Kotiutumisestani

Seitsemän viikon reippaassa iässä, lokakuun 16. päivänä armon vuonna 1998 minua sitten tultiin noutamaan uuteen kotoon, siihen kolmensadan metrin päähän synnyinkodosta. Emäntä sitä siunaili että on se hienoa kun ihastuu rotuun mitä on noin 80 kappaletta Suomessa, ja käy vielä niin mainiosti että tarkoitukseen sopiva täydellinen pentue tippuu kotiovelle. Emäntä on sellainen pullasorsa! Edellisenä iltana minut esiteltiin Ufolle, ja täytyy kyllä sanoa että ennemmin olisin syönyt stetsonillisen hevonlantaa (nam!) kuin lähtenyt sen hirviön kanssa samaan suuntaan. Mutta niin vaan minut pakattiin autoon ja lähdettiin ajamaan kohti Olaria, joka siis on noin kahdeksan kilsan päässä meidän kodosta. Tämä omituinen manööveri johtui siitä, että emännän piti käydä noutamassa pari ohjaajantuolia agilitykilpailujen katselua ja rimannostoa varten, mutta se on toinen tarina. Kun lopulta pääsimme takaisin pisteeseen A, minulla ei ollut aavistustakaan että olemme melkein Emän huushollin luona. Luulin tulleeni maailman ääriin. Minnuu ei huvittanu mikään, ja ilmaisin sen myös aika selkeästi. Itse asiassa isäntäväki sai komeat säkit silmien alle ja erinäisen läjän harmaita hiuksia muutaman ensimmäisen yöni aikana, kun minä ilmaisin mielipiteitäni pitkin yötä. Rauhoituin vasta kun emäntä tipautti kätensä alas sängystä, että sain sitä sitten pureskella. Emäntä oli aika perforoitu ensimmäisten viikkojeni ajan. Sitten kasvoin tarpeeksi pituutta, niin että yletyin yrittämään sänkyyn pääsyä pitkin emännän naamaa, ja sitten emäntä vasta ruvella olikin. Kunnes lopulta luovutti ja alkoi nostaa minua sänkyyn. Sängyssä kaikkein hauskinta on seistä emännän kurkkutorvella ja painepestä sen naama. Toiseksi hauskinta on hyökätä isännän pään kimppuun, kaivaa se esiin vällyjen välistä ja tallailla sitä pitkin kunnes isäntä älähtää.

Mutta palataksemme siihen harhautusliikkeeseen Olarin kautta, olin muuten jälkikäteen enemmän kuin hieman yllättynyt kun remmissäkävelyä harjoitellessa vastaan tuli Amandamamman ja Alpoveljen tuoksuja. Edelleenkin kun kävelemme synnyinkodon läheltä ohi, vetelen remmissä siihen suuntaan ja katselen tarkasti, että tuolla pihalla olen ihan pienenä sisarusten kanssa paininut.