittää oloani leluilla ja herkuilla. En tietenkään niitä huolinut, mutta sen verran arvostin yritystä että päätin yllättää emännän. Kun mentiin kehään, pistin ihan uuden vaihteen silmään ja esiinnyin kuin ammattilainen. Emäntä sanoi myöhemmin tietäneensä koko ajan että minä osaan kyllä, ja että olisi ollut kiva jos olisin suostunut esiintymään jo aikaisemmin. Ja hup, näyttelyt on kanamaista hommaa! Vaan ihan päästäkseni eroon koko touhusta, seisoin värähtämättä kun austraalianihme kopeloi minua kuin ei olisi koskaan koiraa nähnytkään. Ja ravasin niin mallikkaasti kuin minusta lähti. Tätä setä sitten sanoi: Oikean kokoinen ja pituinen narttu. Oikea rintakehän syvyys. Oikean vahvuinen luusto, oikean pituinen kaula, oikein asettuneet lavat. Etu- ja takakulmaukset oikeanlaiset. Matalalle kiinnittynyt häntä. Pään leveys ja pituus oikeat. Hyvät lihakset. Oikeanlainen purenta. Ja tällä oikeuden määrällä sain ykkösen, olin paras avoin narttu ja sain SA:n, olin paras narttu ja olin tietenkin ROP. Jaa kuin niin? No kun minun lisäkseni paikalla ei ollut kuin yksi junnu-uros (hauskaa sinällään, siinä me esiinnyttiin samassa kehässä, Chili ja Sili), ja kun hänelle ei tällä kertaa herunut SA:ta niin eipä tuomarilla ollut paljoa vaihtoehtoja. Emäntä siinä sitten hehkui kuin Naantalin aurinko ja kertoi minulle että tähän tyssäsi tätä laatua. Minun ei kuulemma tarvitse enää ikinä työntää tassuani näyttelyyn, jatkossa emäntä käy niissä yksin naureskelemassa muiden koirille. Sitten haettiin kaksi pokaalia ja kerrotiin toimistoon että auspai numerolla 13 (oli muuten myös meidän 13. virallinen näyttely) ei tule ryhmäkehään, mentiin takaisin kehään kertomaan sama viesti sihteerille ja hurruuteltiin kotiin. Koska kehä oli aamulla puoli kymmenen maissa, olimme retkeltämme kotona jo puoliltapäivin. Mutta älkää kysykö kuinka lujaa emäntä ajoi, minä en tiedä kun auton nopeusmittari oli rikki... FCI ykkösten ryhmäkehä olisi ollut noin viiden paikkeilla (aikaisintaan), ja emäntä totesi että se on ihan turhaa touhua lähteä pitkähäntäisen aussien kanssa yrittämään ryhmäkehään missä on suomalainen naistuomari. Samaan laskuun emäntä totesi pari muutakin juttua suomalaisten tuomareiden suhtautumisesta häntiin, mutta sellaisia sanoja en ole koskaan kuullut aikaisemmin ja luulisin ettei niitä ole siveliästä tässä toistaa. No jaa, jos olisin saanut nämä sertit viime vuonna, olisin nyt muotovalio. Näin ollen joudun menemään luonnetestiin jos sellaiseksi meinaan, mutta emäntä sanoi että ei tuolla nyt enää ole niin väliä. Saan nimeni eteen MVAn tai ei, olen nyt todistettavasti perhanan kaunis koira. Niih. Emäntä ja isäntä tämän jo tiesivätkin. Minua jos odottelette Hyvinkäälle tai Kotkaan, älkää pidättäkö hengitystä, koska siinä saattaa naama muuttua siniseksi. Tervetuloa katselemaan tekemisiäni agilitykisoihin ja kesäkuun kolmannesta alkaen kuulemma myös tokokisoihin!